Panu Rajala

No sehän ei varsinaisesti tapahtunut Egyptissä, vaan Villa Kivessä. Eikä oikeita egyptiläisiä ollut paikalla kuin suurlähettiläs Sherif Yehia Refaat. Olihan sentään tuo yllä virnistelevä joukko Sinuhen henkeen pukeutuneita juhlijoita. (Huomatkaa daami toinen vasemmalta ja suurlähettiläs seitsemäs oikealta.)

Mika Waltari -seuran pikkujoulu oli viritetty tavallistakin hauskemmaksi, ja lammaspaisti oli todella maukasta. Laulava joulupukki muistutti jonkin verran Jukka Parkkista, mutta onko hänen kuultu ennen laulavan? Pahaksi onneksi meidän pöytämme ei voittanut tietokilpailua, jonka Anssi Arohonka piti hyvän tradition mukaisesti. Tapani Pitkäsen pöytä oli tietävämpi, mutta revanssi seuraa ensi vuonna.

Päisi Istala luki joulukertomuksen ja Juha Salo laulatti ja meillä kaikilla oli niin pirun mukavaa. Kyllä tällainen joskus rentouttaa kaikkien tärkeiden patsastelujen lomassa. Ai niin, Juha Hurmeen puhetta ja ministerin tivausta on niitäkin kommentoitu kovin totisesti. Mihin on kadonnut kyky iloita aidosta karnevalismista?

Sadan vuoden kirjat lähestyvät radiossa loppuaan, ja taas tuli sotahistoriaan perehtyneeltä seniorikriitikolta syvä ihmetys äskeisestä keskustelusta, joka koski vuoden 1923 kirjaa, Kaarlo Hännisen seikkailuromaania. Varmaan merkittävä opus. Keskustelussa historioitsija A. Hietalahti ja toimittaja S. Puttonen pohtivat, näkyykö tässä seikkailuromaanissa jo merkkejä siitä, kuinka Suomi meni Saksan liittolaisena talvi- ja jatkosotaan. Haloo!

Seniorikriitikko uskoi taas kuulleensa väärin. Niin monia löysiä heittoja on ennenkin sarjassa kuultu. Mutta siis Saksan liittolaisena talvisotaan! Risto Rytin tunnettu anglofiilisyys oli Hietalahden mukaan vain ”juonikasta teeskentelyä”. Nikkelistä oli kaiken aikaa kysymys, fasistikorttia heilutettiin ohjelmassa tarmokkaasti. Seniorikriitikko toteaa, että toimittaja antoi koko ohjelman Hietalahden poskettoman monomaanisen nikkeliteorian julistukseen. Hyvä kirjallisuusohjelma.

Kun eilen tuli 78 vuotta talvisodan syttymisestä, olisiko syytä aina vaan kerrata perusasiat. Saksa jätti tietääksemme Suomen sotimaan ypöyksin talvisotaansa, eikä Rytin saksalaismielisyydestä ole tähän mennessä näkynyt merkkejä. Mutta mehän elämme kuulemma totuuden jälkeistä aikaa muutenkin. Miksi Ylen kirjallisuusohjelma tekisi siitä poikkeuksen.

Sama kriitikko sai eilenkin Hesarissa korjata palstan verran asiavirheitä, kohteena tällöin historiaopus Viinalla terästetty sota. Jopa talvisodan alkamispäivä oli muistettu väärin. Kun kouluissa karsitaan historian opetusta ja oikeinkirjoitusta, ollaankin pian hyllyvällä suolla.

Ylen sarjassa Jukka Kekkonen selvitti oikeushistorioitsijana oikein peruslinjat Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta: kirjailija ei suorastaan ollut punaisten puolella, mutta tunsi myötätuntoa hävinneitä onnettomia kohtaan. Vai tunsiko? Kertojan ääni on viileä, katse kylmänkirkas. Mutta pohjamutia romaani kourii ja nostaa esiin mitä näkyy turpeen alta. Uroteko jo sekin aikanaan.

Eräs jäsenemme Waltari-seurassa sanoi juuri lukeneensa Sillanpään romaanin, vaikutuksen tekee kuulemma edelleen. Näkökulma on vähän toinen kuin Linnalla, syvempi ja todempi.  Lukekaa, ette pety.

30.11.2017

Finlandia-palkinnot menivät nappiin. Riitta Kylänpään elämäkerta Pentti Linkolasta oli suosikkini ja ansaitsee voiton. Kun Linkolaa on taas ryöpytetty kuulemma somessa, palkinto tekee monin verroin terää. Lukekaa kaikki, joilla on vain lööppien ja provokaatioiden luoma kuva hienosta ja hurjasta miehestä. Hyvin valittu, Rönkä!

Myös Juha Hurme on palkintonsa väärti, vaikka en kirjaa vielä tunne. Elisabeth Rehn teki naisen työn. Hauska oli Juhan nosto ruotsin kielen puolesta, oikein hyvä! Näin vähän paikattiin ehdokaslistan kielipoliittista yksipuolisuutta. (Mitä ihmettä, ministeri Terho on kuulemma vaatinut Hurmeelta anteeksipyyntöä, kun junteiksi nimitteli. Eikö ministeri ymmärrä huumoria vai älähtikö se koira jne.)

