Vuoden päättyessä

Anni Kytömäki sanoi äsken radiossa, että jokainen ihminen on lopulta tärkein omalle itselleen. Niin se taitaa olla. Vuoden päättyessä tulee aina mietityksi, mitä se on merkinnyt minulle, missä olen onnistunut ja mikä on mennyt kokonaan poskelleen. Vasta sitten tulee mieleen maailmantila ja sen muutokset, joissa ei paljon hurraamista ole.

Tai onhan, jos sattuu kuuntelemaan vaikka Esko Valtaojan ajatuksia siitä, missä kaikessa ihmiskunta on edennyt jättiläisharppauksin. Tai jos sattui piinaamaan itseään seuraamalla Teemu Keskisarjan pimeiden hetkien kertomusta isonvihan ajalta Pohjanmaalla ja Hailuodossa. Lasten leikkiä nykyiset epäkohdat ja vitsaukset! Sodan uhka on kaukana, Pjongjangissa saakka.

Vaan se sitä on nopeata kulkemaan, ydinsotaa sanovat olevan, toteaisi tähän Rahikainen. Pientä sotaa on käynnissä koko ajan, hirveätä jälkeä syntyy eri puolilla. Ja ilmastokin meitiä uhkailee.

Nyt on tosin ollut ihmeellisen tasaista säätä marraskuulta saakka, samaa harmaata ja puolikosteaa nollakeliä, vaan Lapissapa raikuu oikea talvi, josta Pentti Linkolakin olisi onnellinen.

Mikä siis on mennyt hyvin kuluneena vuonna? Muutamia yllätyksiä merkittäköön aikakirjoihin. En oikein uskonut, että saisin Eino Leinosta kunnollisen kirjan, aihehan on aika tarkkaan tallattu. Vaan eipä ollutkaan! Kahden runoilijan kirjoittamat Leinon elämän ja tuotannon kuvaukset osoittautuivat kiitollisen aukkoisiksi ja osin ylimalkaisiksi. Riitti paljonkin täydennettävää.

Sillanpää-oopperan onnistuminen oli vielä suurempi yllätys. Osatekijöitä oli monia, ja ihmeellisesti ne sointuivat yhteen. Tuskien täyttämä tuotantoprosessi synnytti kirkkaan helmen, jota jälkipeli tavan mukaan pyrkii himmentämään. Myllykolun kunniakkaan kesäteatterin tulevaisuus on jälleen kerran valinkauhassa. Toinen kausi oopperaa on joka tapauksessa tulossa heinä-elokuussa.

Ja vielä kolmas yllätys. Kirjoitin pienen kamarinäytelmän, laajennetun monologin, tilauksesta Tampereen Komediateatteriin. Ja siitä tulikin Aamulehden arvostelun mukaan vuoden tärkein teatteritapaus! Ennen kaikkea se oli Tuukka Huttusen uroteko ja kaima-Raipian tehokkaan ohjauksen tulosta. Mutta tehty mikä tehty, Väinö Linnan sotaromaanin syntyvaiheet ovat nyt näyttämölläkin nähtävillä. Esitykset jatkuvat tammikuussa.

Totuuden nimissä on kirjattava myös yksi floppi. Hervottomaksi irrotteluromaaniksi tarkoitettu Ilonhilaaja ei noussut siivilleen, vaikka aihe oli ennakoiva ja mitä ajankohtaisin. Trumpia kannattava kotimainen äijänköriläs, seksuaaliseen häirintään hyvinkin harrastunut, ei näyttänyt nostavan edes hapanta hymyä monenkaan lukijan huulille. Oli sentään mieslukijoita, jotka tajusivat jutun ja jokunen nainenkin. Mutta pääasiallisesti epäsuosittuja aiheita tulisi välttää!

Eipä Eino Salmelainenkaan herättänyt kolmannella esiintymisellään Ikaalisten Omalla Tuvalla kovin suurta teatterihistoriallista mielenkiintoa. Kunnia kumminkin Marko Saariolle ja ryhmälleen, kun pölyttivät toistakymmentä vuotta vanhan näytelmäni. Harvemmin ne nousevat uudelleen esiin. Senpä vuoksi oli suuri ilo saada julki kirjan muodossa kolme näytelmääni: tämän Mestarin iltapäivän, Linna-jutun ja Sillanpään. 

Siinä töiden, noiden päällimmäisten, läpikäynti. Ei suurta valittamista: kolme kirjaa, yksi ooppera ja kaksi näytelmää. Riittää itsenäisyyden juhlavuoden saldoksi kohdaltani. Lisäksi pidin syksyn aikana 26 luentoa ja vierailin kaikkiaan neljässäkymmenessä kirjatilaisuudssa. Tahti sopivan hirmuinen, ehkä liiallinen. Itsenäisyys on siitä ihmeellinen, että se on myös työnantaja, kaikenlaiseen juhlahumuun innostaja.

Kaikki tällainen on sittenkin toisarvoista sen rinnalla, että terveys on säilynyt kohtalaisen hyvänä, paino pudonnut, mieli pysynyt pääasiassa iloisena. Ja rakkaus Marjaan kestänyt, kasvanut ja lujittunut, vaikka vastoin Esa Saarisen hyviä ohjeita ärisen ja kiukuttelen. Voin  aina vetäytyä vanhan verukkeen taakse: katsos, työt stressaa, pinna palaa. Vaikka ei ne mitään stressaa. Siinä vaiheessa, kun kirjalliset hommat kääntyvät mielessä pakkotyöksi, luovutan.

Lapsosetkin pärjäilevät elämänaloillaan (kirjankustantaja, teatteritaiteilija ja muusikko-toimittaja), mistä lie alansa keksineet.

Toistaiseksi vielä into palaa. Kiantoa on koossa 172 sivua, paraillani olen vajoamassa Vienan kyliin ja kinttupoluille, mistä ponnistaudun kohti vuoden 1918 kurimusta. Ystävä kysyi jo: kuinka aiot selvitä Kiannon hurjimmista teksteistä? Ei muuten kuin: katsotaanpa silmästä silmään.

Sitä myöten ja muutenkin avautuu Uusi Vuosi noin 13 tunnin kuluttua. Saas nähdä mitä metkuja se tuo tullessaan.

