Musiikki ja tanssi dominoivat täysin Oulun valtakunnallista pääjuhlaa lauantaina. Onhan Suomi musiikin suurmaa. Silti iskeviä puheenvuorojakin kaipaisi. Suuret puheet ovat kadonneet. Tilalla ovat haastattelut, keskustelut ja kaikenkarvaiset kommentit.
Massiivinen urheiluhalli ei ole kaikkein virittävin juhlatila. Oulussa oli kovaa yritystä. Sähkönsininen valaistus häivytti kalseita rakennelmia. Visuaalisuus oli viritetty suureen virtuaaliseen tehoon. Oltiin kuin kansallisessa avaruuslaivassa. Pääministeri Juha Sipilä isännöi ja kierteli rouvineen kättelemässä vieraitaan.
Itse juhlan ohjelmahan sujui kuin rasvattu. Dramaturgia toimi kitkattomasti, paussin paikkoja ei ollut. Jaakko Kuusisto sai kymmenen orkesteriaan soimaan yhteen livenä ja diginä. Uutta aaltoa eletään juhlahuminoissa. Aika ei tullut pitkäksi, mutta tunteisiin vetoavia kohokohtia oli vähän.
Sellainen oli tietysti kansallispukuinen humppapotpuri lapsiesiintyjineen. Ja loppu oli upea, Finlandia soitettuna ja laulettuna todella lavealla rintamalla. Liikuttuihan siinä suorastaan.
Minkähän takia nuori Johanna Iivanainen valitsi laulettavakseen Vainion Albatrossin, jonka sanoma kumpuaa vanhemman miehen resignaatiosta. Kaiketi korostaakseen sukupuolettomuutta, joka on päivän sana. Muusta en keksi murista, kiitos svengaavasta juhlasta.
Kun päästiin pikkupurtavien ja viinipöytien äärelle, sanoin Janne Virkkuselle, että hänen sukulaismiehensä oli sittenkin illan paras säveltäjä. Janne tuntui olevan samaa mieltä. Presidentinvaalikeskustelua hän tunnusti seuraavansa laiskasti, kuten useimmat muutkin. Eivätkö prosentin parin ehdokkaat voisi jo heittää pyyhettä kehään. Tai vaali voitaisiin päättää jo nyt. Toisin kuin kommentaattorit uskoivat, keskustelut vain lisäävät Niinistön ylivoimaa.
Marja oli vähän huolissaan Jennin vauvan vuoksi. Eikö tämä jo pelästynyt potkimaan juhlan jylisevistä desibeleistä? Ehkä nykyvekarat ovat lujaa tekoa. Jennin kansallispuku oli kaunis, sopi tilaisuuteen. Kova päivä oli presidentilläkin takana: lasten juhlassa, torilla, lätkäareenalla, radiossa ja nyt pääjuhlassa.
Tapasimme Sari Mäkisen ja puhuimme menneen kesän oopperakokemuksista. Mannerheim jatkaa Ilmajoella vielä kolmannenkin kesän 2019 ja pääsee näin tasoihin meidän taannoisen Taipaleenjokemme kanssa. Sillanpäätä taotaan toiseen kesään, jota on myyty jo kohtalaisen rivakasti.
Hämäläistä teatteriväkeä oli jonkun verran paikalla, Kirsi-Kaisa Sinisalon kohtasimme ja Lari Halme vilahti 1200 hengen väkijoukossa. Samalla koneella Helsingistä tuli Risto Ruohonen, jonka kanssa johdimme (?) taidepolitiikkaa 1990-luvulla taiteen keskustoimikunnassa. Ristolla komennus jatkuu, nyt taideneuvoston johdossa.
Muuten juhla ei ollut kulttuuriväen ja julkimoiden kansoittama, vaan täällä palkittiin itsenäisyyden juhlatapahtumien tekijöitä,tavallista aktiivista kansaa laidoilta toiselle. Kannatettava linja. Muutama ministeri, päätoimittaja ja poliisimestari hiippaili joukossa. Ortodoksi pappismieskin erottui. Jaakon bändi irrotteli jatkoilla jopa tanssimusiikkia.
Majoituimme Radissonin viidenteen kerrokseen, komea näkymä Oulujoelle. Sunnuntaina kuuntelimme Hoosiannaa, kävimme Taidemuseossa (digipromoa taiteen varjolla) ja nautimme maittavan välimerellisen lounaan Olimpos-ravintolassa, suositeltava paikka. Tähtihetki koitti sattumoisin Rotuaarin lavalla, minne osuimme Tiernatytsyjen esitykseen. Reippaasti ja sypäkästi lauloivat, hyvin harjoiteltu esitys, lantitkin lentelivät ansaitusti kypärään. Tunsi todella olevansa Oulussa! Vanhassa armeijakaupungissani oli tosi mukava verestää muistoja ja luoda uusia.
3.12.2017