Teatterikesän paneelikeskustelun järjestäjät väittivät, että teatteri on nyt yhtä seksin juhlaa. Mutta onko näin? Onko teatterissa enää ylipäänsä seksiä?
Meitä oli viisi panelistia ja kaksi puheenjohtajaa (Anu Ala-Korpela, Jantso Jokelin) Siperiassa, kiinnostunutta yleisöä huone täynnä. Minulle tuli kyllä tunne, että siitä puhe mistä puute. Ainakaan iloista, aistillista seksiä ei ole teattereissa nähty aikoihin. Kaukana ovat Hairin ja Oh Calcuttan nuorekkaan vallattomat ajat. Yhteiskunnallisen radikalismin ja hippie-aatteen on korvannut sukupuolten välinen sota ja muuttunut käsitys sukupuolten rooleista, lopulta suoranainen sukupuolettomuus.
Tietysti väittivät vastaan, varsinkin näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä. Koulutuksessa ollaan kuulemma nykyisin tarkkoina siitä, millaista representaatiota näyttelijä saa näyttämöllä esittää esimerkiksi seksuaalisesta puolestaan. Ei siis lähdetä niinkään elämän itsensä ehdoilla, vaan opittujen teorioiden. Näin ainakin ymmärsin, mutta Elina saattoi muutenkin osoittaa ymmärryksessäni hetero-papparamaisia puutteita.
Ajatukset kulkivat menneisiin. Vielä 50-luvulla seksi oli uutta ja säväyttävää näyttämöllä, esitykset kohauttivat. Vaikkapa Eino Salmelaisen ohjaama Kihlaus, jossa Aapeli ja Eenokki tulkittiin hienokseltaan homoiksi, joiden keskinäisen mielenrauhan Herrojen Eeva rikkoo. Tai se kertomani esimerkki Sylvi Salosesta istumalla näyttämöllä vessanpytyllä, josta keskusteltiin lehtitietojen mukaan rakennustyömaillakin. Näin pienet seikat säväyttivät silloista yleisöä.
Tilanne repesi 60-luvulla, jolloin seksuaalinen vallankumous avasi kaikki padot ja alastomuudesta tuli melkein normi näyttämöllä. Sen jälkeen on tultu tasaisesti taaksepäin joitain poikkeuskausia lukuunottamatta, ja väitän nykyistä aikaa puritaanisimmaksi pitkiin aikoihin. Repivät suhteet, raastavat raiskaukset, pakonomaiset panemiset, kiroilevat kanssakäymiset ja väkivalloin vääntyneet sukupuoliroolit hallitsevat näyttämöitä.
Ai mistäkö tämän tiedän? En kovin kattavasti tiedäkään, koska vältän tämäntyyppisiä esityksiä. Mutta pienen väkevän näytteen sain tiistai-iltana tutussa, monien elämysten estradilla TTT:n vanhalla puolella, jonka otsikosta on typerästi poistettu kunniakas Eino Salmelaisen nimi. Muotokuva on toistaiseksi jätetty sentään lämpiön seinälle.
Siellä siis nähtiin Aurinkoteatterin Saalistajat, Sanna Hietalan kirjoittama ja ohjaama (kuva yllä). Tämä kai edusti sitä ”uudesta näkökulmasta katsovaa seksuaalisuutta”, jota Knihtilä ja muutama muu peräänkuulutti paneelissa. Näyttämö oli rähjäinen roskakasa jossakin olemisen laitamalla, ihmiset eläimellisiä örveltäjiä, puhe karjumista ja kiroilua, toiminta panemista permannolla tai suojapeitteellä. Miesten täytyy olla ehdottomasti naisia ja naisten miehiä tai muita transsuja. Uutta seksuaalisuutta?
Kiitos vain, kestin puoleenväliin saakka, jolloin poistuin katsomaan miesten seiväshyppyä ja naisten pikajuoksuja. Urheilussa on huomattavasti enemmän jännitettä ja seksiä kuin nykyisin teatterissa, totesin.
Vielä eräs seikka jäi askarruttamaan paneelissa. Naisten puheenvuoroissa toistuivat ilmaukset, mitä ”saa esittää” ja mihin on ”oikeus”. Nämä eivät ole enää riippuvaisia yhteiskunnan säädöksistä tai sensuurista, vaan tekijöiden omarakenteisista itsekieltäymyksistä. Nyt kun kaikki on sallittua eikä tabuja löydy enää ympäristöstä, ne on luotava itse. Ilmeisesti suuri osa liittyy sukupuoleen ja siihen, kuinka se saadaan esittää ja keiden katseille se ”altistetaan”. Siinä sitä on pohdittavaa, kun ympäröivä yhteiskunta rakenteineen ei enää tarjoa kapinan aiheita.
Sanoin loppupuheenvuorossani, että taide on aina halunnut esittää juuri sitä, mitä ”ei saa” tai mihin ei ole ”oikeutta”. Jos taiteilijat itse luovat itselleen uusia esteitä ja sääntöjä, taiteella ei ole enää merkitystä eikä aitoa tehtävää, se saa mennä. Yleisö jopa aplodeerasi.
9.8. 2017