Panu Rajala

”Sekalaista sekalaista, sekä hyvää että pahaa…”

Rajamäen rykmentin Mikon repliikillä voisin luonnehtia kulunutta viikonloppua. Maalla olimme, minä vain kääntymässä, mutta kaikenlaista ehdittiin.

Suomessa on yli puolensataa kirjailijan nimikkoyhdistystä. Ensimmäinen oli Nortamo-seor, seuraava Aleksis Kiven seura. Viime aikoina niitä on syntynyt vilkkaasti lisää. Nyt voi jo laskea, keneltä merkittävältä kirjailijalta puuttuu oma seura.

Hämeenkyröön F. E. Sillanpään Seuran vieraaksi saapui kymmenkunnan seuran edustajia pitämään vuosikokousta. Sain toimia puheenjohtajana. Nimikoiden oma puheenjohtaja vaihtui: pitkään urakoinut Matti Nummenpää väistyi terveydellisistä syistä, ja Kainuun Eino Leino -seuran puheenjohtaja Esko Piippo valittiin tilalle. Valittiin lisäksi täydentäviä jäseniä hallitukseen, mm. Kiven ja murteiden harrastaja Jaakko Yli-Paavola varajäseneksi. Nimikoiden aktiivisilta sivuilta lähemmät tiedot.

Onko toiminta tarpeellista? Ehkä on, vaikka hiljaisempaa kuin ennen, avustuksia ei juuri enää tipu. Mutta sitkeästi sinnittelevät. Jospa alkaa uusi nousu. Kirjailijamuseoissa riittäisi tekemistä, niitä on Suomessa surkean vähän. Varsinkin jos vertaa sivistysmaihin idässä, lännessä ja etelässä.

Tehtiin bussilla lenkki Sillanpään maisemiin. Hyvää muistin verestystä alkavaa kesää ajatellen. Mutta Myllykolussa koin lievän shokin, niin perusteellisesti siellä maisema muuttuu oopperan katsomokatoksen ja lavastuksenkin osalta. Voimme heittää hyvästit idylliselle pienoismaisemalle. Varoitus suven vierailijoille: yrittäkää ymmärtää. Alkaako jo kaduttaa koko mahdikas hanke? Mutta ei auta, juna etenee vääjäämättä, kuten saatoimme todeta perjantai-illan johtokunnan kokouksessa.

Hienoinen tihkusade saatteli kierrosta ja ilahdutti viljelijöitä ja trekoolin virkistäjiä. Muuten ei silmä iloinnut. Myös massiivinen runkoviemäri meidän kylällä muuttaa nyt näkymiä ja rantavesiäkin. Näennäinen edistys vetää perässään ruhjovia työmaita, onneksi väliaikaisesti. Seuraavaksi revitellään rahapusseja.

Vietimme tyttärieni merkkipäiviä, Ainon syntymäpäivää ja Alman nimipäivää. Aino meillä maalla teki toimitustöitään Huvituksen rauhassa. Vähiin jäivät minulta rantatyöt, mutta saunoa sentään ehdittiin.

Kolkuttelin junalla takaisin Helsinkiin ja laskeuduin Rautatientorille Maailma kylässä -toritapahtumaan. Oli määrä osallistua paneelikeskusteluun sananvapaudesta. Mutta missä hitossa täällä keskustellaan? Väkeä pyörii teltoissa ja niiden nurkilla, mutta mitään plakaattia saati vastaanottajaa ei näy. Niin päädyinkin väärään paikkaan jonkun ohjelmateltan back stagelle, mistä minut hienovaraisesti ohjattiin Kirjatelttaan. Sieltä jo soittelivat perään.

No itse keskustelu meni sentään aika luonnikkaasti. Katja Ketun kanssa pohdimme kahden sananvapauden olemusta, kun kolmas puhuja luisti. Katja kertoi kuulumisia Pietarista ja omien kirjojensa vastaanotosta. Minä muistelin vanhoja kirjasotia ja sensuuritapauksia, olihan niitä Myklestä ja Milleristä aina Salamaan ja Rintalaan. Elinaikanani on kirjailijoita tuomittu aika ahkerasti, Eino Leinokin aiheeseen pakinoissaan puuttui, mutta nyt ajat ovat kokonaan muuttuneet. Tohdin epäillä, ettei Katjakaan pystyisi niin roisia ilmaisua keksimään etteikö sitä kirjaan painettaisi.

