Olihan valkovenäläisen Belarus Free Theatren esitys Burning Doors Teatterikesän vahva juttu, ei siitä pääse mihinkään. Se sentään artikuloi ja lihallisti reippaasti tekijöiden suhdetta yhteiskuntaan eikä pyörinyt vain oman sukupuolittuneen navan ympärillä.
Väkevästi heittäytyivät Pussy Riotin jäsen Maria Alyokhina ja muut esittäjät kapinoimaan Venäjän hirmuvaltaa vastaan. Suuri osa näytelmästä perustui ilmeisesti heidän ja ystäviensä autenttisiin vankilakokemuksiin.
Mutta hei, oliko näytelmä lopulta kovinkaan tarkasti analysoitu ja osoitteellistettu kuvaus julmasta ympäröivästä yhteiskunnasta? Siinä otettiin Putin automaattiseksi viholliseksi, jonka toimintaa Venäjän itsetunnon ja elintason kohottamiseksi ei sanallakaan sivuttu. Riitti kun heitettiin helppoja herjauksia: suomennettuna ”vitun hullu” on näytelmän mukaan liian lievä ilmaisu Putinista. So what? Jotain täsmällisempää älykkäiltä teatterintekijöiltä odottaisi.
Sopii muistaa, että Pussy Riot nimenomaan halusi provokaatiollaan loukata niin karkeasti kuin mahdollista Venäjän pyhää ortodoksista instituutiota. Sekin oli artikuloimaton, puhtaasti tunneperäinen hyökkäys. Ei voinut olla yllätys tekijöille, että siitä koitui seuraamuksia.
Venäjän vankilaolot ovat varmasti hirveitä. Simputus ja kidutus on julmaa. Sama pätee armeijaan. Heikompia kurmuutetaan olan takaa. Tämä esitettiin näytelmässä hyvin konkreettisesti. Kohtauksissa on komeaa kaameutta. Lennokas kidutus on eräs teatrikalistinen tehokeino.
Tulin lukeneeksi alkukesästä Arthur Koestlerin klassikon Pimeää keskellä päivää (suom. Tauno Tainio 1948). Löysin sen järjestäessäni sekavaa kirjavarastoani, jonne luetut tai hylätyt kulkeutuvat. Järisyttävä teos! Siinä Stalinin terrorin kuolemaan tuomitun uhrin ajatukset kuvataan hyytävästi ja älyllisesti sisältä päin. Siinä todella poliittisesti ja jäätävän loogisesti eritellään ne syyt, jotka johtivat puhdistuksiin ja kuinka uhrit ne ymmärsivät ja ottivat vastaan – ja hyväksyivät. Karmaisevaa luettavaa vieläkin.
Siihen nähden Burning Doors on lasten leikkiä. Putin ei yllä lähellekään Stalinin hirmuvaltaa. Puuttuu armoton perälauta, teloitus. Puuttuu myös uhrin äärimmäinen koettelemus, pakottaminen vääriin tunnustuksiin. Kauhusta antoi parhaan viitteen lainaus Dostojevskin Idiootin teloituskohtauksesta. Toinen esityksen kummi oli Mihail Bulgakov.
Kun Belarus Free lopuksi yllyttää meitä katsojia unohtamaan pelkomme ja ryhtymään poliittisiin aktioihin, he vetoavat omaan yleisöönsä, jolle joutuvat näyttelemään maan alla ja salassa. Heillä on paljon pelissä. Me pehmustetun yhteiskunnan leppoisat kansalaiset emme ole huomanneet edes pelätä siinä määrin, että unohtaisimme sen ja ryhtyisimme taistoon.
Vihollisetkin annetaan: Putin, Trump ja Brexit. Noita kaikkia on moitiskeltu ja haukuttu ja kritisoitu meillä kaikilla mahdollisilla välineillä ilman mitään pelkoja. Vetoomus ei osu meihin. Mutta ymmärrämme valkovenäläisten tilanteen, joka on kokonaan toinen.
Näin huomaamme, että teatterivierailu avaa silmät näkemään naapureiden todellisuuden, mutta ei välttämättä osu omiin ongelmiimme. Vai pelkääkö joku Juha Sipilää? Onko Sauli Niinistö vangitsemassa toisinajattelijoita? Onko edes Jussi Halla-aho uhkaillut panna kapinallisensa linnaan?
Burning Doors sisälsi iskevää dialogia, parodiaa, vittuilua, sadismia, väkivaltaa ja antautuvaa alastomuutta, mutta ei seksiä. Ellei joku miellä vankilan sadomasokismia seksikkääksi.
12.8. 2017