Panu Rajala

Urho Kekkonen kävi  viimeksi 50 vuotta sitten Kirjailijaliiton juhlassa. Nyt paikalla oli Sauli Niinistö. Harvakseen presidentit kunnioittavat näitä juhlia läsnäolollaan. Nämä ovatkin kirjallisesti lahjakkaimmat presidenttimme.

Sitä paitsi Niinistöstä tulee kohta isä. Se ei mitenkään heijastunut hänen tyylikkäästä puheestaan, joka päättyi toteamukseen, että koskaan ei lueta ja kirjoiteta liikaa.

Kansallisteatterissa oli paljon kirjailijoita ja muuta kirjallista väkeä. Leena Majander oli alussa seuralaiseni, ja iloitsimme kovasti tasavallan perhetapahtumasta. Myös ennakoimme kaikkia pakinoita, kolumneja ja vitsien tulvaa, minkä tapaus aiheuttaa.

Juhlassa julkistettiin Kai Häggmanin kirjoittama liiton historia Kivelle perustettu, vankka teos. Häggman kävi vapaamuotoisesti läpi liiton 120-vuotisen taipaleen. J. H. Erkko oli ensimmäinen puheenjohtaja, Eino Leinokin sillä paikalla pariin kertaan. Aluksi vain seurusteltiin ja pidettiin hauskaa, riideltiinkin rajusti. Sittemmin liitto alkoi kehittyä kirjailijain etujen puolustajaksi, ennen muuta rahallisesti mutta myös sananvapauden kannalta.

Värikkäitä vaiheita riittää, kun paksua kirjaa selailee. Uudelleen riideltiin taistolaisaikoina ja 1990-luvulla, minkä hyvin muistan valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajakausiltani. Liiton puheenjohtaja Jarkko Laine oli aina poikkiteloin. Milloin tuettiin vääriä kirjailijoita ja hyljeksittiin oikeita, milloin suosittiin tietokirjallisuutta liikaa (!) – päinvastainenhan tilanne oli.  Häggman toteaakin historiassa, että niihin aikoihin liitto poltti siltoja vähän joka suuntaan.

Nyt on levollisempaa. Jyrki Vainonen väistyy puheenjohtajan paikalta, mutta tulijoita riittää. Arvelen Sirpa Kähköstä vahvaksi ehdokkaaksi. Oikeastaan valitsimme hänet jo ylälämpiön cocktail-tilaisuudessa pienessä piirissämme.

Siellä ehti tavata monia muitakin. Hurmaavia naisia yltäkyllin kuten Laila Hirvisaari, Eeva Kilpi, Anna Zigure, Tuija Välipakka, Anna-Riikka Carlson, Katariina Romppainen, Tuula Sandström (joka kuvassa säteilee puoli metriä pitemmän Osmo Pekosen kanssa) ja keitä kaikkia. Näitä nuorempia, joita ei enää tunnekaan. Välillä pohdittiin ajankohdan asioita vanhassa kaveripiirissä Tarkan, Envallin ja Salokanteleen kanssa.

Juhlia täytyy olla. Tänä syksynä niistä ei ole puutetta. Sanoisin että tämä on vasta alkua. Varsinkin kirjailijat ansaitsevat juhlansa, kun työ on niin yksinäistä. Siihen on taas paneuduttava.

Aleksis Kiven päivänä 2017

Yö Turussa pienessä leppoisassa Centro-hotellissa Yliopistonkadulla. Ensimmäinen kokemus, suositeltava. Luin ahnaasti Päätalon elämäkertaa yli puolenyön. Kubrickin Avaruusseikkailu jäi toiseksi. Aamiaisella meitä oli muitakin messulaisia.

Avasimme kirjamessut Juhani Salokanteleen kanssa Agricola-lavalla, keskustelun aiheena se Tammsaaren elämäkerta, josta jo kirjoitin. Valaiseva perusteos kaikille Viron harrastajille ja muillekin. Tammsaare luki lehdestä, että hän oli mennyt kihloihin. Näin toimi eteensä katsova vaimokandidaatti Käthe. Avioliitto kesti kirjailijan kuolemaan saakka.