Mutta onko rannaton vapaus hyväksi kirjallisuudelle? Eikö tekijöiltä puutu tervettä vastusta, jännitettä? Onko kirjoilla enää merkitystä, kun kaikki sallitaan ja mikään ei enää heilauta establismentia? Kirja ei kolhaise oikeasti, ei vaikka Jari Tervo kuinka Lahnasta (Vanhasta) pilkkasi. Siellä Matti istuu valiokunnan puheenjohtajana ja presidenttiehdokkaana. Satiirin hampaat ovat tylstyneet.

Mietimme sitäkin, ketä nyt pitäisi kauheasti pilkata, jotta edes joku loukkaantuisi. Mannerheim on liian vanha ja kulunut harjoitusvastustaja. Juha Sipiläänkin on jo ruuti tyhjennetty. No Mauno Koivisto. Jos  hautajaisten tunneaallon jälkeen joku kolhisi Koiviston jälkimainetta, voisihan siitä kansa kiukustua. Mutta Juhani Suomikin on nyt ihan hipihiljaa siipiään myöten. eikä muitakaan kriitikoita ilmaannu.

Tällaisia puhelimme ja kävimme nauttimassa lasilliset päälle. Katjalla menee kovaa, maita ja mantuja matkustelee ja uusia kirjoja suunnittelee. Niin kai minäkin.

28.5. 2017

Sattumoisin tapasin Esko Ahon helatorstain aattona Ekbergillä. Hän valmistautui Mauno Koiviston hautajaisiin. Muistelimme presidenttiä, jonka kanssa hänellä oli hyvinkin historiallinen yhteistyö pääministerinä. Yhden hyvän jutun voisin tallentaa.

Oli kysymys uuden ulkoministerin valinnasta Paavo Väyrysen erottua hallituksesta. Aho oli lounaalla presidentinlinnassa, jolloin Tellervo Koivisto oli hyvin kiinnostunut asiasta. Kuka on uusi ulkoministeri, hän tiukkasi muutamaan kertaan. Lopulta Mauno Koivisto viittasi Ahon mukaansa sivuhuoneeseen: ”Jätetään tuo demari tänne.”

Tämä kuvaa hyvin Koivistojen huumorin värittämää aviosuhdetta. He naljailivat lempeästi toisilleen. Erkki Liikanen kertoi samantapaisia muistoja tänään televisiossa. Mainio oli tuo Koiviston vastaus Hesarin kuukausiliitteen kysymykseen, mitä rakkaus hänelle merkitsee: ”Ai helkkari, onks noit kysymyksii vielä paljo?”

Mainitsin Aholle, että Koivisto oli ajoituksen mestari. Hän osasi kuollakin näin hienoon aikaan. Aho vahvisti, etä Koivisto malttoi aina odottaa jollekin päätökselle juuri soipivaa hetkeä – ja sitten hän toimi nopeasti. Koiviston pitkäaikainen työpaikka oli Suomen Pankissa J. V. Snellmanin patsaan takana. Hän kuoli Snellmanin päivänä. Hänen ruumissaattonsa pysähtyy pankin eteen, patsaan kohdalle.

Monien muistojen herkistämänä keskityimme tänään Koiviston hautajaisiin. Seurasimme ensin tilaisuuden Tuomiokirkossa televisiosta. Tyylikäs oli ohjelmaltaan ja vaikuttava. Rinnakkaisluokan norssi Eero Huovinen piti erinomaisen siunauspuheen valitsemastaan teemasta ”kädet” ja presidentti Sauli Niinistö yhtä hyvän, toisenlaisen, valtiollisen. Jorma Hynnisen ja kuoron ”Veteraanin iltahuuto” oli hieno valinta ja esitys. Liikuttava siunaustilaisuus.

Riensimme vielä Kauppatorille Esplanadin varrelle ja katselimme, kuinka surusaatto pitkän odotuksen jälkeen kiersi presidentinlinnan kulmasta kohti. Mutta miksei torvisoittokunta voisi reilusti torvet raikuen seurata kulkuetta? Miksi arkku ja saattajat lymyilevät piilossa suljetuissa autoissa? Hyvin vaisu kulkue siitä tuli.

Kertasimme päätapaukset illalla telkkarista ja vielä innostuimme käymään Hietaniemen hautausmaalla hautaa katsomassa. Paljon siellä oli vielä yhdeksän aikaan ihmisiä. Tapasimme ”vanhan Sillanpään” eli Sauli Tiilikaisen rouvineen, tulevan oopperatähtemme, ja serkkuni Kaijan seuralaisineen.