Minäkin tein kyllä puhtaasti suomenkielisen listan Ilta-Sanomiin sadan vuoden klassikoista, siinä oli tungosta vähän liikaa. Ruotsinkielisistä voisi tehdä ihan oman listansa ja täyteen tulisi huippuja sekin. Mielessäni pyörivät Diktonius ja Ulla-Lena Lundberg, mutta sitten sorruin fennomaaniseen kielisuoraan.

Lastenrunoista en paljon tiedä, mutta ainakin palkinnonsaaja vaikutti hyvin sympaattiselta – ja ruotsinkieliseltä.

Sesonki on kiivaimmillaan edelleen. Vasta maanantaina ropisi teatterialan palkintoja samassa Kansallisteatterin salissa, ja kuultiin prof. Hanna Suutelan viisas esitelmä Ida Aalbergin monikasvoisuudesta. Näyttelikö näyttelijä suurta diivaa? Missä piilee hänen todellinen minänsä, onko se edes löydettävissä? Kyse oli siis IA-säätiön 60-vuotisjuhlasta.

Ja lauantaina äänestimme Hotelli Arthurissa Sirpa Kähkösen Kirjailijaliiton uudeksi puheenjohtajaksi, onnea siitä ja potkua alkavaan urakkaan, jolta taas vaaditaan kaikenlaista rahallista ja henkistä kirjailijakunnan puolien pitämistä. Ilahduttavaa sekin, että Pirkkalaisten puheenjohtaja Tuija Välipakka saatiin liiton johtokuntaan.

Syytä huokaista taas pari päivää. Tänään flaneerasin kaupungilla, kuuntelin hetken vielä palkittujen puheita Akateemisessa ja jatkoin Kino Engeliin, jonne Marja meitä patisti. Nähtiin kehuttu skandinaavinen satiiri tai parodia tai mikä lie sekamelska The Square, josta ei tullut suosikkielokuvaamme. Sopii eliitin vihollisille, bisarrin huumorin ystäville ja kaiken trendikkään harrastajille.

Paras viimeksi. Eino Kaikkonen vaatii Hesarin yleisönpalstalla komeasti Nuntii Latini -ohjelmalle jatkoa! Näin kirjoittaa Eino: ”Ylessä tehty Nuntii Latinin lopettamispäätös on historiaton ja järjenvastainen. Se lähettää maailmalle 100-vuotiaasta Suomesta sivistysvaltion vastaisen viestin.” Samassa rintamassa seisovat Hurme ja Kaikkonen, kielitaidon ja sivistyksen puolesta. Sat sapienti. 

29.11.2017

PS Netissä pyörii adressi Nuntiin puolesta, allekirjoittakaa! Romani sumus.

Murheuutinen Hesarin kulmassa: Nuntii Latinii loppuu radiosta. Vastikään SKS:n kustannusosaston tupareissa puhelimme Reijo Pitkärannan kanssa näistä verrattomista uutisista. Reijo sanoi enteellisesti, että Nuntii jatkuvat ainakin vuoden loppuun. No siihen ne nyt lopahtavat. En ole vakituinen kuuntelija, mutta aina kun satun kohdalle ilahdun. Kuinka hauskasti vanha kieli taipuu nykyilmaisuihin!

Kerroin Reijolle meidän latinantunneistamme Norssissa, kun vakituinen opettaja, legendaarinen Esko Roope Joki ei aina ollut opetuskunnossa. Oli paljon sijaisia, joita kiusasimme poikakoululaisten armottomaan tapaan. Sitten tuli abivuosi, ja piti äkkiä saada latina kondikseen. Nuori Tuomo Pekkanen saapui kuin pelastaja ja pani meidät semmoiseen pikakurimukseen, että lähes joka poika kirjoitti ällän latinasta. Tuomo on vaimoineen kuulunut Nuntii Latinin toteuttajiin. Ja nyt sitten kepeät mullat. Ylen liittyy sivistyspohjamme kavennustalkoisiin.

Finlandiat jaetaan tulevana torstaina. Pia Ingström kirjoitti eiliseen Hbl:ään terävän kolumnin aiheesta. Kyytiä sai kaunoraati ruotsinkielisen romaanitaiteen hyljeksimisestä. Pia arveli ehkä ihan oikein, ettei raadin kielitaito riittänyt sen puolen ehdokkaiden lukemiseen. Lisäksi täytyy muistaa aikapula ja urakan kohtuuttomuus. Silti Pia on oikeassa.

Tieto-Finlandian osalta hän muistuttaa Matti Röngän jääviydestä, tämän tytär kun on mukana kisaamassa. Asia on Pian mielestä sivuutettu oudon vähin äänin. Lisäksi hän esittää ironisen kommentin ehdolla olevasta Alexander Stubbin puolielämäkerrasta. Siitä saammme kyllä tietoa. Esim, Alex ei pidä juissista, mutta syö kaurapuuroa aamuisin. Kaikkiaan notkea ja eloisa henkilökuva, niin uskoisin. Mutta tietokirja?

Luen edelleen kertomusta Pentti Linkolan fanaattisista vaiheista, onhan se henkilökuvana vähän toista. Käy ilmi, että yksi Linkolan mielikirjoista on Gontsharovin Oblomov. Satun juuri lukemaan tätä ruhtinaallisen vetelehtijän romaania senkin vuoksi, että sen suomensi alkuaan Ilmari Kianto Moskovan vuosinaan. Repliikkien osalta kuulen vieläkin Tarmo Mannin tulkinnan aikoinaan Tv-teatterissa 1960-luvulla. Kirjana mitä hupaisin. Mitä tyyppejä! Olisi vielä opeteltava vetelehtimisen jalo taito.