Kuolema tulikin hyvin otolliseen aikaan, Salokannel osoittaa. Kun kirjailija poistui juuri ennen venäläisten ja saksalaisten miehityksiä, hän säästyi jokseenkin tahrattomana klassikkona myös Neuvosto-Viron käyttöön. Kun muistelimme Totuus ja oikeus –romaanisarjan toista osaa, absurdin hupaisaa Koulutietä, oli toistettava vanha totuus: Viro on kouluromaanien luvattu maa toisin kuin siinä suhteessa köyhempi Suomi.

Jatkoin auditoriossa Ritva Ylösen kanssa puhelua Kalle Päätalosta. No Kallio-Kallen merkillisistä vaiheista olisi riittänyt juuttua, siihen ei 20 minuuttia riittänyt alkuunkaan, mutta ehdimme sentään raapaista Ylösen mainiota elämäkertaa. On sinänsä uroteko lähteä kirjoittamaan elämänkuvausta kirjailijasta, joka on sen tehnyt itse jo mitä perusteellisimmin. Mutta Ylönen onkin löytänyt seikkoja, joista Kalle vaikeni tai vähän muunteli, jopa keksi lisää. Naisjuttuja oli tiedettyä enemmän, vaikka niitä Iijoki-sarjassa selostetaan suurin joukoin, yksityiskohtaisesti ja huolellisesti. Ylösen tukena on ollut Päätalo-fanien verkosto, sehän on kiihkeä ja asioita tunteva jos mikä.

Eilisessä Hesarissa Vesa nostaa Päätalon naisseikkailut arvoonsa sikäli, että ne tarjoavat naislukijoille hyvin havainnollista materiaalia siihen, kuinka mies seksiasioissa toimii. Parempaa ei Vesan mielestä ole missään. Mutta Kallenkin tunnustuksellisuudessa oli siis rajansa, kuten elämäkerrasta ilmenee. Huvittava seikka on hänen pitämänsä seikkaperäinen luettelo teostensa peiteninmistä, etteivät menisi henkilöt itseltäänkin sekaisin.  Milli-Kalle oli kaikessa peritunnollinen paitsi sairauksiensa hoitamisessa, saaliina 26 sydäninfarktia.

Nyt käsitin entistä paremmin myös toisen vaimon, tämän kyröskoskelaisen Leenan, merkityksen Kallen myöhäisiän valtavalle tuotteliaisuudelle. Kalle vapautui ensinnä itseään riivaavasta vainoharhaisesta mustasukkaisuudesta ja toiseksi työrauha oli kotona täydellinen. Leena hoiti kaikki käytännön asiat ja enemmänkin, avusti kirjailijaa monin tavoin. Tällä on suuri merkitys. Saan nauttia vähän vastaavanlaisesta täällä kotona, mikä vastauksena tarjottakoon, kun ystävällisesti ihmiset taas messuilla päivittelivät minunkin tuotteliaisuuttani.

Perjantai-illaksi Marja tulikin tuttuun Turkuunsa, ja menimme Svenskaniin katsomaan kehuttua Piafia. Hyvinkin ansaitsi kehut, taitavasti pelkistetty ohjaus (Jukka Aaltosen) ja pääroolissa aivan valloittava, sydämeen käyvä Emma Klingenberg. Momone (Daniela Franzell) täydensi hauskasti, paikoin liikuttavasti. Monikasvoisia, muuntelutaitoisia miehiä oli heillä kumppaneinaan. Åbo Svenska on  niin kaunis teatteritalo, että siellä viihtyy jo senkin takia aina.

Nautimme illallisen Pulkkisilla, kun Tilganin jazz-sessioon olisi mahtunut vain yksi kutsuttu. Kun lauantai oli vapaapäivä messuilta, karkasin Hämeenkyröön saunomaan ja tekemään joitain pihatöitä. Puolisateinen latautumispäivä. Varoittava tapaus: huolimattomuuttani virta oli aamulla tyhjentynyt Citikasta. Miten päästä takaisin messuille? Tauno oli mettässä poimimassa suppiloita, mutta riensi hätiin ja oli itse jäädä virtalähteen eli traktorinsa alle, kun käsijarru petti. Luoja mukana.