Olihan tämä historiaa. Aikakauden päätös, kuten on todettu monella suulla. Mauno Koivisto oli minun presidenttini, häntä kannatin kaikissa vaiheissa. Olihan meitä satoja tuhansia, mutta esiintyi myös kovaa vastarintaa.  Jo valtiovarainministerinä 1966 hänessä oli uuden ajan karismaa. Kaikki muistamme hänen uhkapelinsä Kekkosen valtarakennelmaa vastaan 1981. Oli se henkeä salpaavaa aikaa. Nyt elämme sovinnollista suvantoa, jollaista Koivisto piti sittenkin ihanteenaan, niin vanha soturi kuin olikin.

Syvä kunnioituksemme suuren suomalaisen muistolle.

25.5.2017

 

Salve Matti
Nyt on ihan pakko kirjoittaa eräästä yhteisen mielenkiintomme kohteesta.
Muistat kuinka olemme muutamaan otteeseen väitelleet Mika Waltarin teoksista ja tutkimuksista. Vanhoina norsseina tunnemme vetoa hänen historiallista maailmaansa kohtaan.
Viimeksi talvella Mika Waltari -seurassa esitelmöidessäsi otit jälleen esiin tutun kiistakapulamme. Oliko mahdollista, että Waltari sai käsiinsä Niccolo Barbaron alkuperäisen päiväkirjan tutkiessaan romaaninsa Johannes Angelos taustoja?
Totta kai tämä Venetsian laivaston välskärin omakätinen päiväkirja Konstantinopolin valloituksesta 1453 on ainutlaatuinen dokumentti tuosta koko silloista maailmanjärjestystä mullistaneesta tapahtumasta.
Tuhahdit kokeneena arkistojen koluajana, ettei alkuperäistä kappaletta ole voitu antaa ”jollekin suomalaiselle kirjailijalle”. Mielestäsi Waltari on keksinyt lähteensä.
Waltari on kertonut pienessä muistelmassaan teoksessa Vallaton Waltari käynnistään Venetsian Pyhän Markuksen kirjastossa:
”Unohtumattomana syysaamuna, raittiin merituulen saadessa suuren kanavan vihreän veden levottomasti lainehtimaan, päivänpaisteen kullatessa menneisyyden rappeutunutta loistoa ympärillä, sain käsiini kirjaston hiljaisessa tutkijain huoneessa tuon viisisataa vuotta vanhan silminnäkijän kertomuksen.”
Niccolo Barbaron päiväkirja oli sidottu reunoista murentuneihin, taiteikkaasti koristeltuihin nahkakansiin. Joihinkin kohtiin oli tehty punaisella musteella ja terävällä käsialalla reunahuomautuksia.
Eräs mainitsi puolustuksen johtajan, genovalaisen Giustinianin taistelussa saaman haavan ja puhdisti näin suuren palkkasoturin pelkurimaisen jälkimaineen. Hänestä kasvoi vahva sankari Waltarin romaaniin.
Toinen reunamerkintä valpastutti Waltarin: Angelo Zacaria, kreikkalainen kavaltaja turkkilaiselle. Kuka oli tämä salaperäinen kavaltaja? Hänkö avasi portin turkkilaisille piirittäjille?
Waltari totesi, että tästä tuntemattomasta hahmosta kasvoi hänen mielikuvituksessaan Johannes Angeloksen persoonallisuus. Samalla ratkesi romaanin muoto, minä-kertojan tiivis päiväkirja.
No nyt, Matti, päätin viimein tarkistaa asian. Käydessäni tänä keväänä Venetsiassa pienen Waltaria harrastavan ryhmän kanssa anastin omaa aikaa ja kävin juhlavassa Biblioteca Nazionale Marcianassa. Hyvän suosituksen ansiosta ja tiukan tarkastuksen jälkeen pääsin kuin pääsinkin harvinaisten käsikirjoitusten osastolle.
Ja kas kummaa, Matti. Jo samana iltapäivänä eteeni kannettiin juuri se koristeellisin nahkakansin varustettu, reunoista murentunut päiväkirja, jota Waltari kuvailee. Löytyi helposti myös reunamerkintä salaperäisestä Angelo Zacariasta.
Mutta pieni pettymys vihlaisi, kun huomasin kansilehdeltä, että tämä kauniilla käsialalla huolellisesti kirjoitettu teos onkin copia vuodelta 1829. Eikö Waltari siis sittenkään nähnyt alkuperäistä?
Rohkenin kysyä arvokkaan näköiseltä virkailijalta, onko alkuperäistä enää olemassa ja missä sitä mahdetaan säilyttää. Il dottore raapi korkeaa otsaansa, tutki luetteloistaan ja arveli viimein, että se on Rovereto-nimisellä paikkakunnalla campagnalla. Sieltä se on alkuaan löydettykin.
Tyydyin huokaisten vastaukseen ja jatkoin lukemista. Kunnes puolen tunnin kuluttua virkailija yllättäen palasi ja laski pöydälleni puukantisen, nahkaselkämyksellä varustetun opuksen. Originale, hän lausahti lakonisesti.
Siinä se nyt oli. Vähän jäykemmät lehdet, vähän kömpelömpää mustaa tekstiä, mutta tarina sanasta sanaan sama. Waltari on saanut käyttöönsä molemmat, kopion ja alkuperäisen. Mukana seurasi paperiliuska, johon alkuperäisen päiväkirjan käyttäjät ovat kirjoittaneet nimensä alkaen vuodesta 1905. Ylhäällä neljäntenä tapasin tutun nimen: Mika Waltari, Helsinki.
Kirjoitin oman nimeni sarakkeelle 19. käyttäjäksi. (alinna) Meitä on nyt kaksi norssia ollut Niccolo Barbaron käsikirjoituksen kimpussa, muut olivat italialaisia tutkijoita, joku kreikkalainen ja jenkki joukossa.
Matti hyvä, kyllä kriittisen historiantutkijankin kannattaisi joskus luottaa ”jonkun kirjailijan” vilpittömyyteen – varsinkin silloin, kun hän kertoo luovan työnsä keskeisestä lähteestä ja sen tuomasta oivalluksesta.
Matka meni muutenkin hyvin, sää parani loppuviikkoa kohti, Biennale oli täydessä käynnissä, kylä täynnä rikasta ja trendikästä taideväkeä, tuuli puhalsi ja kanavan vihreä vesi lainehti. Gondoliakin kokeiltiin.
Parhain terveisin, tuus Panu