Eivät uutiset tähän lopu. Veli-Pekka Leppänen, toimittajista parhaita, esittelee Häggmanin, Keskisarjan ja Kuisman teosta vuodesta 1917. Leppänen siteeraa Kai Häggmanin osuvaa vertailua Sillanpään ja Linnan henkilöhahmoista vuoden 1918 kuvauksissa: Toivolan Juhan tolkuton hahmo kyseenalaistaa sekä aatteellisesti tietoisen sosialistikuvauksen että fennomaanien aiemman sivistysprojektin, kun taas ”Koskela on niin miehekäs. määrätietoinen ja rohkea, että hänen täytyy olla romaanihenkilö”. – Näinhän se juuri menee.

Vielä syvä mielentyyneys Klaus Härön elokuvasta Miekkailija, jonka katsoimme hartaasti uudelleen eilen telkkarista. Hieno teos, jokaista pientä yksityiskohtaa myöten hiottu ja puhutteleva. Harvoin on kai tehty näin pelkistettyä, eleettömän yksinkertaista julistavaa elokuvaa. Mitä se julistaa? Vapautta, itsenäisyyttä, urheutta – ja opettajan tehtävän arvoa. Tähän Marja yhtyy, uskoisin.

Joonas Konstig harrasti myös miekkailua pyrkiessään täydelliseksi herrasmieheksi kirjassaan. Se tuntui jo liioittelulta, mutta on varmasti kehittävä harrastus. Missä viipyy Suomen nousu miekkailun kärkimaaksi? Arvokas yksilö- ja joukkuelaji siinä kuin taitoluistelu tai koripallo ja kauniimpaa, elegantimpaa kuin nyrkkeily vai mitä. Tuskin kuitenkaan ryhdyn enää  miekkailemaan.

Hiihtivät kovaa Rukalla, hyppäsivät heikommin. Ei vielä syttynyt suuria olympiatoiveita, mutta aikaahan on.

27.11. 2017

Kalevalanmaa jäi vähän kalvean kuvan varaan, kun maalla nettiyhteys katkesi kesken kaiken Nälkämaan laulun kohdalla. Lopun katsoin kännykästä! Melko naurettavaa. Mutta itse teos vaikutti hauskalta, repäisevältä, uuden kunnollisen live-katsomisen arvoiselta. Lopun puheensönkötykset tosin täysin turhia, mutta siihen saakka kulki hyvin.

Tuohon Aleksanterin teatteriin meninkin elävään esitykseen, kun Estonia-teatteri vieraili oopperallaan Pilvien värit. Sen on säveltänyt Rasmus Puur Jaan Kruusvallin näytelmän pohjalta. Aiheena Viron kohtalon vuodet alkaen Gorbatshovin perestroikasta itsenäistymiseen ja sen jälkeiseen aikaan 1990-luvulla. Tämä aika nähtynä yhden perheen kannalta, kolmen sukupolven kokemuksin.

Kiinnostavaa. Kysyin väliajalla Maija Alftanilta ja Kaarina Timoselta, onko meillä sävelletty vastaavaa oopperaa lähihistoriasta. Emme keksineet äkkiä yhtäkään. Mieluummin heijastellaan kaukaisempaa menneisyyttä, minä syyllisenä muitten mukana. Librettoa on helpompi vääntää vähän kaukaisemmista kokemuksista.

Pilvien värit näytti ja soitti Viron draamallisen ajanjakson melko melankolisesti. Musiikki sinällään oli eloisaa, melodisesti kulkevaa, mutta lauletut aiheet kääntyivät tragediaksi. Itsenäisyys ei tuonutkaan sitä onnea mitä oli joukkokokouksissa ja laulujuhlilla toivottu. Tulikin kova kapitalismi, tunnottomat rosvot, liikehuijarit ja maastamuutto länteen. Tässä kurimuksessa vanha maanviljelijäpari on ihmeissään. Lopulta he menettävät kummankin lapsensa, toisen Ruotsiin, toisen Venäjälle, mutta kas kummaa: hyljeksitty venäläinen miniä palaakin jatkamaan perheen maatilaa. Sentään lohdullinen lopetus paitsi että maatila oli jo menetetty.

Roman Baskinin ohjaama esitys on vilpitön, karhean kömpelö sympaattisella tavalla. Siinä ei pyritä suureen taiteellisuuteen, vaan kerrotaan korutonta tarinaa eläytyvästi. Kuullaan komeita ääniä, kyllähän virolaiset laulaa osaavat. Erityisesti perheen vanhan isän Kaarelin roolissa Jussi Zahharov lauloi hienosti kuin parhaaseen vireeseen kypsynyt baritoni. Muitakin kuunteli mielikseen, joskaan henkilöhahmot eivät kovin syvälle yltäneet, vaan jäivät ideaansa kantaviksi, sinällään osuviksi tyypeiksi.