Messuohjelma pääsi jatkumaan onnellisesti sunnuntaina oman Virvatulen merkeissä, Marjan hain toisen tyttärensä luota Raisiosta ja saimme lihapullia. Näistäkin istunnoista selvisin. Lukuretriittiin varattu tila oli tosin liian altis melulle. Juha Hietanen haastatteli Kuistilla varmalla rutiinilla. Muita tapaamisia: Touko ja Aleksi Siltala (osanottoni isän kuolemasta), Pentti Linkola (”etpäs päässyt kirjoittamaan minun elämäkertaani”, murjaisi mies), Vesa Tuominen, Kalervo Mäkinen, Juhani Niemi, Seppo Zetterberg, Lauri Törhönen, Raija Oranen jne. Kansallisen kirjakaupan osastolla vierailin. Kassissa yksi Auster ja Murakami. Sitten jo kotimatkalle Helsinkiin.

Messut menivät siis hyvin. Rööperin poika Kimmo Välkesalmi oli divarissaan tyytyväinen, presidenttiparikin oli osastolla vieraillut ja keräillyt lisää Keltaista kirjastoa. Niinistö sanoi lukeneensa niistä sata! Ei ole epäilystä, kuka on valittava presidentiksi.

9.10. 2017

 

Sesonki on kohta kuumimmillaan, nythän pitäisi lukea kirjoja eikä vaan juosta kirjallisissa tilaisuuksissa. Eilenkin istuttiin pitkä ilta Kämpissä WSOY:n perinteisillä kirjailijaillallisilla. Hauskaa olikin, kiitos hyvän pöytäseuran.

Mutta mitä pinossa on meneillään? Turun messut lähenevät, siellä joitain haastattelutehtäviä omien juttujen lisäksi. Luin vasta kunnolla Jussi Salokanteleen Tammsaare-elämäkerran, hyvinkin antoisa edellyttäen että tuntee ja muistaa pentalogian Totuus ja oikeus. Lukumuisto syvenee hyvistä analyyseistä. Eritoten koulumestari Mauruksen muhkea ja uskomaton tyyppi selkisi minulle nyt vasta, kun tajusin hahmon poliittiset ulottuvuudet. Viron leipälaji on kouluromaanit, meillä sotakirjat.

Paraillaan on menossa Ritva Ylösen elämäkerta Kalle Päätalosta. Kuka olisi uskonut, että sellaista ylipäätään voitaisiin tehdä! Niin perusteellisesti Kalle itse tilitti elämäänsä, mutta Ylönen tuo kieltämättä uusiakin näkökulmia esiin. Hyvin päätalomaista kieltä hän käyttää. Ja osoittaa kohtia, missä kirjailija on sittenkin vähän sepitellyt ja peitellytkin kokemuksiaan.

Kirjoja on hauska myös kuunnella varsinkin autoa ajellessa. Viimeksi eläydyin Haruki Murakamin mainioon romaaniin Värittömän miehen vaellusvuodet, jossa päähenkilö käy Suomessakin tapaamassa lukiovuosien ystäväänsä, joka on naitu tänne Pohjolaan. Raikas ja myönteinen matkakuvaus. Tiheätä ihmissuhdeanalyysiä muutenkin, ohuesti mystiikalla maustettuna.

Joitain muodikkaita pohjoisen dekkareita tulee kuunnelluksi, hyvien naiskirjailijoiden kuten Anna Janssonin ja Åsa Larssonin. Kaiken varalta on aina autossa Seitsemän veljestä, lukijana Antti Pääkkönen. Aina yhtä vangitsevaa kuultavaa. Viimeksi taisin mainitakin Helge Heralan itsensä lukemista teatterimuistelmista. Sellaisia voisi valmistaa lisää, näyttelijä on hyvä ja persoonallinen lukija.