  

Lähemmin linkissä https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/panu-rajala-todisti-professorin-epailyn-turhaksi-mika-waltari-ei-keksinyt-paastaan-menestysteokseen-liittyvaa-tarinaa-200149439/

Kirjailijaliiton 120-vuotisjuhla Pörssiravintolassa oli sen verran maltillinen tapahtuma, että aamulla saatoin iloita virkeästä kunnosta. Kohokohtina sentään Tuula Sandströmin laulut ja runot, repäisevä kirjallispohjainen bändi sekä monet tapaamiset ja muutamat tanssit, mutta kirjailijakunta – varsinkaan koiraspuolien – ei tanssista innostu.  Naiset valtasivat permannon. Tarjoilu seisovasta pöydästä (!), viinitarjoilu hillittyä.

Niinpä kiersin ihmeen kauniina kevätaamuna Seurasaaren ympäri ja kokeilin niitä Kekkosen rappusiakin, missä hän tavoitteli turhaan ylintä eli seitsemättä rappusta. Minä en päässyt edes kuudennelle, minkä UKK tavoitti kuulemma vielä 76-vuotiaana. Kohennettava kuntoa!

Paikansin mielestäni myös sen niemen, minne Eino Leino perusti aikoinaan kuulun Helkanäyttämönsä, joka meni nopeasti nurin. Nyt paikalla on jonkunlainen Kalevala-pömpeli, amerikkalaista designia. Mitähän silläkin siinä tehdään?

Palatessa poikkesin äkillisestä mielijohteesta Hietaniemen hautausmaalle. Portin takana seisoi kunniavartio, puolustusministeri kärjessä ja kenraalikuntaa. No ei nyt olisi minun takiani ihan tarvinnut… Sitten huomasin, että toista Niinistöä ne siinä odottivat, Saulia. Olihan Kaatuneitten muistopäivä. Seurasin koko seremonian ensimmäistä kertaa. Se on oikeastaan juhlava ja kaunis. Kuusi seppeltä laskettiin, laskijoiden joukosta erotin isäni entisen työtoverin Sakari Sippolan sekä Pekka Saurin.