Tällainen itsekriittinen kansalliskuvaus on arvokasta. Joku kaipasi meillekin lisää samaa tässä 100-vuotisjuhlien melskeessä. Onhan sitäkin ollut, takavuosina kylliksi saakka. Mutta virolaisten tapa kääntää kouraiseva kritiikki omaan napaan vaikutti kovin tuoreelta, kaikesta huolimatta rakentavalta.  Mitä aiheita meillä voisi olla, mietitääs…

Kiusallinen jalkavaiva on hankaloittanut elämää, ja kävin Eiran sairaalassa saamassa hyviä ohjeita. Samalla mietin paljon puhuttua valinnanvapautta, joka ainakin täällä Rööperissä jo täysin vallitsee. Voin mennä Viiskulman terveysasemalle, jossa saa hyvän kohtelun, tai sitten suoraan tuohon tyylikkääseen jugendlinnaan spesialistin puheille. Mikä tässä vaatii soten parannustoimia? Tietysti olemme etuoikeutettuja: molempiin on meiltä matkaa viitisen minuuttia. Pelkona on, että loistotilanne vain vaikeutuu uudistuksessa.

Kun kuuntelin Lähteen ja Hämäläisen masinoimaa hyvää sote-keskustelua, asia hiukan valaistui. Erityisesti Aki Lindénin pureva kritiikki havahdutti. Nimenomaan tämä valinnanvapaus tuhoaa hänen mukaansa säästötavoitteet, joitten varaan kumminkin koko sotea ruvettiin pystyttämään. Jos kuulin oikein, yksityisille ohjattaisiin maassa potilaita ainakin lisämiljardin arvosta. Sitä paitsi yksityiset käärivät jo nyt ”kuorisairaaloissa” julkista tukea, vaikka tuottavat palveluita, joita yleisellä puolella ei sallita. Pirullinen kierre, jos uskomnme Lindénia, ja miksemme näin kovaa asiantuntijaa uskoisi.

Mutta jalka alkaa jo levon jälkeen kulkea, kiitos erinomaisen terveydenhoitosysteemimme.

25.11.2017

Kirja kulkeutuu usein sattumanvaraisia teitä käteesi. Silmiin osui kutsuva kansi SKS:n kirjastossa, mistä kaikenlaista löytyy. Teepaita, kravatti ja nimi: Vuosi herrasmiehenä. Mitäs tämä on? Voisinko vielä opetella alaa?

Kirja lojui aikansa avaamatta pöydällä, kunnes tapasin Matti Mäkelän Sanomatalon kirjatapahtumassa. Matti kehui tätä kirjaa kovasti ja sanoi kirjoittaneensa siitä kritiikin, joka ilmestyisi kohtapuoliin. Ai että ihan kunnon kirja? Ei siis mikään tavallinen pikkutärkeä tapaopas?

”Sinäkin esiinnyt siinä, hyvin pukeutuvana herrasmiehenä”, virnuili Matti. No sillä olin jo myyty. Kirja on luettava.

Nyt onkin sanottava, että Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä (WSOY) on syksyn suuri yllättäjä.  Aivan mainio kirja siitä, kuinka nelikymppinen mies, entinen punkkari, määrätietoisesti kouluttautuu herrasmieheksi. Konstig kirjoittaa vilpittömästi ja tosissaan, mutta onneksi ei kovin opettavaisesti. Kevyt itseironia tuo kirjaan ilmavuutta.

Vuoden parhaat juhlat, pätevimmät tapaintuntijat, eleganteimmat harrastukset esitellään käytännössä. Tietysti on pukeutumisvinkkejä ja seurustelusääntöjä, joita ilman ei voi pärjätä. Kuinka paljon minäkin olen ehtinyt mokailla elämässäni… Konstig kunnostautuu hämmentävällä tavalla siinä, että hän vierailee Matti Klingen luona ja kommentoi käyntiä asiallisesti ilman kliseenomaista ironiaa. Sama koskee Kaarina Suonperää, jota kirjoittaja suorastaan palvoo.

Hämmästyttävä tyyppi siis tämä Konstig. Hän omaksuu herrasmiehen roolin koko leveydeltä miekkailua, ratsastusta ja rugbya myöten. Näitä jaksoja voi hyppiä yli, ellei tunne palavaa harrastusta alaan. Mutta kulttuurihistorian rautaisannos antaa sopivaa taustaa gentlemanin käsitteelle ja  ihanteille, tässä ei leijuta vain jossain hurahtaneen kaverin päiväunelmissa. Kehittävää lukemista, vielä tässäkin iässä voi yrittää oppia jotakin uutta.

Matti Mäkelä kirjoitti hyvän ja rikkaasti esittelevän kritiikin viime sunnuntain Hesariin, siitä sopii lukea enemmän. Olen samaa mieltä kuin Matti: mahdollisimman monen nuoren miehen (ja vanhemmankin) pitää lukea tämä kirja.

Tiistai-iltaisin, ennen futista, olemme vaimon kanssa katselleet uutta tanskalaista tv-sarjaa Herrens veje, joka on saanut pateettisemman suomenlkielisen nimen Huuto syvyydestä. Syvällinen ja hieno sarja uskonkamppailusta, kaupallistuvasta nykykirkosta ja tappamisen moraalista. Tämä liittyy edelliseen sikäli, että tässäkin on kyse meillä hyvin harvinaisesta aiheesta, johon yksikään ankeaa arkea rakastava kotimainen tv-sarja ei suin surmin tarttuisi. 

