Luin ensin Juha Vakkurin romaanin Mannerheim ja saksalainen suudelma (Like) ja pidin siitä kovasti. Se on läpeensä tutkittu, samalla luistavasti ja miltei keveästi kirjoitettu. Sen kolmikerroksiseen rakennelmaan täytyi ensin tottua: Juha Vakkuri kertoo kuinka Aladár Paasonen kertoisi Mannerheimina, jos olisi saanut kirjoittaa tämän muistelmat vapaasti oman mielensä mukaan.
Näin ollen romaanin minä ei ole Mannerheim, vaan (kuviteltu) Paasonen hänen haamukirjoittajanaan, kuten oli muistelmissakin. Silti romaanin Mannerheimiin alkaa uskoa mitä pitemmälle romaani etenee. Siinä on muutamia todella hienoja kohtauksia, joita jäin oikein odottamaan nyt kun menimme katsomaan samanpohjaisen näytelmän ensi-iltaa Helsingin Kaupunginteatteriin.
Kari Heiskasen ohjaama näytelmä pitää kutinsa. Se on jäntevä ja hallittu tulkinta, josta tietysti jää pois joitain romaanin hyviä kohtauksia. Näytelmä oli ensin ja sitten vasta romaani, mutta Vakkurin runsasta tekstimäärää on kuulemma jouduttu karsimaan rankalla kädellä. Näin Mannerheimin suhde Kittyyn jää aika ohueksi ja elintarvikeneuvottelu Hooverin kanssa typistyy jonkin aavistuksen. Se on silti tärkeä voitto Mannerheimille. Hitler ei tässä käy Mannerheimia onnittelemassa.
Läpikäyvä teema on Mannerheimin yritys pitää Suomi erillissodassa ja torjua Saksan hanakasti tarjoama apu niin 1918 kuin vuodesta 1941 eteenpäin, jotta maa pysyisi itsenäisenä ja riippumattomana avunantajan omista valtapyyteistä. On myös tiukkoja tilanteita, joissa Saksan apu oli enemmän kuin tarpeen ja osaltaan pelasti, ainakin säästi Suomea kohtuuttomilta tuhoilta.
Näytelmä on rakenteensa puolesta vähän historiallisen luennon kaltainen, eräänlainen kahtia jakautuva kronikka. Taustakuvat tietoiskuineen ovat todella tarpeen ja toimivat kerrankin näytelmää tukien. On näytelmässä myös draamalliset huippuhetkensä, joissa Vakkurin asiantunteva dialogi pääsee oikeuksiinsa. Se kannattaa katsoa ellei muuten niin loppukohtauksensa takia. Mannerheimin ja Keitelin selvittely Suomen sodasta irtautumiseksi sisältää kovan latauksen, katharsiksen kaltaisen ytimen.
Asko Sarkola on erinomainen Mannerheim tutkittuja asentoja, eleitä, otsanrypistyksiä ja äänenpainoja myöten. Hän on myös riittävän pitkä, kuten Matti Klinge väliajalla iloitsi. Myös näyttelijä Christina Indrenius-Zalewski, joka on pikkutyttönä istunut Mannerheimin sylissä (Julinin sukua) hyväksyi tulkinnan täysin. Silti ei ole kysymys näköiskuvasta, vaan vahvasti tuntevasta ihmisestä sotilaspuvun alla.
Pertti Sveholm ja Eero Saarinen tekevät vahvat tyypit tahoillaan, Linder on hyvä, Lehmus samoin ja varsinkin Keitel lopussa. Von der Golzista on tehty käytökseltään epäpreussilainen röyhkimys, ilmeisesti tarkoituksella. Kaikki eivät käyttäydy aivan sotilaallisesti, mutta riittävästi. Joitain romaanin hirtehisen humoristisia heittoja on näyttämöllä hukattu. Melko vakava esitys tästä tuli, kireäkin, mutta niin oli aikakin. On toivottava tälle menestystä, itsenäisyyden ratkaisevat vaiheet ansaitsevat varmasti tulla nähdyksi näin pätevin voimin ja todentuntuisesti tulkittuina.
Tosin epäilen, että arvostelu ei innostu näin tosiasioilla lastatusta esityksestä, joka ei loista draamallisilla kaarilla, vaan paremminkin historian painolastinsa kunnialla perille kantaen. Kohta se nähdään, Lauri Meri ainakin lämpiössä liikuskeli. Osaltamme onnittelimme jo Juhaa ja Catarinaakin, kyllä tämä kirkkaasti voiton puolelle on jo taisteltu.
25.10. 2017