Ruuhkan ja rännän välttämisksi taksilla Messukeskukseen, kantamustakin oli palatessa. Mennessä mukava punatukkainen naiskuski:
”Misä siellä kirjamessuilla tehdään? Katsellaan uusia kirjoja?”
”On vanhojakin. Puhutaan välillä ja tapaillaan tuttuja.”
”Ai. Oletteko siellä joka vuosi?”
”On tullut nyt oltua.”
”Oletteko jotenkin alan ihminen?”
”Vähän sinne päin.”
”Lukija vai kriitikko?”
”Kirjoja kirjoitan.”
”Minkälaisia?”
”Elämäkertoja pääasiassa. Viimeksi Eino Leinosta.”
”Aha. Entä sitä ennen?”
”Vaikka Olavi Paavolaisesta.”
”Kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”
Pääsimme yksimielisyyteen siitä, että nuoret jäävät paljon vaille, kun tutkivat vaan ruutuja kännykästä. Kukaan ei lue mitään, kaikki tyhmistyvät. Se oli yhteinen huolemme, vaikka mitä se meidän huolestamme paranisi. ”Tää maailma on mennyt ihan hulluksi”, päätti kuskini ja toivotti hyvää messupäivää.
Palatessa oli miespuolinen kuski, reipas kaveri, noin nelikymppinen.
”Ei taida olla minun messuni”, hän tokaisi. ”Olen lukenut elämässäni kai yhden kirjan… tai sekin taisi jäädä kesken. Tuli aina muuta tekemistä. Se oli semmonen kuin Pertsa ja Kilu, viimeiset kaanit. Sain sen kai lahjaksi. Pitäsikö se joskus lukea loppuun?”
Kannustin häntä siihen. Onhan yksi kokonainen kirja sentään jotain näinä aikoina. Jos hän nyt ehtii lukea, kun aikoo nytkin ajaa aamuviiteen. Velkaa täytyy lyhentää. Mitä minäkin näitä raskaita löytökasseja mukana retuutan, kun kotona on hyllyt täynnä kirjoja, niistäkin suuri osa alkamatta. Näin vaan me elää kolkuttelemme, kukin tavallaan.
Tässä välissä puhuimme Leinosta ja Kallaksesta, kuten kuva yllä todistaa. Helena Ruuska keskellä johdattelee, Silja Vuorikurun kanssa todistamme. Arto Seppälääkin haastattelin. Muistoja Tampereelta ja Broadwaylta, näytelmäkirjailijan kokemuksia.
Ja sunnuntaina täytyy vielä jatkaa. Taidamme mennä suosiolla ratikalla, vaikka sataa ja kello kääntyi tunnin taakse päin. Onpa paremmin aikaa.
28.10. 2017