Herrasmiehet ja luterilaiset pappismiehet – eivätkö ne olekin jo kauan sitten historian jätetynnyriin haudattuja arkkityyppejä, ainakin taiteen näkökulmasta. Kuka niistä enää voisi kiinnostua. Teemu Laajasalon piispanvihkimystä ei mainittu rivilläkään kyseisen sunnuntain Hesarissa (olihan sentään suora tv-lähetys), Hbl pani pienen kulman asiasta. Ja sitten, aivan varoittamatta juuri nämä aiheet nousevat syksyn kiinnostavimpien teosten keskiöön.

22.11. 2017

Ei uskoisi, että seitsemän lasta saa aikaan miltei kolmin verroin lisää lapsia ja runsaat pari tusinaa lastenlasta. Sellainen on Ylivakerin sukukunta, voittaa Sillanpäänkin sankan jälkeläisjoukon. Kun tämä joukko meiskasi Tampereen laidalla Näsijärven rannalla Jänissaaren pursiseuran paviljongissa, siinä riitti ääntä ja hyörinää.

Kaksoset Alisa ja Elisa sekä Lahden Pena ja Lea Raimonvaimo Ylivakeri täyttivät nämä meidän sukupolvemme seitsenkymppiset, ja niitä juhlittiin. Vain Elina on joukosta poissa, hänen kuolemastaan tulee ensi vuonna kuluneeksi jo 30 vuotta. Noin 44 vuotta olen saanut seurata tämän sukukunnan varttumista, ja todella on otettu varteen Antti Rinteen talkookäsky jo hyvän aikaa ennen sen esittämistä. Tauno on suvun vanhin ja päämies, hänen kanssaan maailmaa pannaan paikoilleen aamuisilla postinhakureissuilla.

Nyt huomasin, että Ilta-Sanomien Suvi Kerttulakin tuntee Taunon, koska tunnusti lukevansa näitä päivityksiä. Suvin kanssa istuimme tuolla Korkeavuorenkadun Maxillissa lounasta nauttien ja kirjoista puhellen. Minun oli määrä valita 10 parasta romaania itsenäisyyden ajalta. Tehtävä oli aika helppo, sillä parhaat erottuvat aina, omien mieltymysten kanssa olisi jo visaisempaa. Söimme hirvenlihapullia, jotka olivat miltei yhtä maukkaita kuin Jänissaaren aivan loistavat kotona tehdyn veroiset lihapullat. Mikään ei tunnetusti voita hyviä lihapullia.

Elisa ja Pena ovat menossa katsomaan Päämäärä Tuntematonta Komediateatteriin tällä viikolla, saas kuulla mitä sanovat. Penan perhe asui aikoinaan Linnojen seinänaapureina Puuvillatehtaankadulla, joten häntä voi pitää huomattavana asiantuntijana. Muistojaan ehdittiin vähän kertailla siellä pursiseuran hulinassa.

Taiteellista puolta siellä edusti kirkkaimmillaan Liisa Hietanen, joka virkkaa näitä ihmeellisiä näköisteoksiaan, joita erehtyy luulemaan oikeiksi. Minäkin menin kerran kirjastossa käydessäni morjestamaan Koskirannan Weijoa, joka näkyi lukevan lehteä – ja ällistyksekseni huomaan, ettei Weijo vastaa tervehdykseen, koska on langasta tehty näköisveistos.

Komeita pitkiä kaljupäitä nykymiehiä oli paljon ja sitten kaunottaria, jotka työskentelevät kuka missäkin mediassa tai muodissa tai koulussa tai jossakin. Ei kaikista saa enää selvääkään. Laurin ja Paulan lapset taapertavat jo Heinijärven koulussa, missä meidänkin kaikki lapset aikoinaan aloittivat. Heidän opettajansa Eilan ilokseni tapasin viimeksi Metson runoillassa Leinosta paasaillessani.

Täällä Helsingissä Rikhardin kirjastossa oli sitten sunnuntaina Maria Jotunin seuran kokous, missä näyttelijät Maija Karhi ja Heidi Herala kertoivat kokemuksiaan Jotunin tekstien näyttelemisestä. Maija muisteli kuinka tarkka Erik Blomberg oli Jotunin tekstin pilkutarkasta toistamisesta elokuvassa Kun on tunteet. Tätä kirjailijan tekstin kunnioitusta olisi Aku Louhimieskin saanut hiukan huolellisemmin noudattaa uudessa Tuntemattomassa.

Heidi paukutteli peräti hauskoja juttuja nyt Kaupunginteatterissa menevästä Kultaisesta vasikasta. Tekisi oikein mieli mennä katsomaan se uudestaan nyt, kun kuuli lähemmin ohjauksen lähtökohtia ja Heidin vanhempien taustaäänien merkitystä. Pohjana keskustelussa Ritva Arvelon tunnetut tulkinnat näytelmästä. Eeva-Liisa veti tilaisuuden seuran puheenjohtajana omia kommenttejaan sekaan sirotellen.

Ja aivan totta, Marja oli avaamassa länsimetroa, kun hänen ranskan ryhmänsä kävi ihastelemassa Emman taidenäyttelyä Espoossa. Hyvin toimi ja täynnä oli kuulemma, kauniit avarat asemat ja tunnelma korkealla. Joten hyvin ollaan kaiken tapahtumisen tasalla täällä marraskuun pimeydessä..

