Toivoimme kaikkea hyvää ystäviemme Lailan ja Even Mannerheimille Ilmajoella. Arvostamme myös Tuomas Kantelisen musiikkia. Pääroolia laulaa meidän kylän baritoni Waltteri Torikka. Tuomas Parkkinen ohjasi ansiokkaasti oman oopperani Taipaleenjoki taannoin tällä samalla paikalla. Toiveet siis korkealla.
Silti olimme aika äimistyneitä lopputuloksesta.
Helpointa on sanoa, mitä tämän oopperan Mannerheim ei ole. Hän ei ole yhtään sotilaallinen henkilö, hän ei palvele Chevalier-kaartissa, hän ei palaa vallankumouksen Venäjältä Suomeen, hän ei johda valkoista armeijaa sisällissodassa eikä Suomen armeijaa talvi- ja jatkosodassa, hän ei toimi presidenttinä eikä johda maata sodasta rauhaan. Hän ei metsästä suurriistaa eikä kirjoita muistelmia Sveitsissä.
Mitä kummaa hän sitten oopperassa tekee? Hänen lapsuutensa traumoissa viivytään pitkään, samoin alokkaana putkassa Pietarissa. Hän ei silti saa potkuja kadettikoulusta eikä etsi revanssia. Hän osallistuu tanssiaisiin ja kaksintaisteluun (!), missä haavoittuu. Hän menee äkkipäätä naimisiin ja eroaa yhtä äkkiä haukuttuaan vaimonsa, joka matkustaa tyttärineen Pariisiin. Hän liehittelee kolmea muutakin naista. Hän kärsii pikkusisarensa kuolemasta.
Hän toteaa vallankumouksen tulevan ja pelastuu erään Lankisen avulla. Hän ei lähde Odessasta vaaralliselle kotimatkalle. Seuraavassa näytöksessä hän istuskelee nojatuolissa, lukee lehteä ja nauttii konjakkia. Vapaussota on ilmeisesti siinä välissä käyty. Hän vaikuttaa jo vanhalta pökkelöltä 1920-luvulla. Hänen kotiapulaisensa Ida Onerva Lankinen sättii ja komentelee häntä ja käyttäytyy aivan toisin kuin äsken HS-Kuukausiliitteessä kuvatut Mannerheimin monivuotiset sisäköt.
Hän käy Kiinassa tapaamassa Kiinan pikkuista keisaria! Tutkimusmatkallaan hän kiikaroi hajamielisesti tyhjää ympäristöä. Sitten syttyykin sotilaallinen kahakka, ilmeisesti talvisota. Sen aikana marsalkka istuu Mikkelissä parturin tuolissa palttoo päällä. Hänestä lauletaan, että hän on turhamainen mies.
Ilmeisesti jatkosodastakin selvitään, sillä marsalkka kävelee yksin jossakin kaulukset pystyssä, potee syyllisyyttä kotiapulaisensa pojan kaatumisesta ja murehtii muutenkin menneitä. Hän pitää itseään hirviönä, jota ihmiset kammoavat. Reportterit hätyyttelevät häntä ja puhuttelevat häntä herra Mannerheimiksi!! Lopulta hänelle pystytetään ratsastajapatsasta, mutta hän kieltäyyy kiipeämästä ratsun selkään. Jalustalle jää pelkkä hevonen, jonka askellus on väärä.
Jokseenkin tällainen on oopperan tarina Mannerheimin sisäisestä syyllisyydestä ja ahdistuksesta. Hän ei pidä itseään juuri minään. Hänellä ei ole mitään roolia historiassa, hänen maailmansa täyttyy yksityisistä sydänsuruista.
Ooppera soitetaan ja lauletaan komeasti, väkeä riittää ja hyvin järjestettyjä joukkokohtauksia. Musiikki on soljuvaa, kuten asiantuntija Arska Cronvall totesi. Lapset ovat mainioita. Lavastus on hieno, järjestelyt korkeaa tasoa. Rankkasateesta ja puolen tunnin katkoksestakin selvittiin. Tarjoiluteltat ja parkkipaikat on tehokkaasti organisoitu.
Itse oopperasta vain jäi outo tunne kuin ei siinä melko yleisesti tunnettua Carl Gustaf Mannerheimia kuvattaisikaan, vaan jotakuta tavallista kovia kokenutta ja ennen aikojaan hapantunutta kaveria, jota otti päähän se maailma, jossa hän joutui elämään.
9.6.2017