Kunnioittaakohan mikään muu kansakunta sodissa kaatuneitaan niin vilpittömästi ja arvokkaasti kuin tämä Suomi. Sotaan ”syyllisten” haudat ovat parhailla paikoilla presidenttien naapuruudessa. Siinä odottaa myös rintamamies Mauno Koiviston hautapaikka tulevan torstain juhlallisuuksia (yllä).

Kiersin kauniin päivän kunniaksi vielä Kaivopuistonkin ja katselin sivusilmällä hevostapahtumaa. Tapasin Touko Perkon Korkeavuoren kioskilla, ja puheltiin sodista ja kirjoista, saksalaisista vuonna 1918 ja Ahosta sekä Leinosta. Toukolla on näistä aiheista kirja tekeillä, minä tässä jo jäähdyttelen.

Mutta sille ei kukaan mitään voi, että Suomi hävisi pronssimitalit Venäjälle. Kova oli leijonien loppukiri, mutta ei tällä kertaa riittänyt.

Iloinen havainto hienon päivän päätteeksi: Aamulehden verkkosivuilla on kuin onkin juttuni Venetsian arkistolöydöistä! Pieni avoin kirjeeni aiheesta ei sen sijaan solahtanut Hesarin kulttuuriin. Pistänpä sen sitten näille sivuille. Jatkettava jutun tieteellistä käsittelyä.

21.5. 2017

Autereinen tunnelma Espalla. Marimekon muotinäytös mölisi. Vartiokopin näköisiä naisia kääntyili kaavuissaan. Puut vihannoivat. Kesä oli tullut.

Nautimme Eino Leinon nimikkolounaan hänen kantapöydässään Kappelissa. Södikan pojat Joni Strandberg ja Joel Kontro tarjosivat. Sain tilaisuuden kiittää erinomaisesta yhteistyöstä Leino-kirjan vaiheissa. Kuulin positiivisia tietoja myynnistä. Vastaanotossa ei totisesti ole moittimista. Tulevaisuuttakin vähän raoteltiin, ei vielä sen täsmällisemmin. Jatkoa toivoimme molemmin puolin.

Leinon lempiruuista ei ole tarkempia tietoja. Varmaan tämä kalalajitelma ja marmorileike olisivat hänelle maistuneet, mansikoista puhumattakaan. Mutta Leinon seurueen istunto olisi kestänyt puoleen yöhön, kun me sen sijaan painelimme kohtuullisessa ajassa takaisin töihimme.

Tai eihän näin kauniina päivänä malttanut sisällä pysyä. Lähdin kävelemään rannoille ja päädyin Löylyyn. Pitkästä aikaa saunoin siellä ja ihailin merellistä näkymää, jääkylmässä suolavedessäkin kastauduin. Ihan staili paikka, mutta Yrjönkadulla voi uida enemmän.

Illalla yllätys. Kun Marja lähti lapsenlapsiaan piikomaan, lueskelin lehtiä ja muuta. Mitä tekisi yksinäinen mies Helsingissä? Tuossa olisi Agicolan kryptassa musiikkiklubi, sinne vähän mielinkin. Mutta sitten telkkari oli Teemalla auki ja jäin kiinni elokuvaan, Richard Linklaterin ”Rakkauteen ennen keskiyötä”. Mikä siinä alkoi vetää vastustamattomasti? Ilmeisesti aito dialogi, kerrankin älykäs, oikullinen ja vapaasti pulppuileva. Oli ihan pakko kiinnostua keski-ikäisen lemmenparin välien selvittelystä. Jotain kovin tuttua siinä oli. Saamarin hyvin esittivät kuin eivät näyttelisi ollenkaan, nämä Julie Delpy ja Ethan Hawke (yllä).

Vasta myöhemmin luen, että tämä oli trilogian päätös ja olisi välttämätöntä tuntea aikaisemmat osat saman pariskunnan rakastumisesta jne. Nautin kyllä tästäkin ilman taustoja, joita tuli riittämiin esiin vuoropuheluissa.

Näin päättyi ensimmäinen kesäpäivä ihan toisin kuin ajattelin. Sellaiset päivän käänteet ovat parhaita.

19.5. 2017

  

Kävimme kirjoittamassa nimemme Mauno Koiviston surukirjaan Mariankadulla. Noin sadan hengen jono, juuri sitä tavallista kansaa, jota Koivisto arvosti. Jossain kiertokyselyssä, kun presidentti täytti 70, Katri Helena ehdotti hänelle lahjaksi Veikko Lavin levyä ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Valintana täysosuma.