Sylvesterin päivänä 2017

Joulukirjoja

Minulla oli erinomaista jouluseuraa. Oli myös vekkuleita  vieraita, mutta välillä kiipesin omaan rauhaani nauttimaan Kazuo Ishiguron seurasta, Luin kaikessa rauhassa hänen pääteoksekseen mainitun The Remains of the Day, joka on saanut oudon suomenkielisen nimen Pitkän päivän ilta – oudon sikäli, että se tuo harhauttavasti mieleen Eugene O’Neillin kuuluisan näytelmän.

Itse romaani yllätti. Kehuttuihin pääteoksiin suhtautuu ennalta usein varautuneesti: onkohan se sittenkään maineensa veroinen… Tämäpä oli. Hienostunut kerronta vei kerrassaan mukaansa, ja joulun valot täällä pimeän Vanajan kylän keskellä alkoivat muistuttaa Cornwallin pikkukylien tuikahduksia, joita päähenkilö matkallaan seurailee.

Ensin häiritsee vaikutelma, että tässä kerrataan Downton Abbeyn maailmaa. Mutta romaani on ilmestynyt 1989, joten saattaapa olla, että Ishiguron romaani on osaltaan inspiroinut sarjan tekijöitä. En tunne taustoja tarkemmin. Eräänlainen Carsonin hengenheimolainen tämä kirjan päähenkilö, hieno hovimestari Stevens, ilman muuta on.

Tosin vanhan Englannin hovimestarit ovat kaikki samasta puusta, kuten romaanissa osoitetaan. Tämä Stevens vertailee alansa parhaita mestareita keskenään ja osoittaa vain vähäisiä eroja. On myös heikkoja hovimestareita, jotka eivät pärjää vaativalla uralla. Mestaruuden tunnusmerkkejä ovat äärimilleen viety pikkutarkkuus, hienotunteisuus ja tapojen hallinta.

Aika huvittavaa on sekin, että 6-vuotiaana Englantiin muuttanut japsi Kazuo Ishiguro on kirjoittanut näin sisäistyneen ja vivahteitaan myöten viljeltyneen brittiromaanin. Tässä hallitaan miljöö, historia, ihmisluonteet ja vanhat perinteet aivan sulautuneesti. Minä-kerronta kulkee kaarrellen, hidastelevasti, lukijaa puhutellen ikään kuin joku näkymätön kuulija olisi kaiken aikaa saapuvilla. Ishiguro on brittiläisempi kuin britit itse!

Hienosti on erään matkan vaiheisiin kudottu kokonainen tai paremmin sanottuna kaksi kokonaista elämäntarinaa sekä vielä loppuvaihe kolmannesta, päähenkilön isän karrieerista. Keskiössä on Darlington Hallin hovimestarin ja taloudenhoitajan tukahtunut, hiljaa palava, koskaan ilmoille pääsemätön rakkaustarina. Neiti Kenton tulee esiin harvoin ja mieskertojan valitsemin piirtein, mutta riittävän traagisena, kunnes hänen tunteitaan ihan pikkuisen enemmän valotetaan romaanin lopulla, kohtaamisessa, johon kaikki tähtää. Mitään katharttista ratkaisua on turha odottaa. Liiallinen tunnollisuus voi tuhota kokonaisen ihmiselämän.

Pidättyvien ja velvollisuuksien täyttämien ihmissuhteiden rinnalla kulkee Euroopan poliittinen draama, jota arvoituksellinen lordi Darlington yrittää amatöörimäisesti ratkaista. Hänen seikkaileva saksalaismielisyytensä kuvataan sekin pienin, hovimestarin tietoon tihkuvin viittein. Oliko tällä kuviolla joku soveltava todellisuustausta? Uteliaisuus heräsi tilanteiden kehittyessä. Hieno on se tärkeimmän neuvottelun kulku, jossa monet ristikkäiset paineet kohdistuvat nimenomaan hovimestari Stevensiin. Sekin ammatti kaikessa muodollisuudessaan voi olla näinkin jännityksentäyteinen!

Kun Keltaisen kirjaston opus löytyi varmaan monesta pukinkontista, Ishiguroa sopii paitsi onnitella Nobelista myös kiittää Helene Bützowin välittämästä suomenkielisestä lukunautinnosta. Nyt pitäisi heti nähdä kirjasta tehty maineikas elokuva, jossa Anthony Hopkins ja Emma Thompson näyttelevät nämä todella vaativat pääroolit. Sen täytyy olla something specific. 

Kun luin heti perään Ishiguron toisen romaanin Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World) – taas ilmaisevampi ja tarkempi on alkukielinen nimi! – se ei enää tehnyt yhtä vahvaa vaikutusta.  Poliittisen ja taiteellisen nuorallakävelyn kuvaus sodanjälkeisestä Japanista, mutta henkilökuviltaan vaisumpi. Tuntuu hajoavan lopussa, kun taas edellinen tiivistyy niin että sivuja on pakko kääntää ihan viimeiseen saakka. Onkohan niin, että suurikin kirjailija kirjoittaa vain yhden täydellisen romaanin. Ok, heti vastaväitteitä, Tolstoi, Dickens, Balzac ym. runsaudensarvet.  Mutta meillä: Kivi, Kilpi, Kianto – yhden romaanin miehiä.

Lisää lukuhetkiä toivotan. Tänä aamuna sellaisen tarjosi Hesari: Antti Alasen erinomaisen nekrologin Matti Salosta, lajinsa parhaita. Matin liiaksi varjoon jäänyt elämäntyö tuli siinä hienosti esiin.

Viattomien lasten päivänä 2017

 

Hyvää Joulua, Teuvo ja muut veijarit

Radio tarjoaa joskus hyviä ajatuksia. Juuri loppui ”Tämän runon haluaisin kuulla”  juhlalähetys, oikein hyvä ja tunnelmallinen. Ella Pyhältö ja Jarmo Heikkinen lausuivat kauniisti ja koruttomasti. Kuusi oli juuri saatu vaivalla pystyyn ja kinkku ulos uunista, herkullinen hetki. Ja sitten vielä parhaat joulurunot päälle!

Mutta mitähän päivän mietelause ajatteli, kun nimitti Seitsemän veljeksen joulukuvausta runoksi? Onhan se toki runollinen, vaikka asiallinen. Vasta siinä veljekset menivät saunaan ja tulivatkin välillä puhaltelemaan. Runoa?

Eilen kun ajoimme viimein tänne Kyröön kuuntelin norssiveljen Eero Huovisen mietteitä Lähteen ja Hämäläisen ohjelmassa (minne Leikola on kadonnut?). On nyt oikein kiitettävä viisasta Eeroa. Kun politiikan kommentaattorit eivät tiedä, kuinka päin tuomitsisivat Teuvo Hakkaraisen törmäilyn eduskunnassa, Eero nosti  esiin ihan inhimillisen puolen.

