Helsinkiin ja Tampereelle, tuloksena tapahtumarikas päivä.
Juna oli myöhässä, mutta pääsin livahtamaan Tieteiden taloon täpötäyden salin lattialle istumaan, kun Bibliofiilien tilaisuudessa puitiin Otto Wille Kuusista Suomen syöjänä. Aiheesta keskustelivat Antero Uitto, Timo Vihavainen ja Veli-Pekka Leppänen. Koko Kuusisen ura ehdittiin käydä vähän laukaten läpi 45 minuutissa.
Mitään erityisen uutta ei ponnahtanut esiin, mutta Uiton esittelemät harvinaiset painotuotteet, osin Kuusisen kirjoittamat vallankumouksen vaiheilta, kiinnostivat yleisöä. Niitä ei enää saa mistään. Kuusisesta piirtyi tuttu kuva värittömänä teoreettisena taustavaikuttajana, joka äärimmäisen varovaisena taktikkona selvisi hengissä Stalinin puhdistuksissa.
Suomen syöjästä ei niinkään paljon puhuttu. Leppänen kysyi, pitikö Stalin Kuusista (Terijoen hallituksen jälkeenkin) pakasteessa tulevia toimia varten Suomessa. Vihavainen: ”Tommosta voi kysyä, mutta Stalin ei vastaa.”
Kolistelin seitsikon ratikalla Hotelli Clarionin uljaaseen torniin Hietalahteen. Siellä julkistettiin Lauri Törhösen kirja Elämäni banaanin kuorena. Lauri tilittää avioeroaan suorasukaiseen tyyliin, vaihdellen viritystä itsesäälistä ironiaan ja syytöksistä rakkaudentunnustuksiin. Entistä vaimoaan mies kohtelee kuin harjoitussäkkiä, lapsistaan hän kirjoittaa koskettavasti. Kyllä minä vastaavissa teoksissani olin arka ja pehmyt poika Lauriin verrattuna. Saas nähdä tuleeko tästä minkämoinen mylläkkä.
Kun Törhönen uhriuttaa miehen (itsensä), sama teema jatkui Tampereella TT-Frenckellissä. Antti Mikkola on sovittanut Maria Jotunin romaanin Huojuva talo (kirjoitettu 30-luvun lopulla, löydetty 1960) uuteen hämmästyttävään muotoon. Nujerrettu vaimo Lea on kokenut muodonmuutoksen: hän onkin perheen hurja väkivaltainen pirttihirmu ja Eero Markku hänen uhrinsa. Miehen kokema väkivalta naisen taholta on Mikkolan mielstä tabu, jota hän reippaasti ravistelee.
En yleensä innostu siitä, että kirjailijan huolella laatimaa teosta ronskisti jälkeenpäin sovitetaan ihan uuteen uskoon lisäten kohtauksia ja muunnellen kieltä. Mutta tässä tapauksessa on myönnettävä, että sovituksella on vahvat perusteensa. Mikkola on toteuttanut oivalluksensa johdonmukaisesti, uutta luoden mutta myös Jotunin henkeä ja osin kieltä kunnioittaen. Aika ihmeellinen saavutus.
Entä näyttelijät! Enpä ole Arttu Ratista nähnyt koskaan semmoisessa vedossa kuin tässä. Eero Markun alistuvassa, lopulta sitkeässä hahmossa hän on aivan loistava. Hänen tilityksensä avioliiton vaiheista on uskottava, säälittävä mutta sittenkin kestävä, lopussa aivan liikuttavan aito. Onnea Artulle!
Eikä jää Anna-Maija Tuokko jälkeen, päinvastoin hän on rajusti niskan päällä ja peittoaa miestä mielensä (mielettömyytensä) mukaan. Aivan säikäyttävän vahva tulkinta, kunpa ei tuommoisia naisia tulisi koskaan vastaan. Hänen puolisonsa Kari Heiskanen istui vieressämme ja muisti taatusti oman tulkintansa edellisen vaimonsa Sara Paavolaisen kanssa raivoisan hyvässä tv-toteutuksessa taannoin. Nyt Anna-Maijalla oli Karin entinen rooli, näin muuttuu maailma.
Alkoipa teatterisyksy komeasti. Frenckellissä olemme ennenkin saaneet hienon startin, niin viime vuonna Ulkomaalaisessa kuin aiemmin Hiirissä ja ihmisissä. Tästä elämyksestä keskustelimme pitkään kotimatkalla. Ehkä perheväkivalta, myös naisten aiheuttama, nousee nyt laajemmin keskusteluun Laurin kirjan (jossa fyysistä väkivaltaa ei ole) ja Antin ravistelevan näytelmän voimin.
31.8. 2017