Huomasin suorastaan liikuttuvani nähdessäni pöydällä avatun kirjan, Koiviston kuvan ja palavan kynttilän. Monet kumarsivat kuvalle ja jäivät hetkeksi seisomaan sen eteen. Hyvästijättö, historian koskettavaa havinaa.

Koivisto oli tietokirjailija, omantyylisensä, mutkikas ja seikkaperäinen, tarkkaan dokumentoiva. Kekkoselta, niin tyylin taituri kuin olikin,  jäivät muistelmat tekemättä. Nyt on taas hyvin kirjoittava presidentti vallassa. Perinne jatkuu.

Eilen ajelimme Simo Juvan kanssa Lohjalle pitämään kirjallisuusiltaa – tällä kertaa Sillanpään merkeissä.  Virkistävää palata näinkin tuttuun kestoaiheeseen. Olemme aiemmin keskustelleet Lohjan kirjastossa Ahosta, Paavolaisesta ja Inhasta. Simo valmistautuu joka kerta huolellisesti kuva- ja tekstinäyttein, niin nytkin. Erityisen vaikuttava oli Veikko Sinisalon tulkitsema Hurskaan kurjuuden suurenmoinen loppu, jota hiljentyen kuuntelimme.

Sinällään suuri ilo keskustella ärhäkän vetäjän kanssa, joka on tosiaan tutustunut aiheeseen, lukenut sekä kootun elämäkertani että monia Sillanpään teoksia ja osaa tehdä teräviä kysymyksiä. Joku laiska ja ylimielinen lukija aina silloin tällöin urahtaa, että Sillanpää on jo lukukelvoton kirjailija. Olisipa ollut eilen tässä eloisassa, lähes satapäisen yleisön vanginneessa illassamme. Edes lätkämatsi samaan aikaan ei verottanut väkeä tuon enempää.

Timo Hartikainen, Venetsian matkatoveri, oli hauska tavata, samoin Elina Pietilä, jonka fennomaanitutkimusta olen lukenut ja sain taas lisäaineistoa. Oli muitakin jo tutuiksi käyneitä hahmoja. Maritta Turunen ystävälliseen tapaansa emännöi, Simo esitteli Lohjaa sekä virkakokemuksensa pohjalta että Eeva Joenpellon silmin. Timoa rauhoittelin, että ne Venetsian arkistolöytöni Waltarista ovat jo valinkauhassa – pian selviää, mitä kautta niitä ryhdyn julkistamaan.

Alkuviikosta vielä toinenkin perinteinen vierailu, silloin Tampereella Mummonkammarissa. Jos oli Lohjalla neljäs kerta, niin täällä peräti yhdeksäs! Leinosta oli tietysti puhe. Arja Arohonka minut aina kiskoo kertomaan kirjoistani, ja mielelläni menen. Lisäksi hän tarjosi mureaa pariloitua lammasta Saludissa. Ruokapalkallahan me nälkäiset humanistit usein reissaamme… Tapasin samassa paikassa syntymäpäiviään viettävän Juhani Seppäsen hyvässä vauhdissa. Lupasin katsoa sarjaansa ”Suomi on suomalainen” areenasta ja ensimmäisen osan jo katsoinkin. Elävää kerrontaa ja iskeviä leikkauksia.

Nyt pitäisi viimein päästä omiin töihin taas käsiksi, mutta minkäs teet. Tänään krymppäämme Leino-kirjan Södikan herrojen kanssa Kappelissa ja huomenna onkin jo suuri juhla: Kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta. Juha Vakkurin kanssa pohdimme, pitäisikö vetää oikein smokit niskaan. Ja Suomen leijonatkin rynnistävät Kölnissä. Itsenäisyyden juhlavuosi sen kun komistuu ja nousee, nostaa kämmentään ja lyö.

19.5. 2017

Kotiin palattua on tullut kahlatuksi kasa lehtiä ja katsotuksi tallenteita areenalta. Niiden päähenkilönä on ylivoimaisena esiintynyt entinen presidentti Mauno Koivisto. Monet tutut kuvat ja tapaukset ovat kulkeneet muistoissa.

Olin kovasti Koiviston kannalla presidentin vaalissa 1982, jopa siinä määrin, että liimasin suuren Koivisto-julisteen vanerilevylle, naulasin jalat ja pystytin oman julisteeni Villa Viehätyksen nurkalle maantien poskeen. Vaan tuskinpa Koivisto tämän tempauksen johdosta paljon lisä-ääniä sai Vanajan tai Kierikkalan kylästä.