Ensinnä tämä yksi tapaus ei eduskunnan ns. arvovaltaa (hehheh) heilauta minnekään. Toiseksi Eero kuvasi  Viitasaaren miehen yksinäisyyttä ja epätoivoista kontaktin yritystä pikkujoulun pikku nosteessa. Siinä mies halusi kovasti läheisyyttä, mutta ei oikein osaa näitä oikeaoppisia konsteja, vaan tuli osoittaneeksi hellyyttä kuristamalla ja väkisin pussaamalla. Kun hänellä ei kännissä näytä olevan tuon parempia sosiaalisia taitoja.

(Kun viikolla poikkesimme Bottalla Gretan salongissa, meitä Asko Sarkolan kanssa nauratti aivan noin draamallisesti tämä tapaus, juuri kun alkoholilainsäädäntöä väännettiin ja seksuaalisesta häirinnästä hälistiin. Teatterimies näki tässä suurta kansanomaista komiikkaa á la Nummisuutarit ja Olviretki Schleussingenissa. )

Minusta eduskunta hyvin kestää yhden kännäilevän kansanmiehen. Eikö sen pitäisikin olla nimenomaan kansanedustuslaitos! 1/200 on aika pieni otanta kännäilevästä kansastamme. Kun herrat aikoinaan ryyppäsivät ja todella törttöilivät, sitä pidettiin ihan normaalina. Kyllä siellä niitä ryppyotsaisia turhantärkeitä edustajia on ihan tarpeeksi. Ei kaikkia pidä sliipata tekopyhiksi mallioppilaiksi, ei elämässä, työelämässä eikä edes eduskunnassa. (OBS Marja on eri mieltä ja sopii ollakin.)

Ehkä senkin takia Pentti Linkolan elämä tuntuu niin raikkaalta pihkan ja hien tuoksuiselta tuulahdukselta kaikkine välkivaltaoppeineenkin, kun se poikkeaa totaalisesti pukumiesten sovinnaisesta edusrintamasta – naisista puhumattakaan. Kohta ei kukaan saisi poiketa mistään.

Mutta joulurauhaa täälläkin Villa Viehätyksessä nyt etsitään eikä mitään turhia kiistan aiheita. Ja se on jo hiipimässä nurkan taitse aivan etsimättä. Otetaan oikein levollisesti kovan vuoden jälkeen. Joulun tuntua saimme jo Matin hautajaisissa, niiden jälkitunnelmissa, jolloin Matin elävä henki oli aivan käsillä. Eikä se vieläkään ole kadonnut. Tämän tästä säpsähdän: tekisi mieli soittaa Matille siitä ja siitä asiasta. Yksi uunilapanen ja toinen sukka hukkui käsittämättömällä tavalla. Mattiko ne pihisti? Ihan piruuttaan.

Kuluneita muistellen, vuoden huippuhetkiä uudelleen eläen ja mokauksia manaillen kiitän kaikkia näille riveille aikojen saatossa hypänneitä ja muutenkin elämän mäessä jeesanneita. Kaikille ystäville ja harvoille (?) sinnikkäille vihamiehille OIKEIN HYVÄÄ JOULUA !!

Panu syvissä mietteissä aaton aattona 2017

Matti Salon muisto

Matti Saloa ei voi muistella ihan vakavana. Niin hauska veikko hän oli säkenöivimmillään. Samalla todellinen intellektuelli, vähenevää lajia. Hän jos kuka eli elokuvasta, kirjoista, musiikista, taiteesta. Ja seurasi kriittisesti, murhaavan ironisesti maailman menoa.

Kävin minäkin Matti Salon kuuluisilla elokuvaluennoilla 1970-luvun alussa yliopistossa. Porthania III oli ääriään myöten täynnä, laidoilla seistiin. Matti käsitteli sähköistävällä tyylillään tuoreita elokuvia, usein polttavan poliittisia, jotka herättivät väittelyä. Väliajalla ja luennon jälkeen kuppilassa hänen pöytänsä ympärille kertyi ihaileva sisäpiiri jatkamaan keskustelua. Seurasin tätä vain etäältä.

Tutustuimme Elinan kanssa Mattiin varsinaisesti 1974 Pekka Tarkan suurilla 40-vuotispäivillä (siellä olivat kaikki), ja siitä pitäen olimme yhteydessä. Jos mieli puhua jostakin kirjasta tai elokuvasta, Matti oli nopea ja tietorikas keskustelija. Hän oli antikvariaattien suurkiertäjä, monet muistavat hänen vaihtuvat kotinsa, jotka pursuivat kirjoja, dvd:itä, cd-levyjä, kasetteja yms. Niitä oli vaate- ja astiakaapeissakin, hyvä ettei jääkaapissa. Joskus ihmettelimme, kuinka hän pystyy kulkemaan törmäämättä kirjapinoihinsa.

Elokuvan tutkija Matti oli, paras alallaan, mutta kirjoitti niukasti, ihan siivottoman vähän tietoihinsa nähden. Teokset ovat sitten valioluokkaa. Viimeisimmän kirjansa Viitta ja tikari (poliittisista jännitysleffoista) Matti kävi luovuttamassa meille pari vuotta sitten. Sitä edelsi pitkä tauko hänen julkaisuissaan. Matti oli silmin nähden  onnellinen kirjasta ja esitteli sitä kirjamessuilla Antti Alasen haastattelemana (kuvassa).

Niin lähtevät parhaat miehet. Kenen kanssa nyt mittelen mielipiteistä? Matin kanssa oli aina antoisaa haukkua joku teos yhdessä. Hän oli siinä ylittämätön kyky, sekä tunnevoimainen että analyyttinen. Jospa nyt olisi voitu puhua vaikka tv:ssä nähdystä Nuoruustangosta. Siinä olisivat sanat räiskyneet. Osasi Matti haltioituakin. Hän moitti Peter von Baghia mustavalkoisesta asteikosta, mutta omasi vähän samaa itsekin, silti vivahteikkaampaa. Nyt on Petterikin poissa. Kuka enää tietää elokuvista mitään syvempää, kenellä on enää perspektiiviä?

