Minulla oli erinomaista jouluseuraa. Oli myös vekkuleita vieraita, mutta välillä kiipesin omaan rauhaani nauttimaan Kazuo Ishiguron seurasta, Luin kaikessa rauhassa hänen pääteoksekseen mainitun The Remains of the Day, joka on saanut oudon suomenkielisen nimen Pitkän päivän ilta – oudon sikäli, että se tuo harhauttavasti mieleen Eugene O’Neillin kuuluisan näytelmän.
Itse romaani yllätti. Kehuttuihin pääteoksiin suhtautuu ennalta usein varautuneesti: onkohan se sittenkään maineensa veroinen… Tämäpä oli. Hienostunut kerronta vei kerrassaan mukaansa, ja joulun valot täällä pimeän Vanajan kylän keskellä alkoivat muistuttaa Cornwallin pikkukylien tuikahduksia, joita päähenkilö matkallaan seurailee.
Ensin häiritsee vaikutelma, että tässä kerrataan Downton Abbeyn maailmaa. Mutta romaani on ilmestynyt 1989, joten saattaapa olla, että Ishiguron romaani on osaltaan inspiroinut sarjan tekijöitä. En tunne taustoja tarkemmin. Eräänlainen Carsonin hengenheimolainen tämä kirjan päähenkilö, hieno hovimestari Stevens, ilman muuta on.
Tosin vanhan Englannin hovimestarit ovat kaikki samasta puusta, kuten romaanissa osoitetaan. Tämä Stevens vertailee alansa parhaita mestareita keskenään ja osoittaa vain vähäisiä eroja. On myös heikkoja hovimestareita, jotka eivät pärjää vaativalla uralla. Mestaruuden tunnusmerkkejä ovat äärimilleen viety pikkutarkkuus, hienotunteisuus ja tapojen hallinta.
Aika huvittavaa on sekin, että 6-vuotiaana Englantiin muuttanut japsi Kazuo Ishiguro on kirjoittanut näin sisäistyneen ja vivahteitaan myöten viljeltyneen brittiromaanin. Tässä hallitaan miljöö, historia, ihmisluonteet ja vanhat perinteet aivan sulautuneesti. Minä-kerronta kulkee kaarrellen, hidastelevasti, lukijaa puhutellen ikään kuin joku näkymätön kuulija olisi kaiken aikaa saapuvilla. Ishiguro on brittiläisempi kuin britit itse!
Hienosti on erään matkan vaiheisiin kudottu kokonainen tai paremmin sanottuna kaksi kokonaista elämäntarinaa sekä vielä loppuvaihe kolmannesta, päähenkilön isän karrieerista. Keskiössä on Darlington Hallin hovimestarin ja taloudenhoitajan tukahtunut, hiljaa palava, koskaan ilmoille pääsemätön rakkaustarina. Neiti Kenton tulee esiin harvoin ja mieskertojan valitsemin piirtein, mutta riittävän traagisena, kunnes hänen tunteitaan ihan pikkuisen enemmän valotetaan romaanin lopulla, kohtaamisessa, johon kaikki tähtää. Mitään katharttista ratkaisua on turha odottaa. Liiallinen tunnollisuus voi tuhota kokonaisen ihmiselämän.
Pidättyvien ja velvollisuuksien täyttämien ihmissuhteiden rinnalla kulkee Euroopan poliittinen draama, jota arvoituksellinen lordi Darlington yrittää amatöörimäisesti ratkaista. Hänen seikkaileva saksalaismielisyytensä kuvataan sekin pienin, hovimestarin tietoon tihkuvin viittein. Oliko tällä kuviolla joku soveltava todellisuustausta? Uteliaisuus heräsi tilanteiden kehittyessä. Hieno on se tärkeimmän neuvottelun kulku, jossa monet ristikkäiset paineet kohdistuvat nimenomaan hovimestari Stevensiin. Sekin ammatti kaikessa muodollisuudessaan voi olla näinkin jännityksentäyteinen!
Kun Keltaisen kirjaston opus löytyi varmaan monesta pukinkontista, Ishiguroa sopii paitsi onnitella Nobelista myös kiittää Helene Bützowin välittämästä suomenkielisestä lukunautinnosta. Nyt pitäisi heti nähdä kirjasta tehty maineikas elokuva, jossa Anthony Hopkins ja Emma Thompson näyttelevät nämä todella vaativat pääroolit. Sen täytyy olla something specific.
Kun luin heti perään Ishiguron toisen romaanin Menneen maailman maalari (An Artist of the Floating World) – taas ilmaisevampi ja tarkempi on alkukielinen nimi! – se ei enää tehnyt yhtä vahvaa vaikutusta. Poliittisen ja taiteellisen nuorallakävelyn kuvaus sodanjälkeisestä Japanista, mutta henkilökuviltaan vaisumpi. Tuntuu hajoavan lopussa, kun taas edellinen tiivistyy niin että sivuja on pakko kääntää ihan viimeiseen saakka. Onkohan niin, että suurikin kirjailija kirjoittaa vain yhden täydellisen romaanin. Ok, heti vastaväitteitä, Tolstoi, Dickens, Balzac ym. runsaudensarvet. Mutta meillä: Kivi, Kilpi, Kianto – yhden romaanin miehiä.
Lisää lukuhetkiä toivotan. Tänä aamuna sellaisen tarjosi Hesari: Antti Alasen erinomaisen nekrologin Matti Salosta, lajinsa parhaita. Matin liiaksi varjoon jäänyt elämäntyö tuli siinä hienosti esiin.
Viattomien lasten päivänä 2017