Muistan kuinka riemukas uuden ajan vapaus saatteli Koivistoa valtaan. Enää ei tarvinnutkaan kuunnella veli venäläistä tai vuorineuvoksia, vaan kansa sai päättää ihan oman päänsä mukaan. Se oli aito ja todellinen kansanliike, yhteiskunnan eri kerroksia yhdistävä.

Tapasin Koiviston 1990-luvulla Katri Helenan juhlakonsertissa Finlandia-talossa, minne hän ilmoitti saapuvansa Tellervon kanssa muistaakseni vasta samana päivänä. Se oli juhlijalle iloinen yllätys. Sain tehtäväkseni eskorteerata ex-presidenttiparin salin eturiviin. Kun keskustelimme ennen konsertin alkua, huomasin kuinka hyvin Koivisto aina perehtyi tapaamiensa henkilöiden tekemisiin. Minunkin vähistä kirjallisista töistäni hän oli suurin piirtein selvillä. Keskustelimme Arvo Poika Tuomisen merkityksestä Suomen historiassa. Teos Petturin testamentti (yhdessä Hannu Rautkallion kanssa kirjoittamani) oli vastikään ilmestynyt.

Samalla Koivisto tuli tuhahtaen todenneeksi, että Juhani Suomi selostaa jotkut asiat ”aivan väärin” laajassa Kekkos-elämäkerrassaan. Ilmeisesti hän oli juuri lukemassa sarjan tuoreinta opusta. Olin otettu, kun presidentti  puheli siinä puoliääneen kuin jollekin vakavasti otettavalle tyypille. Joitain vuosia aikaisemmin hän oli kutsunut meidät Katrin kanssa linnaan. Seppo Lindblom vinkkasi meidät silloin jatkoillekin Suomen Pankin huvilaan tuohon Laivurinkadulle. Siellä Koivisto ensi töikseen riisui painavat kunniamerkit rinnuksiltaan. Matti Klinge kävi sähähtämässä: ”Presidentti on körttiläinen…”

On ollut hyvin lämmittävää lukea ja kuunnella monia vilpittömän kiitollisia muistikuvia Koivistosta, niin päättäjien kuin kansalaisten. Paras oli tietysti Sauli Niinistön muistopuhe, koruton, arvostava ja tasapainoinen. Meillä on ollut merkillisen hyvä presidenttionni, aina on löytynyt juuri ajankohtaan sopiva johtaja. Koivisto erottuu lähimenneisyydessä päätään pitempänä muita.

Huvitti kun palailimme sunnuntaita vasten yöllä lentokentältä kotiin ja taksikuski pohdiskeli hänkin Koiviston olemusta. Varttuneempi mies, joka tunnusti ettei ollut takavuosina seurannut politiikkaa, joten hänelle oli jäänyt Koivistosta jotensakin ”lepsu kuva”. Mutta nyt kun on vyörytetty dokumentteja ja muistoja esiin, kuva oli hänellekin tarkentunut. ”Sehän taisikin olla aika jämäkkä kaveri…”

Näin on meneillään uusi Manu-ilmiö, kuten kommenteissa on todettu. Se huipentuu pian valtiollisiin hautajaisiin. Viimeksi haudattiin presidenttiä juhlavin menoin 31 vuotta sitten. Kansakunta saa taas yhdistävän muistohetken.

Mauno Koivistoa on kiittäminen kansanvallan kirkastamisesta, parlamentarismin palauttamisesta, eettisen arvopohjan tuomisesta ylimpään päätöksentekoon, Suomen kansainvälisen aseman piiruntarkasta valvonnasta, puolustuksesta ja lännettämisestä sekä – ei vähiten – nuhteettoman esimerkin ja elämäntavan näyttämisestä kansalaisille.

15.5. 2017

Loistava viikko takana. Vasta nyt, kolmannella kerralla, tämä  ihmeellinen kylä alkoi todella  avautua minulle. Samaa todistavat seurueemme aktiiviset, tietorikkaat jäsenet. Nähty ja koettu vaikka mitä, ja sääkin suosinut, nyt loppupuolella viikkoa lämmennyt suorastaaan helteiseksi.