Matti järjesti Petterin kirjastoa vuosikaudet ja toimi muutenkin apuna, koska oli järjestelmällisempi. Hauska nähdä heidät joskus kaupungilla: Majakka ja perävaunu. Siinä meni elokuvatietämyksen kultainen kärki, nyt iäksi kadonnut. Kirjat kuitenkin jäivät, samoin lukemattomat artikkelit. Matti lopetti liian aikaisin elokuvaesseensä Hesarissa, Filmihullussa sentään jatkoi.

Matti ja Carita kävivät usein Hämeenkyrössä lapsineen, Vammalaan ajeltiin vanhan kirjan päiville ja vaellettiin ympäristössä. Tätä jatkui sentään melko säännölisesti neljä vuosikymmentä. Matti oli parhaita minunkin kirjojeni kriitikoita. Aina hän odotti jotain parempaa. ”Tee joku pienimuotoinen, loppuun saakka hiottu….”

Matin klassikoita voisi toistaa, niitä tulee jatkuvasti mieleen. Ehkä sitten muistelmissa. Hänen lohkaisunsa osuivat veitsenterävästi kohdalleen. Hän oli myös lahjakas suuttumaan ja panemaan välinsä poikki milloin kenenkin kanssa. Usein ne palautuivat, mutta jotkut inhokit pysyivät. Niistä aina kuulimme tilanteen tullen. Matin maailma oli tunnetta, taidetta ja älyä tulvillaan, huumoria koskaan kadottamatta.

Viimeisen kerran Matti ja Carita kävivät meillä viime tammikuussa. He olivat juuri menneet uudelleen naimisiin parin vuosikymmenen eron jälkeen. Se oli kuin satua. Carita hoiti Mattia viimeisen vuoden. Mies sai kuolla rauhallisesti kotonaan.

Kepeät mullat terävälle ja innoittavalle ystävälle, joka ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Meissä ja monissa ystävissään hän silti elää vielä niin kauan kuin täällä itse kukin tallaamme.

Tuomaan päivänä 2017

 

Salaista ja vakavaa

Suomessa on paljon vakavia ihmisiä. On lisäksi joitakin salassa pidettäviä asioita. Niiden paljastuminen vasta vetääkin naamat vakaviksi, vaikkei mitään maata kaatavaa paljastuisikaan.

Eilen illalla Suomalaisella Klubillakin käytiin vakavaa keskustelua. Suomalaista kirjoituskilpailua viriteltiin taas käyntiin. Siinä ohessa everstimme vaati vankeustuomiota päätoimittaja Niemelle. Maan luottamus on kansainvälisesti vaarannettu ja lisäksi rikottu selvää lakia. Tämähän on kiistatonta ainakin vuodon osalta. Uskon kuitenkin, että ihmisoikeus- ja sananvapauslausumat pelastavat Niemen ja lehden pälkähästä.

Toimittajaparka vasaroimassa paniikissa kovalevyään, niin että savu nousee, nauratti meitä säälimättömästi. Elokuvakaan ei keksisi hevin puhuttelevampaa kohtausta. Todellisuus on farssia synkempää. Lähdesuojaa on varjeltava vaikka vasara kädessä. Aina vakuuttava Ike Kanerva tiivisti studiossa: kyseessä on Suomen etu versus Helsingin Sanomien etu. Kummalle puolelle kallistut?

Vai voisiko tietovuotokin olla Suomen etu – pitkällä tähtäyksellä? Paljastukset puhdistavat ja samalla salaliittoteoriat kukoistavat. Mihin kaikella lopulta tähdätään? Lintukoto tärähtelee. Toiset sanovat, ettei artikkeleissa ole mitään uutta. Minulle vähän on: en tiennyt, että paljon puhuttuihin kyberhyökkäyksiin on meillä jo noinkin vahvat varustukset olemassa. Nekö nyt murenevat? Luultavasti salaisuutta vain tästä lähin vahvistetaan?

Jää nähtäväksi, kuten me kommentaattorit viisaasti lausumme. Tuli ainakin uutta värinää turvallisuuspoliittiseen ilmakehään pohjolassa. Presidentinvaalikin saa lisää kierroksia, jos mahdollista. Tilanne on juuri kuten taannoin väitin: keskustelut vain lisäävät Niinistön etumatkaa, vaikka kokeneet kommentaattorit toista kuuluttavat. Istuvan presidentin sopiikin olla vähän kyllästynyt toistuvaan suunpieksäntään. Kekkonen kyllästyi niin perin juurin, että kieltäytyi koko vaalista. Ja eduskunta totteli.

Hiljaista laskeutumista kohti joulua. Illalla tulee erinomainen tanskalainen sarja Huuto syvyydestä – alkuperäinen nimi on maltillisempi Herrens veje. Meillä ei tätä kristillistä problematiikkaa hevin käsitellä eikä uskontoa yleensäkään. Vanhoja taistolaisaikoja sitäkin hartaammin tai ilostellen muistellaan. Heidi Köngäksen Nuoruustangolta jotain odotimme, mutta se oli kliseinen pettymys, juonenkäänteiltään kuin vanhaa suomifilmiä.

Tv-sarjat suovat iltaisin hetken rentoutuksen, mutta sisältöä pitää olla. Francon jälkeen on edelleen paras, pitänyt ihmeellisesti kutinsa vaikka kuinka kauan. Koko näyttelijäkaarti on vanhentunut sarjan saatossa, eikä heitä enää näyttelijöinä pidäkään, pikemmin läheisinä ystävinä. Kuvassa ruotsalainen ravintolasarja Aika on meidän (Vår tid är nu) oli lopulta positiivinen yllätys, vaikka vaikutti ensin liian helppotajuiselta. Tutut sivuhahmot Tage Erlander, Per Albin Hansson ja nuori Olof Palme antoivat sarjaan ryytiä, samoin alkuaskelia ottavan ammattiyhdistystoiminnan hyvä kuvaus.

Kirjat lepäävät pinossa ja odottavat pitkiä joulunpyhiä. Kalenterissa on valkoista pari viikkoa, ihanaa. Hitaasti nautiskellen luen Ishiguron brittiläistä hovimestariromaania Pitkän päivän ilta. Nimessä on lainaa O’Neillin näytelmästä, otteessa Downton Abbey häiveitä (tai päinvastoin), hienoa salamielistä kerrontaa yhtä kaikki.

Kiantoa on koossa tukeva kivijalka, voin lähteä vaikka kaupungille flaneeraamaan. Miltä näyttävät joulumarkkinat?

19.12. 2017

Kirjamiehen loppukierros

Nyt se sitten on loppu. Nimittäin syksyn kiihkeä keikkakiertue. Ikään kuin kirjallisuusmies olisi joku laulutähti.