Ylihuomenna taitaa taas pamahtaa kirjallisuuden Nobel. Ei suomalaisia ehdokkaita. Saisiko nyt joku kunnon kirjailija vaihteeksi. Philip Roth on odottanut kauan. Arvailimme eilen illallisilla Kari Enqvistin kanssa Paul Austerin mahdollisuuksia, joita pidimme pieninä. Olen viimeksi lukenut hyllystä kolme Austeria, aina niissä henkilöille käy kehnosti, se surettaa. Mr Vertigo oli kyllä vetävä veijariromaani, Sattuman soittoa aivan synkkä. Nyt menossa ne Brooklynin tarinat.

Eeva Kilpi oli ihana illallisilla, vieläkö hän on Nobel-ehdokkaiden pitkällä listalla? Olisi se paukku, kun Eeva yhtäkkiä palkittaisiin. Kirjallisuussäätiö palkitsi taas ansioituneita, ja Riku Korhonen piti puheen heidän puolestaan. Pöytädaameistani Johanna Catani on toimittanut novellikirjan Tuntemattoman sotilaan naishahmoista. Mitähän niistä irti saadaan? Toisella puolen Hanna Kjellberg, entinen oppilaani, sanoi saaneensa suorastaan fyysisiä tykytyksiä Miki Liukkosen O-juntikasta ja lukeneensa sen kannesta kanteen! Paksut kirjat ovat muodissa.

Olisi siis luettava uutta kotimaista, mikä tahtoo jäädä liian vähälle. Kavereiden kanssa on hupaisaa seurailla Suomi 100 kirjalistaa, joka muuttuu yhä oudommaksi mitä taaemmas historiassa mennään. Tänään tutkija Sari Näre kummasteli, että Palolammen Kollaa kestää ei sisällä Suur-Suomen aatteita. Haloo, talvisota! Sielläkö oli aikaa miettiä aluevaltauksia, kun puna-armeijan torjumisessa oli täysi työ. Oli selvää, että kirkkaasti paras kirja talvisodasta, Yrjö Jylhän Kiirastuli, ei mahtunut sarjaan. Palolampi dokumentaarisena sodan kirjaajana on fiktioiden joukossa outo poikkeama.

Mutta hällä väliä, messut odottavat ja varsinkin uusien kirjojen vyöry. Kustantaja Henrikki Timgren valoi illallisilla urheasti meihin uskoa kirjan tulevaisuuteen ja ennusti pinnallisen digi-innon taittumista lähiaikoina. On yhdyttävä toiveeseen.

3.10. 2017

Ilman minkään juhlavuoden (ellei sitten itsenäisyyden) potkua teattereissa on nyt  tarjolla Maria Jotunia. Tampereella menee väkevä uustulkinta Huojuvasta talosta, Helsingissä vähän väkinäisemmin modernisoitu Kultainen vasikka. Erilaisia esityksiä, molemmat tavallaan suositeltavia.

Kaupungintatterin pieni näyttämö on entisellään. En ainakaan huomanut mitään ihmeellisiä remontin jälkiä. Hyvä että pysyykin, kotoisempi tila se on kuin aava suuri näyttämö. Kultainen vasikka jaksoi vetää lauantai-iltana katsomon puolilleen.

Siellä istui asiantuntijoita. Kari Tarkiainen on kirjoittanut suorasukaisen elämäkerran Vain ymmärrys ja hymy (2013) isoäidistään. Siinä kerrotaan kuinka aviopari Jotuni ja V. Tarkiainen näkivät nälkää vuonna 1918 Helsingissä ja katkeroituivat gulassien keinottelusta. Siitä näytelmä sai pontimensa. Se kantaesitettiin samana vuonna Kansallisteatterissa. Puhelimme väliajalla, Kari virolaisine rouvineen tuntui melko tyytyväiseltä räväkkään esitykseen.

