Juhani (Mikko Nousiainen) ja Loviisa (Maria Pere). Heta (Petra Karjalainen) johtaa palkollisia.

Onhan Pyynikillä nyt menoa ja melskettä, huudonomaista laulun loilotusta, juoksua ja sohellusta riittämiin. Nuori energia pursuilee yli äyräidensä. Kuinka käy Hella Wuolijoen draaman Niskavuoren nuori emäntä tässä riuhtovassa musikaalisovituksessa?

Onneksi joitakin ydinkohtauksia on poimittu mukaan alkuperäisestä tekstistä melkein semmoisinaan. Rajusti pelkistetty tarina säilyttää johtolauseensa. Aika ajoin esitys kulkee hyvin. Mutta paljon on turhaa posottelua ja osoittelua. Vähemmälläkin nämä tunnemyrskyt katsoja ymmärtäisi.

Ehkä tämän päivän nuori polvi ei voi enää mitenkään kuvitella, millainen oli sadan vuoden takainen hämäläinen talonpoikaistalo. Sen omistussuhteita ja säätyeroista johtuvia ristiriitoja on mahdotonta suhteuttaa nykyaikaan. Sen sijaan rakkauden ja mustasukkaisuuden ilmentymät on helpompi ymmärtää ja myös yksinkertaistaa. Varmuuden vuoksi näyttämörakenteet on varustettu sydämenkuvilla: rakkaudesta on kysymys!

Kun jotakin oikein kovasti tehostetaan, kuten tässä ulkoisia keinoja, käykin niin, että itse draaman teksti menettää voimaansa. Wuolijoen repliikit ovat paikoin dynamiitilla ladattuja. Monia tässä sovituksessa ohitetaan ja ladataan varastoitu tunne tanssiin. Kaiketi helppotajuisin tie nykykatsojan sydämeen.

Tämä kaikki kävisi laatuun, jos tekstin totuudessa osapuilleen pysyttäisiin. Näin ei ikävä kyllä tapahdu Miika Murasen sovituksessa ja ohjauksessa. Pahin on loppukohtauksen väärennös. Kun Juhani alkuperäisessä näytelmässä miehistyy, tajuaa asemansa ja luopuu Malviinaan kohdistuvasta intohimostaan, tässä esityksessä hän luikahtaakin takaisin Malviinan helmoihin. Näin miehen petollisuus saa nykypäiväisen sinettinsä.

Hella Wuolijoki on käsiohjelmassa merkitty näytelmänsä työryhmän ensimmäiseksi jäseneksi. Ilmeisesti hän ei ole saanut työryhmässä ääntään riittävästi kuuluviin. Kirjailijan näkemyksellä pyyhitään pöytää. Myös Loviisan viimeinen, kiveen hakattu, koruttomuudessaan järisyttävä repliikki on tässä pilattu kiukuttelevalla ylitulkinnalla.

Näyttelijöissä ei sinänsä ole vikaa, reippaita ovat, hurjasti tanssivat ämpäreineen ja kaikkensa tekevät. Hetan puvustus tosin ällistyttää. Miksi hän on kuin Itävalta-Unkarin poliisivoimista Niskavuorelle karannut käskyttäjä? Roolin hyytävästä ironiasta karisee puolet.

Ja miksi muuten loppukohtaus juuttuu pitkäksi aikaa vanhaan kielipolitiikkaan, kun muuta on näinkin paljon karsittu? Tuntuu kuin sinänsä aktuelli perussuomalainen poljento olisi viime hetkillä hallinnut sovituksen valintoja.

Nykyisin on teattereissa tapana nousta lopussa osoittamaan seisten suosiota, oli esitys millainen hyvänsä. Koko standing ovation on menettänyt merkityksensä. Huomio kiintyykin tällöin niihin itsepäisiin, jotka eivät noudata joukkoliikettä. Yksi sitkeitä istujia oli Erkki Tuomioja, perikunnan edustaja. Kannanotto sekin, kriittisemmästä päästä.

Mutta Pyynikillä oli mukava pitkästä aikaa käydä, kovasti ovat rakenteet ja katokset sekä kuulutukset (!) kehittyneet. Tuttuja siellä tapailee, mikä parasta onkin. Tänään oli sitä paitsi Bloomsday, universaali kirjallinen merkkipäivä. Sen kunniaksi viimeistelin kuntoon erään kesken jääneen romaanitekeleeni, joten ei päivä ihan hukkaan mennyt.

16.6. 2017