Tulin juuri Kajaanista, missä oli täysi talvi, lunta kinoksittain kaduilla, ilma raikasta hengittää. Raatihuoneella pidettiin komea seminaari, ”Kainuun merkkimiehet Suomen itsenäisyyttä rakentamassa”. Elias Lönnrot -seura ry on saanut Kajaanin vanhimman rakennuksen hoitoonsa, siellä viihtyisissä tiloissa esitelmät pidettiin ja keskustelut käytiin.

Lönnrot-seuran vetäjä Lasse Lyytikäinen avasi, kertoi seuran kuulumisista ja nimihenkilön yhteyksistä maakuntaan. Panleino-yhtye esitti Eino Leinon ja Ilmari Kiannon runoihin sävellettyjä lauluja, tulkitsijoita Vesa Hyyryläinen ja Heljä Pylvänäinen. Osasivat kyllä asiansa.

Oma osani oli puhua Leinosta ja Kiannosta itsenäisyyden syntyjuurien kasvattelijoina: kuinka nämä pohjoisen kirjaniekat pohjustivat tulevia tapahtumia 1890-luvun sortovuosista eteenpäin. Leino oli taisteleva nuorsuomalainen 16-vuotiaasta ruveten, ja Kianto (silloin vielä Calamnius) sai herätyksen, kun kenraalikuvernööri Bobrikov saapui Normaalilyseoon tarkastamaan venäjän opetuksen tilaa. Calamnius oli nuori auskultantti, jolla onnekseen ei ollut harjoitustuntia sinä päivänä.  Sittenhän kumpikin tempautui runoillaan ja sanoillaan itsenäisyystaisteluun, jota kesti pari vuosikymmentä.

Tohtori Helena Hyöty syvensi meille Kiannon kokemuksia ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kiannon sotainen hurjapäisyys sai selityksiä, joihin minunkin oli helppo yhtyä. Niin Leino kuin Kianto olivat valkoisen voitonhurman vallassa, se oli ajan henki ja kumpusi kyllä kummankin kirjailijan herkästi syttyvästä mentaliteetista. Esko Piippo yritti hiukan valaa öljyä laineille ja muistuttaa Leinon kirjoituksista Työkansan Sanomiin, mutta hänen hyvää tarkoittavat neuvonsa nujerretulle työväenluokalle hukkuivat voittoisaa talonpoikaisarmeijaa ylistäviin juhlarunoihin. Vanha opiskelutoveri Kari Sallamaa osallistui terävillä kommenteilla keskusteluun.

Näin oikeastaan pohjustettiin jo ensi vuoden teemoja. Kohta vyöryvät taas sisällissodan muistot silmille, ja niitä pöyhiessä ensi kevätkausi arvatenkin vierähtää. Kainuuseen on minunkin matkattava uudestaan heti tammikuussa ja jatkoa seuraa taatusti ainakin Tampereella.

Seminaaria Raatihuoneella järjestivät myös Ilmari Kianto -seura ja Kainuun Eino Leino-seura ja saivat tukea peräti kuudelta taholta. Näillä maamme leveysasteilla on aina tuntuvilla kova maakuntaylpeys, kulttuuritahto ja aktiivinen tekemisen meininki.

Raija-Liisa Kianto järjesti ystävineen hilpeät jatkot ja sen jälkeen jatkoimme vielä Helenan kanssa tieteellistä Kianto-keskustelua. Asuimme hotelli Valjuksessa, mistä oli lyhyt matka käväistä kahtena päivänä pöllyttämässä Kaupunginarkistossa Wille Claudelinin laajaa Kianto-kokoelmaa. On miehellä säilynyt papereita mappimetreittäin. Jotain tosi kiintoisaakin löysin, varsinkin Kiannon vaimojen ja sisaren kirjeistä, joista avautuu aiemmin sivuun jätetty naisten näkökulma suuren sulttaanin suruttomaan elämään. Eihän se kovin surutonta kyllä ollut, aktiivinen riitelijä oli tämä särmikäs Korvenkiro. Nyt on päästävä taas tauon jälkeen aiheesta kirjoittamaan.

Takana on nimittäin  vilkas viikko: Maanantaina puhuimme täällä Helsingin yliopiston alumneille Anna Kortelaisen kanssa elämäkertojen kirjoittamisesta yleisesti ja erikseen – tulikin hauska tilaisuus. Muistelimme kuinka kirjailijan tai taiteilijan elämä oli opiskeluaikoinamme akateemisesti kielletty aihe, mutta nyttemmin padot ovat murtuneet ja elämäkertoja kirjoittaa pian joka iikka. Mikä sen hauskempaa työtä: saa sovittautua suurten persoonallisuuksien nahkoihin ja elää monta elämää. Mutta mistä aineisto jatkossa? Sitäkin kuulijat kyselivät, kun kirjeitä ei enää kirjoiteta ja sähköpostit ja tekstiviestit lentelevät ilmassa ikuiseen kadotukseen.

Viime viikonloppuna matkattiin Turkuun katsomaan Kaupunginteatterin Sopukassa näytelmää Prinsessa Hamlet, jossa meidän Alma on mukana kuljettaen ja replikoiden Horatian nukkea. Henkilöt oli tietysti feminisoitu. Shakespearea ravisteltiin radikaalisti aikatasoissa, kirjoittajana E. L. Karhu ja esittäjinä nämä sikäläisen Tehdas-teatterin maineikkaat nukettajat. Raju esitys meni osittain yli hilseeni, mutta Salla ja Marja saivat siitä enemmän oivalluksia irti. Uskon toki että siellä tehtiin nukketeatterin historiaa, tähän huipentui tekijöiden Shakespeare-trilogia Myrskyn ja Romeon ja Julian jälkeen. Kunnianhimoista nukketeatteria Suomen Turussa!

Mutta kaiken jälkeen – nyt alkoi joululoma. Mikä siis tarkoittaa pitkäjänteistä kirjoitusrauhaa. Vielä saatamme hyvää ystäväämme murhemielin hautaan – ja sitten itse maalle hautaudumme.

15.12. 2017

Keskusteluja Otavassa

Takkatulen räiskettä ei varsinaisesti näy, mutta sen sijaan älyllistä tulitusta. Viiniä ja herkkuja notkuvat pöydät, tutut muotokuvat ja kirjarivit Otavan viihtyisän sokkeloisissa tiloissa. Ja ennen kaikkea hauskoja ja viisaita ihmisiä, joukossa jopa kirjailijoita.

