Jörn Donner astelee isänsä jälkiä ja kuvailee Mannerheimia laajassa dokumentissa. Uusintanakin sitä kannattaa katsoa. Kuva-aineisto on rikasta. Sen sijaan Jörkan selostus herättää aina välillä huvia ja hämmästystä.

Donnerin tyyliin kuuluu luontainen vähättely. Mitään ei saa vakuuttaa täytenä totena. Vaikutelmaa tehostaa puheen matala, velton epäselvä ilmaisu. Joskus vaimea ironia toimii, mutta tuntuu usein vain väsähtäneeltä.

Esimerkiksi kertoja toteaa, että talvisotaa on pidetty ainutlaatuisena saavutuksena. Tähän Donner lisää, että se ei ole ainutlaatuinen, mutta saavutus kyllä. Mikä sota hänen mielestään siis on talvisodan veroinen? Maratonin taistelu antiikin Kreikassa? Jo luonto-olosuhteet tekevät talvisodasta aika ainutlaatuisen, samoin puolustuksen niukat ja primitiiviset varusteet.

Toinen hauskuus: kuvat esittelevät Raatteen tiellä hävitetyn venäläisen divisioonan valtavia jätöksiä. Mitä Donner?  ”Puolustusvoimien johto yritti ylläpitää uskoa, että suuret aineelliset tappiot pysäyttäisivät neuvostojoukot.” No kyllä moni joukko-osasto pysähtyikin nerokkaisiin saarroksiin ja motteihin.

Kun kansa linnoitti vapaaehtoisesti Mannerheim-linjaa Kannaksella syksyllä 1939, Donner vähättelee tyylinsä mukaisesti : ”Viime tipassa yritettiin rakentaa jonkinlaista puolustuslinjaa Kannakselle.” Niinpä niin, yritystä sentään oli.

Yhden asian Donner sentään totesi definitiivisesti: ”Sodassa kaikki valehtelevat ja tietävät sen itse.” Kun kuunteli tämänkin ohjelman oheen liitettyjä vanhoja dokumenttiselostuksia, niissä valehdeltiin mielestäni varsin vähän jos ollenkaan. Sodan tapahtumat olivat itsessään niin uskomattomia, että ne ylittivät valehtelukynnyksen.

Ehkä enemmänkin Donner itse oikoo historiaa vielä vuosikymmentenkin perästä. Siitä suurvaltapoliittinen näyte: ”Kun Hitler nousi valtaan, yö laskeutui Saksan ylle.” Näin tietysti pitemmällä tähtäyksellä. Mutta mitä tapahtui 30-luvulla kohta valtaannousun jälkeen? Erittäin rivakka taloudellinen nousu ja kansallisen uskon palautus.

Tästä on hyvä kuvaus Anthony Doerrin romaanissa Se kaikki valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka). Siinä nuori radiotekniikasta innostunut kaveri Werner elää maansa suurta nousukautta 1934:

”Kaivostuotanto kasvaa, työttömyys vähenee. Sunnuntaiaterioilla alkaa olla lihaa. Lammasta, porsasta, wieninleikkeitä – herkkuja, joista ei vuosi sitten voinut uneksiakaan.” Uusi sohva ja liesi hankitaan orpokotiin, jossa kaveri elää. Toivo palaa. Yö ei todellakaan vielä laskeutunut.

Lisäksi Donner syyllistyy samaan, mihin kaikki kevyet historioitsijat: Suomen ja muidenkin Euroopassa olisi pitänyt nähdä ja tietää Saksan keskitysleirit jo 1936, jolloin Berliinin olympialaisia pidettiin. Eihän niitä silloin vielä suuressa mitassa ollutkaan, tosin juutalaisia jo vainottiin. Olavi Paavolainen, joka aina vaahtosi siitä, että Suomessa ei tiedetä mitä maailmassa tapahtuu, ei itse tiennyt mitään leireistä ja vainoista vielä 1936, jolloin hän kirjoitti puoliksi ihannoivan kuvauksensa Kolmannen valtakunnan vieraana. 

Reunahuomautuksista huolimatta katson vielä Donnerin sarjan kaksi seuraavaakin osaa uudelleen suurella mielenkiinnolla. Hän on joka tapauksessa persoonallinen kertoja, ja hänen avustajansa ovat seuloneet esiin huomattavan kiintoisaa dokumenttimateriaalia. Mannerheimia Donner kohtelee kohtalaisen asiallisesti, ironisoiden vain joitain esiintymisiä ja pateettisia päiväkäskyjä (ajan hengen huomioon ottaen ne olivat koruttomia). Pääasiassa valaiseva sarja.

18.7. 2017