On ehdottomasti suositeltava paikka tämä Kahvila Tervapääsky Sääksmäellä. Ryöppyävän runsaan ruusutarhan keskellä tai sisällä kansallisromanttisessa hirsihuvilassa voi nauttia hyvää kahvia ja herkullisia tuulihattuja tai muita leivonnaisia. Kesäinen virkistyspaikka ja sen lisäksi kulttuurihistoriallisesti merkittävä piste, Thorsten Renvallin ja hänen sukunsa huvila. Lisää tietoa netistä.

Siellä sain esitelmöidä hyvästä tuttavastani Eino Leinosta paikan haltijoiden Liisa ja Kari Niinikankaan ystävällisestä kutsusta. Yleisöä tuli ilahduttavasti tuvan ja kuistin täydeltä, ja aktiivista kuulijakuntaa olivatkin, Leino-kirjat ostettiin loppuun ja paria muutakin kirjaa. Osmo Pekonen siellä hymyili ylinnä, hän joka moneen ehtii ja kaiken ja enemmänkin tietää. (Leinon näköispatsasta Roomaan edelleen kuulemma puuhataan.)

Joskus tuntuu, että olen tämän Leinon jo osaltani tyhjentänyt, mutta aina tulvahtaa mieleen uusia näkymiä ja tulkintoja, kun vauhtiin pääsen ja yleisö inspiroi. Leinon ja Felix Nylundin seikkailuista sisällissodan aikaan puhuttiin paljon, ja yleisön joukosta nousi esiin myös Sillanpään rohkea ja yksinäinen osuus noina aikoina – tietysti Hurskaan kurjuuden kirjoittaminen samaan aikaan, kun muut Leino mukaan luettuna puuskuttivat vielä täyttä päätä sodan voittajien juhlarunoja.

Mutta tuokin puoli on jäänyt meillä viime vuosikymmeninä vähälle huomiolle: että koko johtava taiteilijakunta ja älymystö olivat todella valkoisten puolella henkeen ja vereen ja kammoksuivat ”punahulikaaneja” – niin Leino kuin Sibelius tai Gallen-Kallela, ja Sillanpääkin käytti samaa nimitystä vielä ennen sodan loppuselvityksiä. Vasta sitten hän syventyi erään joukkohautaan ammutun punavanhuksen elämäkertaan. Leinolta meni kolme vuotta ennen kuin pusersi runon ”Punavankien puolesta”, missä vaati yleistä armahdusta.

No kyllähän runoistakin sentään keskusteltiin Tervapääskyssä eikä vain näin synkistä aiheista, jotka taatusti nousevat jymisten esiin taas ensi vuonna, kun tasavuosia lasketaan. Otin itse esiin ”Nocturnen” ja siinä ilmenevän luonnontieteellisen ristiriidan (ruislinnun ääni elonkorjuun aikaan, täysikuu tähkäpäiden yllä), josta on paljon keskusteltu ja arvioitu Leinon haksahdukseksi – tai sitten täysin mahdolliseksi kuvaksi, jos rukiin syyskylvö on hyvin onnistunut ja jokin onnenmurjoma rääkkä jäänyt ilman puolisoa. Mutta ruislinnun nariseva ääni yhtäkaikki on kaikkea muuta kuin romanttisesti innoittava, niin ainakin luulisi.

Leinon ainoasta tyttärestä haluttiin tietoa ja tietysti naisasioista laajemminkin, epäonnista ja synkähköä tarinaa nekin. Sen on voinut kuitenkin huomata, että ei Leinon asemaa johtavana runoilijana mikään ns. ”paljastus” horjuta – lukijat ja ihailijat ovat valmiit hyväksymään hänet sellaisenaan, ja teoksethan lopulta taitelijan aseman takaavat eivätkä muut sekoilut.

Ajelin lempeässä suvi-illassa takaisin Kyröön ja tulin viillyttäneeksi päätäni katsomalla sen ensimmäisen James Bondin telkkarista alusta loppuun. Ajan kuvia siinäkin, kanta-aihe lukemattomille agenttiseikkailuille ja väkivaltaviihteen myöhemmille kukinnoille. Mikä jatkumo eikä loppua vieläkään näy. Aamun lehdissä kerrotaan, että Daniel Craig jatkaa sittenkin Bondin roolissa aiemmasta päätöksestään poiketen. Mutta Sean Connerylle ei kukaan myöhempi ole pärjännyt.

10.7. 2017