”Ei tämän parempaa tanssiteatteria voi ollakaan”, lausui katsoja Cats –suosiomyrskyn jälkeen.

”Ei ainakaan Euroopassa, tuskin New Yorkissakaan”, lisäsi toinen.

Repliikit kuvastavat tunnelmia Tampereen Teatterin ensi-illan jälkimainingeilla. Yleisö ällisteli tanssijoiden energiaa, taitoa, sähinää, iskukykyä. Olihan se taas suurenmoista. Meillä on opittu tekemään suuren tyylin musikaaleja.

Onkohan Cats jo liiankin tuttu, ensihurmansa näyttänyt? Tätä mietin, kun en lämmennyt ihan samalle aaltopituudelle kuin lähimmät katsojat. Kaukaisessa muistissa on Lontoon tuoreudellaan huikaiseva elämys joskus 1980-luvun alussa. Mikä siinä oli erilaista? Ehkä tilan käsittely, runous, elegantti elastisuus.

Ja jäikö tästä jotain T. S. Eliotin kissafilosofiasta sittenkin uupumaan? Eikö tekstiä ollutkin kantaesityksessä enemmän? Vaikea enää todentaa. Joka tapauksessa Tampereen Teatterin esitys hipoo samaa ällistyttävää huipputasoa kuin varmaan West Side Story 1960-luvulla, jolloin oli vaikea uskoa, että tämmöinen oli Suomessa mahdollista. Nythän huipputaso on jo vakio molemmissa teattereissa Tampereella. TTT:n Viulunsoittaja on vielä näkemättä, mutta Matti Pulkkinen antoi sille arvosanan 10+. Tälle luultavasti saman.

TT:n esityksen tähti on eittämättä Ritva Jalosen Grizabella, hänen upea soolonsa. Mutta loistavia ovat muutkin. Oliko rotan lisäys tarpeellinen? Risto Korhonen on joka tapauksessa hauska vekkuli, vaikka ei tarinaan kuulukaan. Ja oliko tarinaa? Oli tietysti, usean kissan ristikkäiset ja kollektiiviset tunnot ja tunnustukset.

Tampereen Teatterin syyskausi on taas alkanut loistavasti. Mihin ehdittäneen, kun syksy etenee.

8.9. 2017