Vanhan kirjallisuuden päivät ovat voimissaan, mikä tiedoksi saatettakoon. Siitäkin huolimatta, että jouduin luopumaan ohjelmajohdosta viime vuonna! Kaudet tulivat täyteen, yksi vuosi ylimääräistäkin. Touko Siltala jatkaa hommaa varmalla taidollaan ja laajoilla kontakteillaan.
Olikin vapauttavaa kuljeskella päivillä perjantaina ilman paineita. Avajaisissa ilahdutti varsinkin Hannu-Pekka Björkmanin hyvä, hauska ja syvällinenkin puhe. Kirjan ja lukemisen merkitys tuli vakuuttavasti ja epäsovinnaisesti todistetuksi. Joitain teräviä piikkejä tarjoili lopuksi Kaarina Hazard. Kun päivien teemana on ”Itsepäinen Suomi”, oli hyvä oivallus se, että myös ne muutamat itsepäiset Suomi ensin -mielenosoittajat, jotka poliisi yhä uudestaan korjaa talteen Rautatientorilta, kuuluvat hekin tähän itsepäisen suomalaisuuden ytimeen. Kovakalloista kansaa olemme, vaikka Hazard syytteli/kehuskeli meitä myös lahjakkaiksi opportunisteiksi.
Kuuntelimme Sirpa Kähkösen suositukset tärkeistä tietokirjoistaan, ja aina muutama tärppi tulee merkityksi muistiin. Esimerkiksi Karl Schlögelin MOSKOW 1937 alkoi tuntua aivan välttämättömältä kirjalta lukea. Myös Jukka Rislakin perustava teos Maan alla, vakoilua vastarintaa ja urkintaa 1941-1944 olisi saatava jostain käsiin.
Vielä jaksoimme melkein täyden salillisen kanssa seurata Toukon vetämää esseekeskustelua, jossa Matti Mäkelä muiden mukana paukutteli tuttuja tokaisujaan. Esseen juhlava nimitys sai vähän arkisempaa arvonlisää – vaiko vähennystä? Joka tapauksessa aika eloisaa pohdintaa. Kummat ovat vaikeampia myydä, runot vai esseet? Sananvapauden annoimme olla rauhassa kantimissaan ja ajelimme kotiin levähtämään ennen kaupungin vastaanottoa.
Siellä olikin rentoa ja hauskaa hyvässä seurassa. Kuulimme Tapani Pitkäseltä, että hän oli myynyt Raimo K. R. Salokankaan paksun tutkimuksen Lauri Viidan kielestä ja sairaudesta, vaikka lähtöhinta oli niinkin kova kuin 75 euroa! Hyvä kun kirjaa jossain arvostetaan näinä polkumyynnin aikoina. Sastamala on tietysti edelleen harrastajien ja harvenevien keräilijöiden mekka.
Lauantaina emme päiville ehtineet, sillä Myllykolussa käytiin Sillanpää-oopperan ensimmäinen läpimeno. Jännittävä tapaus aina, mieliä herkistävä. Ihmeen pitkälle on Marco Bjurström jo viikossa saanut oopperan jengoilleen, kokonaisuus hyvin hahmollaan, joitain huippukohtia erottuu. Ilahduttaa totinen mutta samalla hyväntuulinen tekemisen meininki. Tätä ei ohjata kiroten ja ryppy otsalla. Pitäjän ja naapurikuntien harrastajista koottu kuoro hämmästyttää iskevällä paneutumisellaan. Ei huolen häivää, toistaiseksi. Mutta liian intomieliseksi ei pidä vielä tuudittautua. (Tuonne näyttää Katariina Pylsy paiskanneen omalle naamasivulleen meidän hilpeitä väliaikatunnelmia.)
Hyvillä mielin saunoimme ja katselimme alkavaa, tuulen tuivertamaa heinäkuun suviyötä. Onnen aineet tuntuvilla.
1.7. 2017