20.11. 2017

Pauli Tapio on olemukseltaan todellinen runoilija, lisäksi hän puhui viisaita eilisessä palkintotilaisuudessa. Niistä osia näkyy Hesarin haastattelussa tänään. Juhlistimme palkintoaan Sanomatorilla sankalla joukolla. Sen päälle syötiin ja juotiin taas hyvin ja tavattiin kosolti kirjaihmisiä. Kun runous jää helposti katveeseen, nyt olisi täysi syy lukea Tapion kokoelma Varpuset ja aika (Poesia).

Ennen tilaisuutta kävin kuulemassa virolaisia nykykirjailijoita yliopistolla. Kai Aareleid on etunimestään huolimatta viehättävä nainen (jos tällaista uskaltaa enää kenestäkään näinä aikoina lausua), joka kertoi havainnollisesti runoistaan ja Tartto-aiheisesta romaanistaan. Jan Kaus on kuulemma kirjoittanut suuren virolaisen romaanin Hetk (2011) ja lisäksi proosarunoja, joista kuultiin näytteitä. Lupsakoita kertojia olivat kumpikin. Satu Grünthal ja Sirje Olesk haastattelivat.

Oikeastaan menin tapaamaan Maimu Bergia, jonka kanssa meillä on tietty kohtalonyhteys, mutta eipä häntä näkynytkään. Joka tapauksessa antoisa tilaisuus, vaikka livahdin väliajalla. Virossa tapahtuu paljon, mistä emme tiedä mitään.

Samaan aikaan Tampereella oli vähintään yhtä huomattava tapaus. Sikäläinen Kulttuuriyhdistys ojensi vuosittaisen Kulttuurikukkansa F. E. Sillanpään Seuralle tunnustuksena viime kesän Sillanpää-oopperan tuottamisesta. Erityisesti mainittiin sen merkitys pirkanmaalaisen kulttuurimatkailun kannalta. Niin sitä pitää! Kun en voinut jakautua kahtia, varapuheenjohtaja Jussi Niinenmaa kävi miehekkäästi pokkaamassa kovasti arvostamamme huomionosoituksen (kuvassa).

Tässä oli toivorikas poikanikin käymässä ennen lähtöään musiikkikeikalle Vaasaan. Kuului toimitteleman tiedottajan tehtäviä hervantalaisen it-firman kanssa skype-yhteydellä. Tätä nykyaikaa isä seuraa monttu auki. Aino taas tarjosi turkkilaisen lounaan isänpäivänä, joten hyvin pysytään hengissä.

Olihan tässä kaikenlaista menoa varhemmin tällä viikolla. Munkkiniemessä sukuloitiin, tarkastettiin Ullan uusi kaunis asunto ja nautittiin mainio italialainen lounas. Ja Satu Jaatinen haastatteli Svenskanin kahvilassa Linnan Tuntemattoman sotilaan vaikutuksista, aiheen ympäriltä on kehkeytymässä vielä yksi kirja ensi keväänä. Ehtymätön romaani.

Näytelmä Päämäärä Tuntematon kiskaisi heti Kuuselan loistokritiikin jälkeen tukun tilauksia Tampereen Komediateatterissa. Esitys jatkaa ainakin ensi huhtikuulle, toivottavasti pitempäänkin. Käykääs katsomassa.

Tiistaina kuultiin eduskunnassa Arkadia-seuran voimin Sampo Terhon ajankohtaisia kulttuuripolitiikan näkemyksiä. Lisää rahoja ei ole tulossa, mutta jako vähän muuttuu, mikä huolettaa ainakin teatterin kenttää. Uusia ryhmiä on rynnimässä kupille, mistä kaikille rahat? Tiukoilla ovat nykyisetkin tuensaajat. Sikäli ilahdutti Komediateatterin saama valtiontuen lisäys Tampereella.

Palkintoja putoilee pian lisää, kun Finlandia-päätökset kypsyvät. Sain Sanomatorilla vähän avaimia Touko Siltalalta yhteen hänen kustantamaansa ehdokkaaseen, Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-Extraan. Ehkä se on sittenkin lukukelpoinen ja kuulemma älykäs romaani, vaikka apkryfinen asu säikäyttää ensiselailulla. Muista ei vielä senkään vertaa käsitystä paitsi että Juha Hurmeen muinaishistoriaa olen livenä kuullut viimeksi Sastamalan kirjapäivillä. Miki Liukkosen möhkäle on vielä tuossa pöydällä jokseenkin avaamattomana. Rohkeasti vaan tekstejä päin!

17.11. 2017

Valtavasti väkeä Finlandia-talossa, kun vanhin suomenkielinen koulu täyttää puolitoista vuosisataa. Enhän näe täällä ketään tuttuja. On tuolla sentään Arska Cronvall ja tuolla Iikko Voipio. Vasta kun kuoro marssii lavalle, erotan Smolskyn hahmon takarivissä, ensimmäinen luokkakaveri. Hyvä Harri!

Rehtori ja vanhojen norssien puheenjohtaja lausuvat meidät tervetulleiksi. Paikalla on 1500 vanhaa norssia, lukiolaiset päälle ja opettajat. Tunnelma kohoaa, kun Turnarit marssivat ryhdikkäästi lavalle. Siellähän on Quuvee eturivissä, aina uskollinen turnari Yrjö Qvarnberg. Sauva liikkuu terhakasti, ei aina samaan tahtiin muiden kanssa, mutta rinta pysyy kaarella. Sykähdyttävä hetki.

