Ilman minkään juhlavuoden (ellei sitten itsenäisyyden) potkua teattereissa on nyt tarjolla Maria Jotunia. Tampereella menee väkevä uustulkinta Huojuvasta talosta, Helsingissä vähän väkinäisemmin modernisoitu Kultainen vasikka. Erilaisia esityksiä, molemmat tavallaan suositeltavia.
Kaupungintatterin pieni näyttämö on entisellään. En ainakaan huomanut mitään ihmeellisiä remontin jälkiä. Hyvä että pysyykin, kotoisempi tila se on kuin aava suuri näyttämö. Kultainen vasikka jaksoi vetää lauantai-iltana katsomon puolilleen.
Siellä istui asiantuntijoita. Kari Tarkiainen on kirjoittanut suorasukaisen elämäkerran Vain ymmärrys ja hymy (2013) isoäidistään. Siinä kerrotaan kuinka aviopari Jotuni ja V. Tarkiainen näkivät nälkää vuonna 1918 Helsingissä ja katkeroituivat gulassien keinottelusta. Siitä näytelmä sai pontimensa. Se kantaesitettiin samana vuonna Kansallisteatterissa. Puhelimme väliajalla, Kari virolaisine rouvineen tuntui melko tyytyväiseltä räväkkään esitykseen.
Oli siellä myös Seppo Maijala tarkkaamassa vaimonsa Heidin roolisuoritusta. Teatterihistorian siipi viuhahti: Heidi Herala näyttelee samaa ahnaan Katariinan roolia kuin äitinsä Marja Korhonen aikanaan Intimiteatterissa ja Ritva Arvelon ohjaamassa elokuvassa. Helge Herala kertoo näistä esityksistä mainiossa muistelmateoksessaan Elämää sateenkaaren alla (2002). Hän sai Jaakko Hongan roolistaan elokuvassa miespääosa-Jussin. Olen kuunnellut Heralan itsensä lukemaa äänikirjaa autossa, varsin kiintoisaa teatterihistoriaa. Katsoin Kultaisen vasikan uudelleen tv:ssä kuluneella viikolla.
Näin olin hyvin valmistautunut Kaupunginteatterin esitykseen. Odotin virkistävää näkemystä. Sitähän tuli, vähän liiankin yritteliästä. Oli ohjaajalla Heidi Räsäsellä kovin sormella osoittelevaa symboliikkaa ja tekstin selvennystä. Kun maailmansodan aikaan keinoteltiin, täytyihän olla metsistä kysymys. Niinpä näyttelijät loikkivat alussa paksun männynrungon yli väsyttävyyteen saakka. Välillä istuttiin rungolla, välillä sitä nosteltiin. Taustalla puut kohosivat ilmaan, sota paukkui taustalla. Kiitos vaan, selväksi tuli.
Esitys oli virikkeellinen ja levoton niin kuin kuvattu aikakin. Ei se maailmansodan ajassa pysynyt. Esineelliset anakronismit kuuluvat asiaan. On useinkin nähty tällaista ohjaustyyliä, joka ikään kuin sanoo: katsokaa nyt siellä katsomossa, tällaista me keksimme tähän kohtaan. Ja vielä hullumpaa keksimme seuraavaksi, ellette usko. Tuodaan monenmoista vempelettä, tuolit ovat kasassa, niitä levitellään. Vihjeitä sinne ja tänne, mutta ne kasvavat harvoin näytelmän orgaanisesta rungosta tekstiä tukien tai rikastaen, vaan tuppaavat jäämään irtopiristeiksi.
Mutta Jotunin teksti on niin osuvaa, älykästä ja notkeaa, että sitä kuuntelee kaiken sälänkin keskellä ihastellen. Ei sitä millään ohjauksella pystyisikään kokonaan pilaamaan. Tosin ihmiset ovat oman ominaisuutensa kapeita tyyppejä ilman syvempää psykologiaa, kuten Karikin tottesi. Raha kaikkia tavalla tai toisella liikuttelee. Kyyninen ja pessimistinen ihmiskuva kääntyy lopussa sopuisaksi ja onnentäyteiseksi tulevaisuudenkuvaksi, jossa on enää ripaus ironiaa mukana.
Näyttelijät ovat erinomaisia, Heidi Herala etunenässä, Jari Pehkonen eettisenä tohvelisankarina oivana kakkosena (kuvissa yllä). Tyylin mukaisestii muutkin tekevät tehtävänsä, mutta Helmi-Leena Nummelan Lahjan ylinäytteleminen on jo liikaa. Ehkä nuori nainen on tarkoituksella päästetty riehumaan kaiken alkuinnon itsestään irti. Vastaparina Karhu (Petrus Kähkönen) onkin sitten mitä vaivautunein änkyttäjä, osakepeluri omanlaisensa.
Komedia on kirpeä eikä paljon naurata. Helppoja vastaavuuksia oman aikamme ahneuteen ja sodan taustaan kyllä huomaamme. Mahtaako yleisö löytää näytelmän ja ottaa vastaan sen sivallukset. Syytä olisi, hyvin samantyyppistä saalistuksen maailmaa elämme, ja se vain pahenee.
Silti kehotan matkustamaan myös kauas Tampereelle. TT-Frenckellin Huojuva talo vetää uhkarohkealla sukupuolien käännöksellään sittenkin pitemmän korren.
30.9. 2017