Kalevalanmaa jäi vähän kalvean kuvan varaan, kun maalla nettiyhteys katkesi kesken kaiken Nälkämaan laulun kohdalla. Lopun katsoin kännykästä! Melko naurettavaa. Mutta itse teos vaikutti hauskalta, repäisevältä, uuden kunnollisen live-katsomisen arvoiselta. Lopun puheensönkötykset tosin täysin turhia, mutta siihen saakka kulki hyvin.
Tuohon Aleksanterin teatteriin meninkin elävään esitykseen, kun Estonia-teatteri vieraili oopperallaan Pilvien värit. Sen on säveltänyt Rasmus Puur Jaan Kruusvallin näytelmän pohjalta. Aiheena Viron kohtalon vuodet alkaen Gorbatshovin perestroikasta itsenäistymiseen ja sen jälkeiseen aikaan 1990-luvulla. Tämä aika nähtynä yhden perheen kannalta, kolmen sukupolven kokemuksin.
Kiinnostavaa. Kysyin väliajalla Maija Alftanilta ja Kaarina Timoselta, onko meillä sävelletty vastaavaa oopperaa lähihistoriasta. Emme keksineet äkkiä yhtäkään. Mieluummin heijastellaan kaukaisempaa menneisyyttä, minä syyllisenä muitten mukana. Librettoa on helpompi vääntää vähän kaukaisemmista kokemuksista.
Pilvien värit näytti ja soitti Viron draamallisen ajanjakson melko melankolisesti. Musiikki sinällään oli eloisaa, melodisesti kulkevaa, mutta lauletut aiheet kääntyivät tragediaksi. Itsenäisyys ei tuonutkaan sitä onnea mitä oli joukkokokouksissa ja laulujuhlilla toivottu. Tulikin kova kapitalismi, tunnottomat rosvot, liikehuijarit ja maastamuutto länteen. Tässä kurimuksessa vanha maanviljelijäpari on ihmeissään. Lopulta he menettävät kummankin lapsensa, toisen Ruotsiin, toisen Venäjälle, mutta kas kummaa: hyljeksitty venäläinen miniä palaakin jatkamaan perheen maatilaa. Sentään lohdullinen lopetus paitsi että maatila oli jo menetetty.
Roman Baskinin ohjaama esitys on vilpitön, karhean kömpelö sympaattisella tavalla. Siinä ei pyritä suureen taiteellisuuteen, vaan kerrotaan korutonta tarinaa eläytyvästi. Kuullaan komeita ääniä, kyllähän virolaiset laulaa osaavat. Erityisesti perheen vanhan isän Kaarelin roolissa Jussi Zahharov lauloi hienosti kuin parhaaseen vireeseen kypsynyt baritoni. Muitakin kuunteli mielikseen, joskaan henkilöhahmot eivät kovin syvälle yltäneet, vaan jäivät ideaansa kantaviksi, sinällään osuviksi tyypeiksi.
Tällainen itsekriittinen kansalliskuvaus on arvokasta. Joku kaipasi meillekin lisää samaa tässä 100-vuotisjuhlien melskeessä. Onhan sitäkin ollut, takavuosina kylliksi saakka. Mutta virolaisten tapa kääntää kouraiseva kritiikki omaan napaan vaikutti kovin tuoreelta, kaikesta huolimatta rakentavalta. Mitä aiheita meillä voisi olla, mietitääs…
Kiusallinen jalkavaiva on hankaloittanut elämää, ja kävin Eiran sairaalassa saamassa hyviä ohjeita. Samalla mietin paljon puhuttua valinnanvapautta, joka ainakin täällä Rööperissä jo täysin vallitsee. Voin mennä Viiskulman terveysasemalle, jossa saa hyvän kohtelun, tai sitten suoraan tuohon tyylikkääseen jugendlinnaan spesialistin puheille. Mikä tässä vaatii soten parannustoimia? Tietysti olemme etuoikeutettuja: molempiin on meiltä matkaa viitisen minuuttia. Pelkona on, että loistotilanne vain vaikeutuu uudistuksessa.
Kun kuuntelin Lähteen ja Hämäläisen masinoimaa hyvää sote-keskustelua, asia hiukan valaistui. Erityisesti Aki Lindénin pureva kritiikki havahdutti. Nimenomaan tämä valinnanvapaus tuhoaa hänen mukaansa säästötavoitteet, joitten varaan kumminkin koko sotea ruvettiin pystyttämään. Jos kuulin oikein, yksityisille ohjattaisiin maassa potilaita ainakin lisämiljardin arvosta. Sitä paitsi yksityiset käärivät jo nyt ”kuorisairaaloissa” julkista tukea, vaikka tuottavat palveluita, joita yleisellä puolella ei sallita. Pirullinen kierre, jos uskomnme Lindénia, ja miksemme näin kovaa asiantuntijaa uskoisi.
Mutta jalka alkaa jo levon jälkeen kulkea, kiitos erinomaisen terveydenhoitosysteemimme.
25.11.2017