Tommy Lindgren, kantaaottavien laulujen tekijä, on sutki juontaja, juttua tulee, historiaa ja omia muistoja. Kuullaan lahjakkaita musiikkiesityksiä ja speksejä koulun historiasta, taso vaihtelee. Plodu Melanderista kertoi jo isäni kaskuja. Joku opettajista olisi voinut ottaa hänen roolinsa. Kuullaan rock-bändiä ja nähdään huima break dance, ei mitään pölyttynyttä pönötystä.

Harri Hertellin juhlaruno ”Ei koulua, vaan elämää varten” on oikein hyvä ja komeasti lausuttu. Kunnon juhlapuhekin saisi olla. Vieläkin muistan Matti Kuusen riemukkaan puheen kouluaikoinani yliopiston juhlasalissa. Mitähän juhlaa silloin vietettiin, vuonna 1962?

Juhla päättyy Finlandiaan ja Maamme-lauluun sekä yksinäisen norssin katsomosta kajahtavaan huutoon: – Hyvä Norssi!

Hieno juhla, harkiten ja vaivalla suunniteltu. Sen jälkeen päästiin seilaamaan lasi kädessä pitkien pöytien äärelle aulaan. Paikat oli jaoteltu vuosikymmenten mukaan, niin että luokkakavereita alkoi löytyä. Kuvassa ryhmä vasemmalta Risto Wennäkoski, Olli Tuovinen, Ora Meres-Wuori ja Yrjö Quuvee, jolla ainoana armoitetusti vielä tallessa vanha Norssin takki ja mahtui päällekin. Ilmankos poika voimistelee ja juoksee maratonia. Kovaa sakkia.

Lisäksi tavattiin ainakin Lede Virrannetta, Pajaria, Laipparia ja muitakin, Henri Timosta, Juhani Saloniusta ja alempaa näitä juonioreita kuten Simo Juvaa. Muistorikasta meininkiä. Hyvin olivat pojat vielä kuosissaan ja tunnistettavissa. Ja paljon oli tyylikkäitä nuoria miehiä ja laumoittain aivan ihastuttavia tyttönorsseja, ihme ja kumma. Eliitti on vähän kulutettu käsite, mutta tässä juhlassa jos missä tunsi istuvansa eliitin joukossa.

Koskas seuraavat juhlat? Meneekö neljännesvuosisata? Luokkakokouksia voi olla sitä ennen. Yritetään pitää maineikasta Norssin henkeä yllä tässä väliaikoina.

12.11. 2017

Olihan kiivas tahti: Savosta palattua pari tuntia kotona ja taas autoon, nyt kohti Tamperetta. Paluu maan pinnalle: Metson matineassa ja Janakkalan kirjastossa normaalit parikymmentä plus kuulijaa. Leinoa taas paahdettiin ja ystäviä tavattiin.

Taru ry vaalii Tampereella runoutta, erityisen hiljaista oli Janakkalassa. Mutta silloin pitääkin puhua kuin vaateliaalle kuulijakunnalle. Joku voi juuri sinä iltana saada ratkaisevan kimmokkeen.

Neljässä päivässä viisi esiintymistä on vähän liikaa, myönnettäköön, mutta joskus tapaukset huomaamatta kasaantuvat. Nyt on pari viikkoa vapaampaa. Nautittava sateisista lueskelu- ja kirjoituspäivistä.

Finlandia-ehdokkaita on tässä pudoteltu. Johtava piirre on itsenäisyysjuhla-allergia. Ei toivoakaan kirjoilla, jotka liittyvät satavuotiseen historiaan. Tietopuolella kartellaan lisäksi kirjallisuutta ja taiteita, kuten Petäjä totesi Hesarin kolumnissaan. Toimittajien aikalaiskirjat juhlivat.  Matti Rönkä hikoilee valitessaan kollegoistaan terävimmän.

Eipä ole helppoa Elisabeth Rehnilläkään. Yhtään ruotsinkielistä ei ole fiktion puolella mukana, kuten Hbl näkyvästi murehtii. Kjell Westö on kaiketi överklassificerad, ei kelpuuteta enää kisaan. Eikä ketään muutakaan kirjakiertueeltamme tältä viikolta. Kokeellinen on poikaa, Salusjärvi savustaa perinteiset kertojat hyllylle häpeämään. Kirjakauppiaat tuskin riemuitsevat.

Kun en ole ehdokkaita lukenut, en voi lausua painavampaa sanaa. Antti Majander jo uhkailee sääntöjen muutoksella, mistä ei liene pelkoa. Mutta palkinnon paino voi keventyä, suuri yleisö kääntyy muihin harrastuksiin.

Täällä viikko huipentuu pariin huomattavaan juhlaan. Eilen oltiin Sibeliuksenkadulla Sauli Tiilikaisen ja Marja Sumarin kesteillä, maittavaa  tarjoilua, tyylikkäät huoneet ja  mainiota seuraa. Sauli piti tietokilpailun, mainosviisuja veisattiin, Timo Närhinsalo lausui Oiva Paloheimon runon kanttorin kunniaksi ja lopuksi lämmiteltiin aidon takkatulen loisteessa. Joukkoa eri aloilta, mikä aina virkistää.

Aamulla odotti lisäksi Panun päivän kahvipöytä Marjan kekseliäin lahjoin. Ei voisi päivä paremmin alkaa. Tervehdyksiäkin tippuu eri puolilta.

