Liikkeellä pitää olla, muistuttivat jo Herakleitos ja Bernstein. Päämäärästä ei niin väliä. Kiersin siis kolme paikkakuntaa vuorokaudessa ja Helsingissä kävelimme Kuusisaaren gallerioihin. Ihmeen kaunis on Helsingin ruska, kuten näkyy.
Kirjallisia tilaisuuksia järjestetään, ja kummasti niihin virtaa väkeäkin. Hämeenlinnassa Arto Pakkanen on järkännyt vuosikymmeniä tasokkaita matineoita kirjakauppaansa tai kirjastoon. Nyt olimme kirjastossa, kuusi tyyppiä, kaikilla omat kirjat liossa. Antti Tuuri puffasi lisäksi elokuvaansa Ikitie, jota moni on kehunut.
Kohta Tuntematon jyrää meitin, hän varoitti. Ensimmäiset kommentit tästäkin kolmannesta versiosta ovat yllättävän myönteisiä. Pitääkö nää kaikki leffat jossain välissä katsoa?
Kävin Kyrössä kääntymässä ja jatkoin seuraavana päivänä Pälkäneelle ja Hyvinkäälle. Lähes parisataa eläkeläistä kuunteli Sydän-Hämeessä Aitoon koulutuskeskuksessa juttua Sillanpäästä. Ehtymätön aihe. Aina muistetaan Taatan joulusaarnat ja oopperaan tilataan lippuja tulevalle kesälle. Sain suuren ja maistuvan Pälkäneen limpun, jota syömme varmaan kaksi viikkoa.
Hyvinkäällä sama juttu, kansallisia senioreja sali täynnä kuuntelemassa Eino Leinon seikkailuista. Oli heillä sitä ennen kokouskin. Näissä saa lämpimän vastaanoton ja kuulijat ovat hereillä. Siinä riittää palkkiota pienten korvausten päälle. Jokainen tilaisuus lisää osaltaan lukuinnostusta, vaikka vain pikkuisen, ja hyvä niin.
Eilen säteilevän kauniina sunnuntaina kävelimme Kuusisaarta pitkin ja poikin ja Lehtisaartakin ristiin sekä rastiin. Ihmeen kaunista oli. Hyvin vetivät maisemat vertoja taiteelle, jota gallerioissa tarjoiltiin.
Osmo Rauhalan taide on jäänyt näin myöhäiseksi, kun teemme hidasta muuttoa Helsinkiin. Siellähän rauskut levittäytyivät maailman syntyä ja olemisen ihmeitä kuvastellen. Vaivaton paikka on Didrichsen ja tarpeeksi pieni, ikkunoista ihmeelliset näkymät. Rauhalan maineesta maailmalla on käyty polemiikkia, mutta kovan kaartin on Osmo saanut kotimaassa tuekseen. Uskomme siis, että hän on nimi New Yorkissakin. Ensi kesänä lauletaan taas hänen oopperalavasteittensa edessä Myllykolussa, maine kasvaa.
Vielä upeampi paikka on Villa Gyllenberg. Klassinen kansallinen taide teki hyvää filosofisen modernismin jälkeen. Mahdottoman hieno on tämä villa ja kauniilla paikalla (ylinnä), joka jotenkin on jäänyt katveeseen. Pääsalissa oli alkamassa pianokonsertti, teoksia esiteltiin salissa. Kahvilassa kohtasimme Sirkku Lindholmin, Waltari-seuran sihteerin ja kas vain, puhe kääntyi vaihteeksi Waltarin kotimuseoon ja tuoreeseen kirjalahjoitukseen. Voisiko jo tapahtua jotakin?
Siinä kaikki tällä kertaa. Antoisinta on silti lukea kotosalla, mistä riittää seuraavaksi viisasta analysoitavaa, vartokaa vaan.
16.10.2017