Sattumoisin tapasin Esko Ahon helatorstain aattona Ekbergillä. Hän valmistautui Mauno Koiviston hautajaisiin. Muistelimme presidenttiä, jonka kanssa hänellä oli hyvinkin historiallinen yhteistyö pääministerinä. Yhden hyvän jutun voisin tallentaa.

Oli kysymys uuden ulkoministerin valinnasta Paavo Väyrysen erottua hallituksesta. Aho oli lounaalla presidentinlinnassa, jolloin Tellervo Koivisto oli hyvin kiinnostunut asiasta. Kuka on uusi ulkoministeri, hän tiukkasi muutamaan kertaan. Lopulta Mauno Koivisto viittasi Ahon mukaansa sivuhuoneeseen: ”Jätetään tuo demari tänne.”

Tämä kuvaa hyvin Koivistojen huumorin värittämää aviosuhdetta. He naljailivat lempeästi toisilleen. Erkki Liikanen kertoi samantapaisia muistoja tänään televisiossa. Mainio oli tuo Koiviston vastaus Hesarin kuukausiliitteen kysymykseen, mitä rakkaus hänelle merkitsee: ”Ai helkkari, onks noit kysymyksii vielä paljo?”

Mainitsin Aholle, että Koivisto oli ajoituksen mestari. Hän osasi kuollakin näin hienoon aikaan. Aho vahvisti, etä Koivisto malttoi aina odottaa jollekin päätökselle juuri soipivaa hetkeä – ja sitten hän toimi nopeasti. Koiviston pitkäaikainen työpaikka oli Suomen Pankissa J. V. Snellmanin patsaan takana. Hän kuoli Snellmanin päivänä. Hänen ruumissaattonsa pysähtyy pankin eteen, patsaan kohdalle.

Monien muistojen herkistämänä keskityimme tänään Koiviston hautajaisiin. Seurasimme ensin tilaisuuden Tuomiokirkossa televisiosta. Tyylikäs oli ohjelmaltaan ja vaikuttava. Rinnakkaisluokan norssi Eero Huovinen piti erinomaisen siunauspuheen valitsemastaan teemasta ”kädet” ja presidentti Sauli Niinistö yhtä hyvän, toisenlaisen, valtiollisen. Jorma Hynnisen ja kuoron ”Veteraanin iltahuuto” oli hieno valinta ja esitys. Liikuttava siunaustilaisuus.

Riensimme vielä Kauppatorille Esplanadin varrelle ja katselimme, kuinka surusaatto pitkän odotuksen jälkeen kiersi presidentinlinnan kulmasta kohti. Mutta miksei torvisoittokunta voisi reilusti torvet raikuen seurata kulkuetta? Miksi arkku ja saattajat lymyilevät piilossa suljetuissa autoissa? Hyvin vaisu kulkue siitä tuli.

Kertasimme päätapaukset illalla telkkarista ja vielä innostuimme käymään Hietaniemen hautausmaalla hautaa katsomassa. Paljon siellä oli vielä yhdeksän aikaan ihmisiä. Tapasimme ”vanhan Sillanpään” eli Sauli Tiilikaisen rouvineen, tulevan oopperatähtemme, ja serkkuni Kaijan seuralaisineen.

Olihan tämä historiaa. Aikakauden päätös, kuten on todettu monella suulla. Mauno Koivisto oli minun presidenttini, häntä kannatin kaikissa vaiheissa. Olihan meitä satoja tuhansia, mutta esiintyi myös kovaa vastarintaa.  Jo valtiovarainministerinä 1966 hänessä oli uuden ajan karismaa. Kaikki muistamme hänen uhkapelinsä Kekkosen valtarakennelmaa vastaan 1981. Oli se henkeä salpaavaa aikaa. Nyt elämme sovinnollista suvantoa, jollaista Koivisto piti sittenkin ihanteenaan, niin vanha soturi kuin olikin.

Syvä kunnioituksemme suuren suomalaisen muistolle.

25.5.2017