Ensin törmäisin Vesa Varekseen, jolle kehuin juuri lähteissäni kuulemaani keskustelua Ollin pakinoista. Olli oli suurin suosikkini koulupoikana, ja edelleen pidän häntä parhaana pakinoitsijana kautta aikojen. Vares ja Pasi Heikura saivat lyhyessä ajassa paljon irti Ollin varhaisvalikoimasta Mustapartainen mies herättää pahennusta. Ratkihauskoja ovat monet Mustapartaisen seikkailut byrokratian sokkeloissa. Radion 100 kirjaa on siis tuottanut väliin näinkin hyviä jaksoja.

Ollin poliittinen puoli on oma aiheensa, ja Vares puhui alkusyksystä myös poliittisesta Waltarista Töölön kirjastossa. En päässyt paikalle, oli oma puhetilaisuus jossain. Kehotin miestä julkaisemaan juttunsa vaikka Waltari-seuran Illusionissa ensi vuonna.

Alkuillasta on hyvä tilaisuus tavata viehättäviä naisia. Ulla Paavilaisen kanssa kävimme läpi kotikulmiemme mainioita ruokapaikkoja Rööperissä. Liian vähän niissä tulee viihdytyksi. Vaikka nyt vanha Sikala eli Sea Horse, koska viimeksi? Ulla ylisti, entinen tunnelma tallella. Minä mainostin uutta Salvea, johon taas on siirtynyt vanhaa fiilistä ja hyviä silakoita ilahduttavassa määrin.

Kun Juha Vakkuri ilmaantui, puhe kääntyi Mannerheimiin. Kaupunginteatterin näytelmä vetää täysiä saleja ainakin helmikuun lopulle. Jolloin siihen saapuikin Matti Klinge lausumaan lahjomattomat sanansa: Asko Sarkola hyvä, muut kenraalit ja lähettiläät heikkoja, eivät osaa käyttäytyä. Mitäs me siihen osattiin vastata. Juha lähtikin aika pian kirjoittamaan viisumeita.

Kun Riitta Nykäsen Eeva-kuulumiset oli kuultu ja Riitta Kylänpään Linkola-kirjaa kommentoitu ja voitosta onniteltu, tervehditty vilahtaen illan kuningattaria Laila Hirvisaarta ja  Outi Pakkasta, olikin aika siirtyä hersyvien herrojen salonkiin.

Siellä istuivat tavan mukaan Matti Klinge, Lasse Lehtinen ja Matti Suurpää, toisessa päässä Pekka Tarkka, Antti Tuuri ja Vesa Karonen ja tuli pian Ilkka Niiniluoto, uskaltautui Hanna Tarkkakin miehiseen joukkoon. Ei nyt parempaa keskusteluseuraa Helsingistä löydykään, joten loppuilta vieri viisauksia kuunnellen. Saimme jälleen huomata, kuinka urheasti Klinge puolustaa kaikissa käänteissä Venäjää, Putinia ja Kekkosta, eikä siihen ole nokan koputtamista, vaikka Suurpää ja Lehtinen hiukan yrittivät. Matias häilyy aristokratian ja monarkian välimailla, eikä demokratia ole mikään itseisarvo, senkin opimme.

Lasse ei nyt kertonut Tannerista, mutta Virolaisesta sitä enemmän. Johanneksen oppipoikana kiersi aikoinaan IPU:n kokouksia maailmalla. Sellaisia persoonallisuuksia ei enää kasva. Niinistön ylivoimaa ei mikään horjuta, se päinvastoin kasvaa. Väyrynen voi keksiä pientä keikutusta. Vaalit tarvitaan näön vuoksi. Tosin Klinge puolusti vuoden 1974 poikkeuslakia siinä tilanteessa hyvänä ja välttämättömänä, ja Lassekin tunnusti painaneensa vihreää nappia.

Totesimme myös, että tämän pöydän joukko pysyy sivussa kaikista Tieto-Finlandian ehdokkuuksista, koska saa kai huomiota muutenkin. Alex Stubbistahan emme tietäisi mitään ilman kirjan saamaa nostatusta. Nyt tiedämme ainakin, että hän ei pidä juissista, mutta syö aamulla puuroa, mikä onkin terveellistä.

Terveellinen tapa on myös poistua juhlista niiden päättymisen aikoihin suistumatta jatkoille tai muuhun turmioon. Tämän olen näin vanhemmiten oppinut, ja näin taas ilahdutin kotona odottavaa armasta puolisoani. Hän oli käyttänyt illan meitä kirjallisemmin lukemalla Kjell Westön romaanin loppuun – ja sehän pyörii kuulemma näillä Sepänpuiston kulmilla! Westökin vilahti Otavassa. Luetaan kun keritään.

7.12. 2017

Juhlamietteitä

Eniten ihmettelen kahta seikkaa. Ensinnä sitä että Suomi todella on säilynyt itsenäisenä tämän vuosisadan verran, läpi kaikkien melskeitten. Siitä voi hämmästyen liikuttua aivan kuten Dan Brown tervehdyksessään. Oma lippu on saatu nostaa salkoon joka itsenäisyyspäivä toisin kuin tuolla lahden eteläpuolella. Mutta pian sielläkin juhlitaan.

Toiseksi ällistelen sitä, että täällä ollaan nyt niin avoimen tyytyväisiä eikä isänmaallisia ilmaisuja enää nolostella. Kuka muistaa, kuinka opiskeluvuosinani 1960-luvulla ja vielä seuraavalla kymmenellä kuului asiaan synkistellä ja kirota kaikki kansallisiin arvoihin liittyvät ilmaisut. Vaikka meitä nyt ympäröi tämä rannaton globalisaatio, olemme kypsiä tunnustamaan oman maan parhaimmuuden. Tai ehkä juuri siksi.

Muuten juhlapäivä sujui rauhallisen oleilun ja lueskelun merkeissä. Aattoiltana sentään kävelimme rantaan katsomaan ilotulitusta ja Kauppatorin lippurivistöäkin ihastelimme. Aamulla reippailin Tähtitorninmäelle. Oli hieno talviaamun sää kohotella lakanan kokoista lippua. Fennomaanista tilaisuutta isännöi kulttuuriministeri Sampo Terho, joka pyöri myös Oulun pääjuhlassa. Iloista veikkoa ei näy enää painavan edes Juha Hurmeen nasevat tölväisyt.

