Kävin muutama vuosi sitten (2013) Kustavissa esitelmöimässä Volter Kilvestä. Kirjallisuusviikko kaikkineen oli mieleenpainuva kokemus. Kilpi tuntui todella elävän omassa ympäristössään, hänen teoksiaan tulkittiin innokkaasti. Moni kulki ylpeänä ”Olen lukenut Alastalon salissa” -paita yllään. Erityisen vahva oli Juha Hurmeen yhden miehen esitys ”Kaaskerin Lundströmistä”.
Vilkaisin äsken aamu-tv:n raportin samaisesta Kustavista. Veneistä ja Volter Kilvestä puhuttiin, Juha Hurme jälleen äänessä. Mutta mitä hän oikein sanoikaan?
Eräs yleinen tapa nostaa omaa suosikkiaan on samalla panetella muita. Tässä Hurme kunnostautui. Hän väitti pokkana, että V. A. Koskenniemen mielestä Kilven teokset olivat ”roskaa”. Asenne ilmensi kuulemma 1930-luvun ”preussilaista kuria” kirjallisuuspolitiikassa!
Väite on lievästi sanoen puuta heinää. Tällaisia voi yhteisessä Ylessämme summan mutikassa heittää, ja täydestä menee. Taas saatiin yksi kivi Koskenniemen painavaan syntitaakkaan ja samalla Kilpeä kiillotetuksi.
Ei tarvitse paljonkaan vilkaista Koskenniemen esseitä, kun huomaa, että hän rinnasti Volter Kilven peräti Marcel Proustiin menneen maailman suurisuuntaisena kuvaajana. Koskenniemi totesi Kilven pyrkineen ”ilmauksen monumentaalisuuteen”, mutta totesi myös, että hänen sana- ja kuvarikkaudelle perustuva kielensä muodostaa samalla eräänlaisen panssarin, jonka läpi lukijan on ponnisteltava hänen teostensa ”elävään, inhimillisesti mielenkiintoiseen ytimeen”. Koskenniemi arvioi, että Kilven raskas tyyli voi karkottaa lukijoita hänen vaativien teostensa ääreltä.
Totta joka sana. Ei Kilpi vieläkään ole suuren yleisön kirjailija, vaikka nauttii kirjallisten asiantuntijoiden arvonantoa. Aivan älytön on väite, että laajalti lukenut Koskenniemi olisi vaalinut jonkinlaista preussilaista kuria kirjallisuudessamme. Kilpi ei mitenkään sotinut hänen kansallismielistä katsantokantaansa vastaan, päinvastoin. Kysymys on henkilökohtaisista esteettisistä mieltymyksistä, joita on jokaisella kriitikolla.
Yhtä laajasti lukenut Mika Waltari meni pitemmälle, ja varoitti oppaassaan nuoria kirjailijoita Kilven esimerkistä. Tämä kirjoitti hänestä niin kuin ei missään tapauksessa pidä kirjoittaa, jos haluaa lukijoita ja vastakaikua sanomalleen.
Tämän aamun lähetyksessä Hurme heitti suruttomasti sellaisenkin hyperbolan, että Kilven Pitäjän pienempiä on ei vähempää kuin maailman paras kirja, Alastalon saliakin parempi. Jassoo. Kuinka on selitettävissä, että maailma ei ole vieläkään huomannut parasta kirjaansa? Kilven novellikokoelmaa ei ole käännetty millekään kielelle. ”Ylistalon tuvassa” on sentään ilmestynyt ruotsiksi. Kilpeä on yleensä käännetty vain viroksi, ruotsiksi ja yksi teos saksaksi. Hän on supisuomalainen, voisi sanoa perussuomalainen kirjailija.
Olen lukemattomia kertoja aikanani ottanut Kilven novellin ”Jäällävaeltaja” analysoitavaksi yliopiston kursseilla ja seminaareissa. Se on malliesimerkki myyttisestä kuvauksesta. Mistä se kertoo? Siinä mies, Taavetti Lindqvist, ei luota kehenkään eikä mihinkään paitsi itseensä. Hän valmistaa itse ruumisarkkunsakin ja vaatii nousta siihen itse kenenkään auttamatta. Hänen katkeruutensa muuta maailmaa kohtaan on pohjaton. Tuttuja kansallisia ominaisuuksia äärimmilleen vietyinä. Mutta ovatko nämä suotuisaa vientitavaraa näinä globalisaation ja maailmaa syleilevän suvaitsevaisuuden kulta-aikoina? ’
Volter Kilvestä ei ole vielä ainuttakaan elämäkertaa tai jäntevää kokonaisesitystä. Vilho Suomen syvästi perehtynyt ja kirjailijan läheiseen tuntemukseen perustunut elämäkerta jäi ensimmäiseen osaan. Dietrich Assmann ei ole julkaissut aikomaansa ja apurahoitettuakin elämäkertaa Kilvestä. Pertti Lassila on keskustelussa viittaillut kiinnostukseensa tähän suururakkaan. Kustavin vesiä purjehtineena hän tuntee hyvin aiheen. Olisiko jo aika? Tehkää nyt joku ihmeessä Kilvestä kunnon kirja, niin päästään näistä tolkuttomista irtoheitoista!
12.7. 2017