Ja nyt on kohta keskityttävä Norssin 150-vuotisjuhlaan Finlandia-talossa. Meitä on kolmen polven ketju, ennen minua faija ja jälkeeni Aino, mutta ainoana heistä saan edustaa. Ei aikonut edes Jorma vaivautua sieltä Rantasalmelta pääkaupunkiin, joten saas nähdä keitä luokkatovereita illalla kohtaan. Eero Huovisen rinnakkaiselta varmasti, joka toivon mukaan ei tällä kerralla komenna minua ex tempore puhumaan. Koetetaan verestää veljesillallisia reippain mielin. Ei meitä poikia vielä lannisteta, vaikka on kai siellä tyttöjäkin.

11.11. 2017

Siinähän me olemme, Norssin pojat, Jorma Kaimio ja minä. Kahdeksan vuotta hinkattiin klassikkoluokkaa hyvällä menestyksellä, varsinkin Jorma. Nyt kohtasimme suurella kirjakiertueella Etelä-Savossa.

Näitä kiertueita Jorma on vetänyt kymmenen vuotta, ja tämä oli hänen jäähyväiskeikkansa. Olin mukana 2008 Waltari-kirjan jälkeen, ja nyt oli hienoa päästä sulkemaan kaarta. Mutta kiertueet sinänsä jatkuvat, vetäjä vain vaihtuu.

Mika Hännisen ohjaamassa autossa huristimme sateisena maanantaina kohti Savoa.  Aloitimme Savonlinna-salissa, yleisöä ällistyttävästi lähes 600! Vaan olihan esiintyjien kaartikin verrattain komea: Leena Lehtolainen, Anna-Leena Härkönen, Rosa Liksom, Maria Mustranta, Kjell Westö, Matti Rönkä ja minä. Jorma haastatteli vanhana kustannusjohtajana isällisen joviaaliin tyyliinsä, ja me vastailimme parhaamme mukaan. Asiallisia ja hauskoja puheenvuoroja, kukin valotti uusinta kirjaansa. Yleisö tuntui viihtyvän ja ostikin kiitettävän vilkkaasti kirjojamme, joita signeerasimme.

Yövyimme Casinossa ja tiistaina auringon kilossa kävimme lounaalla Rantasalmella Jorman ja Maaritin uljaassa pappilassa, pastaa ja viiniä nautimme ja olimme hyvässä vireessä iltapäivän matineassa kunnantalossa. Pienessä kunnassa paikalle tuli noin 160 kuulijaa, istumapaikat eivät riittäneet. Onhan aktiivinen seutu tämäkin. Jormaa kiiteltiin puhein ja lahjoin hänen toiminnastaan sekä kunnan että kirjallisuuden hyväksi, kunnan johto tietysti paikalla.

Illalla ehdimme vielä Mikkeliin, missä Mikaelin sali oli sekin miltei täysi, noin 350 sanankuulijaa. Suorastaan tungosta aulassa, missä jatkoimme tätä miellyttävää signeerausurakkaa. En muista, että Leino-kirjaa olisi missään ostettu näin ”sikana”, kuten Jorma yllytti. Jonoa oli monella kirjailijalla. Vanhoja tuttujakin tuli vastaan. Ja taas me lavalla todistimme. Joukkoon liittyi uutena Anni Kytömäki suoraan Hämeenkyröstä. Kjell Westö oli jo vaihtunut lupsakasti savonmurteella vitsailevaan Antti Heikkiseen (kuvassa).

Taas Jormaa kiiteltiin, ja hän oli päätteeksi luvannut, että nyt hänen viimeisenä iltanaan juodaan Mikaeli tyhjäksi. Ihan niin pitkälle ei päästy, hillittyjä ja hallittuja ollaan nykyisin. Automatkoilla muisteltiin vanhoja räyhäköitä aikoja, jolloin kirjailijoissa oli paimentamista. Ajat ovat muuttuneet ja tavat sivilisoituneet Mutta istuimme sentään pitkän päivän iltaa iloisissa merkeissä ja kallistuimme Vaakunaan yöpuulle hyvissä ajoin.

Enää paluumatka keskiviikkoaamuna, Mika ajoi varmasti ja heitti meidät ystävällisesti koteihimme, Leenan, Marian ja minut. Olihan vaivaton ja rattoisa kiertue! Yleisöä kertyi kaikkiaan 1150, laski Timo Taussi.  Eri kustantajatkin olivat edustettuina, vaikka Bonnier dominoi. Lukuharrastuksen hyväksi varsinainen tehoisku maakuntaan!

Tällainen ei olisi mahdollista Pirkanmaalla (huokaus), Hämeenkyrössäkin lopetettiin kiireen vilkkaa hyvin alkanut Elämän sivut -seminaari, jonka piti keskittyä elämäkertoihin. Kirjamessut lopahtivat Tampereella. On eroa maakuntien kirjallisissa aktiviteeteissa. Onhan sentään Vanhan kirjallisuuden päivät Sastamalassa vielä hyvin hengissä.

Mukavaa välitöntä väkeä siellä Savossa. Toivokaamme, että jäivät hyvillä mielin lukemaan kirjojamme.Minäkin jo yötä myöten painelin Härköstä ja Lehtolaista. Kohta selvitettävä lisää kollegojen houkuttelevia opuksia. Kiitos heille hyvästä matkaseurasta!

8.11. 2017