Päivän tekstinä oli kotona Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman komea teos 1917, jonka harvinaisesta kuvituksesta vastaa vanha yhteistyökumppanini Jukka Kukkonen, johtava taituri kuvien löydännässä. Kirjaa lehteillessä pääsi syvälle juhlapäivän tunnelmiin. Eivät ne niin kaksisia aikoja olleet sata vuotta sitten, mutta Keskisarja todistaa, että maa oli ihmeen kypsä itsenäisyyteen. Ranttaliksi meni välillä, mutta siitäkin toivuttiin käsittämättömän nopeasti.

Keskisarja luottaa väkeviin lauseisiin ja oikoo vähän mutkia, mutta näin hän saa tekstiin tehokasta porhallusta. Kuisman ote on tyynempi ja analyyttisempi, edellyttää vähän taloudellista taustatuntemusta.  Häggmanin osalta on vielä luku kesken, totta hän kulttuurin kentän tuntee pitkin ja poikin tehtyään monta limittäistä alan historiaa. Hieno kirja, josta iloitsee vaikka vain kuvia selailemalla.

Sibeliuksen Kullervoa kuunnellen ja Marjan mainioita lihapullia nauttien kului keskipäivä, kunnes linnan juhlat kutsuivat. Kiva katsella rauhassa kotituolista ja bongata tuttuja. Parahiihtomestari Ilkka Tuomisto edusti Hämeenkyröä. Urheilijoita oli paljon, kulttuuriakin kohtuullisesti. Pukuja täytyy kommentoida, nehän on nostettu valtakunnan kehityksen ehdottomiksi pääasioiksi. Pian ne taas säälimättä lehdissä ruoditaan. Veteraaneihin lohkeaa yhä suurempi huomio. Sykähdyttävin hetki oli taas pääparin tanssinaloitus. Ja Katri lauloi, kaikki sinivalkoiset elementit kohdallaan.

Ei muuta kuin kiitollisin mielin aloittamaan uutta vuosisataa. Voisiko tästä vielä parantaa?

6.12.2017

Soitannolliset itsenäisyysiltamat

Musiikki ja tanssi dominoivat täysin Oulun valtakunnallista pääjuhlaa lauantaina. Onhan Suomi musiikin suurmaa. Silti iskeviä puheenvuorojakin kaipaisi. Suuret puheet ovat kadonneet. Tilalla ovat haastattelut, keskustelut ja kaikenkarvaiset kommentit.

Massiivinen urheiluhalli ei ole kaikkein virittävin juhlatila. Oulussa oli kovaa yritystä. Sähkönsininen valaistus häivytti kalseita rakennelmia. Visuaalisuus oli viritetty suureen virtuaaliseen tehoon. Oltiin kuin kansallisessa avaruuslaivassa. Pääministeri Juha Sipilä isännöi ja kierteli rouvineen kättelemässä vieraitaan.

Itse juhlan ohjelmahan sujui kuin rasvattu. Dramaturgia toimi kitkattomasti, paussin paikkoja ei ollut. Jaakko Kuusisto sai kymmenen orkesteriaan soimaan yhteen  livenä ja diginä. Uutta aaltoa eletään juhlahuminoissa. Aika ei tullut pitkäksi, mutta tunteisiin vetoavia kohokohtia oli vähän.

Sellainen oli tietysti kansallispukuinen humppapotpuri lapsiesiintyjineen. Ja loppu oli upea, Finlandia soitettuna ja laulettuna todella lavealla rintamalla. Liikuttuihan siinä suorastaan.

Minkähän takia nuori Johanna Iivanainen valitsi laulettavakseen Vainion Albatrossin, jonka sanoma kumpuaa vanhemman miehen resignaatiosta. Kaiketi korostaakseen sukupuolettomuutta, joka on päivän sana. Muusta en keksi murista, kiitos svengaavasta juhlasta.

Kun päästiin pikkupurtavien ja viinipöytien äärelle, sanoin Janne Virkkuselle, että hänen sukulaismiehensä oli sittenkin illan paras säveltäjä. Janne tuntui olevan samaa mieltä.  Presidentinvaalikeskustelua hän tunnusti seuraavansa laiskasti, kuten useimmat muutkin. Eivätkö prosentin parin ehdokkaat voisi jo heittää pyyhettä kehään. Tai vaali voitaisiin päättää jo nyt. Toisin kuin kommentaattorit uskoivat, keskustelut vain lisäävät Niinistön ylivoimaa.

Marja oli vähän huolissaan Jennin vauvan vuoksi. Eikö tämä jo pelästynyt potkimaan juhlan jylisevistä desibeleistä? Ehkä nykyvekarat ovat lujaa tekoa. Jennin kansallispuku oli kaunis, sopi tilaisuuteen. Kova päivä oli presidentilläkin takana: lasten juhlassa, torilla, lätkäareenalla, radiossa ja nyt pääjuhlassa.

Tapasimme Sari Mäkisen ja puhuimme menneen kesän oopperakokemuksista. Mannerheim jatkaa Ilmajoella vielä kolmannenkin kesän 2019 ja pääsee näin tasoihin meidän taannoisen Taipaleenjokemme kanssa. Sillanpäätä taotaan toiseen kesään, jota on myyty jo kohtalaisen rivakasti.

Hämäläistä teatteriväkeä oli jonkun verran paikalla, Kirsi-Kaisa Sinisalon kohtasimme ja Lari Halme vilahti 1200 hengen väkijoukossa. Samalla koneella Helsingistä tuli Risto Ruohonen, jonka kanssa johdimme (?) taidepolitiikkaa 1990-luvulla taiteen keskustoimikunnassa. Ristolla komennus jatkuu, nyt taideneuvoston johdossa.

Muuten juhla ei ollut kulttuuriväen ja julkimoiden kansoittama, vaan täällä palkittiin itsenäisyyden juhlatapahtumien tekijöitä,tavallista aktiivista kansaa laidoilta toiselle. Kannatettava linja. Muutama ministeri, päätoimittaja ja poliisimestari hiippaili joukossa. Ortodoksi pappismieskin erottui. Jaakon bändi irrotteli jatkoilla jopa tanssimusiikkia.

