Kun lukee Gustaf Mannerheimin vaikeista nuoruusvuosista, tuntuu tosiaan ihmeelliseltä, että tänään puolustusvoimat marssivat hänen syntymäpäivänään hänen nimikkokatuaan pitkin hänen ratsastajapatsaansa ohi. Ja koko kansa liputtaa.

Mannerheim, jolla oli huumorintajua, tästä varmaan suuresti huvittuisi. Tuntisi tietysti tyydytystä myös. Aniharvan elämäntyö nostetaan näin korkealle.

Kertasin puoli vuosisataa sitten lukemaani Stig Jägerskiöldin perusteosta Nuori Mannerheim (1964) saadakseni vähän pohjaa tälle kokovuotiselle juhlinnalle. Moniosaista sarjaa on pidetty sukulaismiehen kohteelleen turhan kohteliaana elämäkertana. Teemu Keskisarjankin mielestä tämä aloitusosa on ”hitusen ylikunnioittava”, mutta ei se minusta häiritse. Teos on kuitenkin seikkaperäinen ja luotettava, kuten Keskisarja myöntää.

Luin heti perään Keskisarjan oman kuvauksen Hulttio (2016) Mannerheimin kovasta ja railakkaasta nuoruudesta. Se on kirjoitettu karskiin ja suorapuheiseen tyyliin, mutta ei siinä tosiasiallisesti paljon uutta ole siihen, mitä Jägerskiöld jo mainitsi. Itse asiassa Jägerskiöld pääsi ensimmäisenä käsiksi Mannerheimin suvun kirjekokoelmiin ja siteeraa niitä huomattavasti laajemmin kuin Keskisarja. Teemun vahvuutena on, että hän nostaa ydinasiat, pelkistää ja lataa ne näkyviin kursailematta, mutkia oikoen.

Jägerskiöldin ansiona on tietty lämpö ja eläytyminen, jolla hän lähestyy sankariaan. Kirjoittamisaikanaan hän ei voinut ihan kaikkea sanoa, mutta riveillä ja rivien väleissä on selviä viittauksia kolttosiin ja takaiskuihin, jotka Keskisarja dramatisoi vähän värikkäämmin. Yksityiskohtia hän poimii lähteistä mukaan enemmän. Kummankin kirjan tosiasiapohja on melko yhtenäinen, hyvin dokumentoituja molemmat. Kivijalan ne muodostavat Mannerheim-tutkimuksille. Lisäähän tulee kuin turkin hihasta.

Kuka tahansa tämän päivän ongelmanuori voi ammentaa uskoa ja rohkeutta nuoren Gustafin vaiheista. Mutta heti on sanottava, että hänen kohdallaan suku ja sen tuki olivat ratkaisevia. Eivät suvut enää näin epäitsekkäästi heikkoon asemaan joutuneita jäseniään tukien toimi. Gustafin enon Albert von Julinin asenne oli esimerkillinen: tiukasti valvova, epäluuloinen, mutta todellisen tarpeen tullen jalomielisen antelias.

Keskisarjan otteessa miellyttää se, että hän ei tosiaankaan liity Mannerheimin jalustalta repijöiden sankkenevaan joukkoon, vaan kirjaa karut tosiasiat ketään syyttelemättä.  Jägerskiöld tuntuu luonnollisesti paheksuvan suvun mätämunaa, Gustafin isää Carl Mannerheimia, murheisemmin kuin tämän päivän historioitsija.  Perheensä hylänneen pelurin boheemivaiheista Pariisissa hän toisaalta kertoo enemmän kuin lakoninen Keskisarja. Surun murtaman, varhain kuolleen äidin osuus nousee kummassakin kirjassa kauniisti esiin.

Gustaf Mannerheim ei ollut sen kummempi hulttio kuin varmaan monet koulu- ja kadettitoverinsa. Kolttoset ja hevosenleikki kuuluivat poikien maailmaan. Kurittomuudessaankin Gustaf oli leikkisä ja kekseliäs. Hänessä oli kaksi puolta: haavoittunut, pahakurinen ja ilkeäkin kaveri, mutta omiaan ja perhettään kohtaan mitä lämpimin ja sydämellisin veikko. Hän oli kova kiipijä, mutta hänen asemassaan se oli pakko. Hän puolusti kiivaasti omia etujaan, mutta myös omaisiaan. Ei mitään huonoja ominaisuuksia tulevalle sotaväen johtajalle.

4.6. 2017