Oli siellä myös Seppo Maijala tarkkaamassa vaimonsa Heidin roolisuoritusta. Teatterihistorian siipi viuhahti: Heidi Herala näyttelee samaa ahnaan Katariinan roolia kuin äitinsä Marja Korhonen aikanaan Intimiteatterissa ja Ritva Arvelon ohjaamassa elokuvassa. Helge Herala kertoo näistä esityksistä mainiossa muistelmateoksessaan Elämää sateenkaaren alla (2002). Hän sai Jaakko Hongan roolistaan elokuvassa miespääosa-Jussin. Olen kuunnellut Heralan itsensä lukemaa äänikirjaa autossa, varsin kiintoisaa teatterihistoriaa. Katsoin Kultaisen vasikan uudelleen tv:ssä kuluneella viikolla.

Näin olin hyvin valmistautunut Kaupunginteatterin esitykseen. Odotin virkistävää näkemystä. Sitähän tuli, vähän liiankin yritteliästä. Oli ohjaajalla Heidi Räsäsellä kovin sormella osoittelevaa symboliikkaa ja tekstin selvennystä. Kun maailmansodan aikaan keinoteltiin, täytyihän olla metsistä kysymys. Niinpä näyttelijät loikkivat alussa paksun männynrungon yli väsyttävyyteen saakka. Välillä istuttiin rungolla, välillä sitä nosteltiin. Taustalla puut kohosivat ilmaan, sota paukkui taustalla. Kiitos vaan, selväksi tuli.

Esitys oli virikkeellinen ja levoton niin kuin kuvattu aikakin. Ei se maailmansodan ajassa pysynyt. Esineelliset anakronismit kuuluvat asiaan. On useinkin nähty tällaista ohjaustyyliä, joka ikään kuin sanoo: katsokaa nyt siellä katsomossa, tällaista me keksimme tähän kohtaan. Ja vielä hullumpaa keksimme seuraavaksi, ellette usko. Tuodaan monenmoista vempelettä, tuolit ovat kasassa, niitä levitellään. Vihjeitä sinne ja tänne, mutta ne kasvavat harvoin näytelmän orgaanisesta rungosta tekstiä tukien tai rikastaen, vaan tuppaavat jäämään irtopiristeiksi.

Mutta Jotunin teksti on niin osuvaa, älykästä ja notkeaa, että sitä kuuntelee kaiken sälänkin keskellä ihastellen. Ei sitä millään ohjauksella pystyisikään kokonaan pilaamaan. Tosin ihmiset ovat oman ominaisuutensa kapeita tyyppejä ilman syvempää psykologiaa, kuten Karikin tottesi. Raha kaikkia tavalla tai toisella liikuttelee. Kyyninen ja pessimistinen ihmiskuva kääntyy lopussa sopuisaksi ja onnentäyteiseksi tulevaisuudenkuvaksi, jossa on enää ripaus ironiaa mukana.

Näyttelijät ovat erinomaisia, Heidi Herala etunenässä, Jari Pehkonen eettisenä tohvelisankarina oivana kakkosena (kuvissa yllä). Tyylin mukaisestii muutkin tekevät tehtävänsä, mutta Helmi-Leena Nummelan Lahjan ylinäytteleminen on jo liikaa. Ehkä nuori nainen on tarkoituksella päästetty riehumaan kaiken alkuinnon itsestään irti.  Vastaparina Karhu (Petrus Kähkönen) onkin sitten mitä vaivautunein änkyttäjä, osakepeluri omanlaisensa.

Komedia on kirpeä eikä paljon naurata. Helppoja vastaavuuksia oman aikamme ahneuteen ja sodan taustaan kyllä huomaamme. Mahtaako yleisö löytää näytelmän ja ottaa vastaan sen sivallukset. Syytä olisi, hyvin samantyyppistä saalistuksen maailmaa elämme, ja se vain pahenee.

Silti kehotan matkustamaan myös kauas Tampereelle. TT-Frenckellin Huojuva talo vetää uhkarohkealla sukupuolien käännöksellään sittenkin  pitemmän korren.

30.9. 2017