Majoituimme Radissonin viidenteen kerrokseen, komea näkymä Oulujoelle. Sunnuntaina kuuntelimme Hoosiannaa, kävimme Taidemuseossa (digipromoa taiteen varjolla) ja nautimme maittavan välimerellisen lounaan Olimpos-ravintolassa, suositeltava paikka. Tähtihetki koitti sattumoisin Rotuaarin lavalla, minne osuimme Tiernatytsyjen esitykseen. Reippaasti ja sypäkästi lauloivat, hyvin harjoiteltu esitys, lantitkin lentelivät ansaitusti kypärään.  Tunsi todella olevansa Oulussa! Vanhassa armeijakaupungissani oli tosi mukava verestää muistoja ja luoda uusia.

3.12.2017

Suomen silta pysyy

Liikemiehet kaivavat tunnelia Helsingin ja Tallinnan väliin, antaa heidän kaivaa vaan.  Suomen silta on ollut olemassa jo 200 vuotta ja pysyy.  Olkoot he siellä maan alla, jos haluavat, mutta silta on aina kauniimpi.

Jokseenkin näin lausui Viron entinen suurlähettiläs Jaak Joerüüt Säätytalossa. Hänellä oli myös muisto Suomen lipun nostosta Tähtitorninmäellä vähää ennen Viron itsenäistymistä. Kuinka koruton, juhlava ja mieleen painunut tapahtuma se oli. Sen jälkeen hän nousi uusin innoin Eteläsatamassa laivaan ja lähti jatkamaan taistelua maansa puolesta.

Nyt näkyy Hesarissa tänään Erja Yläjärvi iloitsevan Suomen lipun kepeämmästä käytöstä ja kaikenkarvaisesta sinivalkoisesta tilpehööristä eli krääsästä, mitä kansalle tarjoillaan. On kaiketi hauskaa, että sinivalkoiset värit pääsevät viihdekäyttöön, koska viihde dominoi muutenkin kaikkialla. Jotkut harvat vielä muistavat niinkin kaukaisia aikoja kuin suurlähettiläs, peräti kolmen vuosikymmenen taakse, jolloin Viron  sinimustavalkoisia värejä ei saanut edes vahingossa näkyä vaikkapa aikalauslehden kannessa. Onkohan sielläkin jo opittu värien viihdekäyttö, vai vieläkö ollaan vakavan juhlavia, peräti isänmaallisia?

Yhteinen kansallislaulun sävel meillä on, Paciuksen tekoja. Paljon on muutakin yhteistä, kuten ilmeni seminaarissa ”100 vuotta suomalais-virolaisia suhteita” Säätytalossa perjantaina. Erittäin antoisa iltapäivä kaikkiaan. Ministerit Soini ja Terho avasivat, oli tällainen sinisen tulevaisuuden värisuora.

Ehkä Sampo Terhoa nyt ilahdutti se, että Ruotsin osuutta Viron itsenäistymisvaiheissa hiukan ironisoitiin. Erkki Tuomiojan sanoin Ruotsi piti kyllä kovaa ääntä julkisesti Viron puolesta, mutta käytännön toimet jäivät vähäisiksi. Yleisöstä kuultiin, että kyllä Ruotsi tarjosi sokeria ja jauhoja, mutta ei osallistunut Tallinnan taidemuseon korjaamiseen. Suomi pysyi hiljaa, mutta teki sitä enemmän.

Suomi teki nimittäin huomattavan paljon työtä ja lahjoituksia Viron hyväksi ikään kuin epävirallista tietä, kulttuurivaihdon nimissä. Tästä kertoi hyvin selkeästi Heikki Rausmaa esitelmässään. Seurasin aikoinani hänen väitöstilaisuuttaan samasta aiheesta. Nyt tuli vielä tarkemmin esiin monenlainen kulissientakainen yhteydenpito ja satojen miljoonien arvoinen apu virolaisille silloin kriittisinä aikoina, kun itsenäisyys piti alusta pitäen rakentaa. Taitavasti silloin tasapainoiltiin ulkopolitiikassa Moskovan ja Viron välillä, edellistä loukkaamatta ja jälkimmäistä tukien. Maittemme välinen kulttuurisopimus täytti 80 vuotta. Yhteistyö jatkuu monella tasolla, niin seminaarissa toistuvasti vakuuteltiin.

Toinen jäntevä esitys kuultiin Erkki Tuomiojalta sotien aikaisesta yhteistyöstä Suomen ja Viron kesken. Erityisesti Jaan Tonissonin (tämä kirottu blogiosio ei anna oikeaa virolaista öötä) ja puhujan isoäidin Hella Wuolijoen neuvonpidot nousivat keskiöön. Vilkasta oli diplomaattinen kuhina aseiden pauhinan taustalla, mutta mitään hyötyä rauhanpyrkimyksistä ei ollut, eikä Tonissonin kova yritys olisi 30-luvullakaan auttanut Viroa toiseen lopputulokseen kuin mikä sitten miehityksessä tapahtui, vaikka hän olisi ollut vallassa – valitettavasti, totesi Tuomioja.

Dosentti Heikki Roiko-Jokela pohjusti kaarta alkuvaiheista, lähinnä ulkoministeri Holstin näkemyksistä koskien reunavaltiopolitiikkaa niinä aikoina. Ei silloinkaan mitään yhteistä puolustusliittoa saatu aikaan, vaikka erilaisia konstellaatioita yritettiin ja Kansainliittoon tahdottiin tukeutua. Tärkeintä oli, ettei jäätäisi yksin, mutta keiden kanssa piti toimia? Saksan ja Neuvosto-Venäjän puristuksessa pyristeltiin.

Yleisö kyseli kovasti kaikkea loppupaneelissa, jota Juhani Salokannel varmoin ottein veti. Jussi muistutti myös Jak Joerüütin kirjallisesta tuotannosta. Diplomaatti viettää kirjailijana 50-vuotistaiteilijajuhlaa, ja on julkaissut uuden novellikokoelman, jossa kuulemma YK:n toimintaa kuvataan kiintoisasti sisältä päin.

Ennen seminaaria ehdin vähän tutkia Virka-gallerian näyttelyä aiheesta ja törmäsin ilokseni Hannu Remekseen, vanhaan norssiin ja Viron tuntijaan, jonka kanssa sitten seminaaria seurailimme. Mikko-Olavi Seppälä opasti näyttelyssä, ja huomasin että sitä on vielä käytävä uudelleen rauhassa katsomassa.

Kaikki tämä kiivaan syksyn tohina huipentuu tänään Oulussa valtakunnalliseen itsenäisyysjuhlaan, minne tästä pian lennämme. Se näytetään tänä iltana suorana Tv1:ssä. Raporttini seuraa myöhemmin, jos suinkin maltatte odottaa.

2.12.2017