Moniin asioihin palattava rauhassa kotona, kun elämyksiä ehtii vähän sulatella. Tälle viikolle on lyönyt erityisen leimansa Biennaale, jonka avajaisia vietetään tänään lauantaina. Kaupunki on kuhissut rikasta, trendikästä ja taiteellista väkeä. Ehdimmme mekin ihastella huippunäyttelyä, Damien Hirstin kerrassaan ällistyttäviä luomuksia. Tyydyimme ajan puuttteen vuoksi vain kirkkaimpaan kärkeen!

Muuten on kuljettu paljon Mika Waltarin jälkiä, huvittavasti jopa samoja tunnelmia eläen kuin mainiossa matkakirjassa ”Lähdin Istanbuliin”. Jo sateinen saapuminen viikko sitten illallla ja seuraavan sunnuntaiaamun huikaiseva avautuminen kujien kaariholvista Pyhän Markuksen torille seurailivat Waltarin kuvauksia, joten niissä täytyy olla jotain arkkityyppistä ja Venetsialle luonteenomaista.

On perehdytty mainion oppaamme Anneli Koskisen johdolla juutalaiskortteleihin, muutamiiin museoihin, Muranon lasinpuhallussaareen ja käyty Joseph Brodskyn, Ezra Poundin ja Stravinskin haudoilla. On retkeilty Padovassa ja omin päin Lidossa Thomas Mannin hengessä, kuultu Vivaldin ihana  konsertti, nähty vedenpaisumus San Marcolla ja nautittu ruhtinaallisia aterioita. Poikkesin tietysti Harryn baarissa Hemingwayn muistoksi, samoin Palazzo Grittissä, minne ”Joen yli puiden siimekseen” paljolti sijoittuu.

Mutta kuten sanotttu, kaikesta enemmän myöhemmin. Istuin lisäksi kahtena päivänä juhlavassa Bibliotheca Marcianassa vastapäätä Dogen palatsia (yllä) ja tein merkittävän arkistolöydön koskien Waltarin tutkimuksia Konstantinopolin valloituksesta 1453. Olen siitä kertonut riemuitsevalle ryhmällemme eilen läksiäisillallisilla ja ehdin vielä kotimaassa vähän paukutella henkseleitä (joita en kyllä käytä) asian tiimoilta.

Nyt viimeisenä aamuna kuulemme, että Mauno Koivisto on kuollut. Äsken aamiaisella keskustelimme kiitollisin mielin hänen merkittävästä urastaan. Kohta edessä lähdön haikeus, takana ehkä parhaita matkoja elämässämme. Marja on hoidelllut matkanjohtajan tehtävät  ansiokkaaseen tapaansa ja minä esitelmöinyt parhaani mukaan. Tämän fiksun parikymmmenpäisen joukon kanssa on ollut hauska kulkea. Ties vaikka vielä tänään ennen lähtöä huikaistuisimme Marjan kanssa romanttisellle gondoliajelulle… Aurinko killiittää jo korkella sinitaivaalla, palaamisiin kaikkeen lähemmin kotona.

Floran päivänä 2017

    

Ensimmäistä kertaa elämässäni esiinnyin Radio Rockissa. Miellyttävä kokemus. En tosin laulanut enkä soittanut, vaan puhuin tuttua juttua Eikan pumpusta. Mutta juontaja oli hyvin perillä aiheesta ja saimme kaiketi juohevan jutun. Marja piti lähetystä yllättävänkin kulturellina ja hauskana.

Kuulin että Matti Klingekin oli vieraillut kyseisessä mediakioskissa. Sen olisi halunnut nähdä tai edes kuulla. Hän oli ainakin moittinut toimittajien esiintymistä kädet taskussa.

Samana päivänä eli eilen ilmestyi Aamulehdessä pieni vuorosanani Väinö Linnan Tuntemattoman syntyprosessista verrattuna eräisiin toisiin kirjailijoihin. Aiheesta leimahti näet Matti Kuuselan mahtava juttu vapun aaton numeroon, missä viimeiset Linna-veteraanit nousivat Tanmpereella Väpin riippumattomuutta puolustamaan yhtenä rintamana. Keskustelua jatketaan viimeistään marraskuussa, kun näytelmäni Päämäärä Tuntematon saa ensi-iltansa Komediateatterissa.

Kysehän on siitä, että Linna avasi romaanin syntyprosessin harvinaisella tavalla kavereilleen sitä mukaa, kun liuskoja syntyi. Arvioitavaksi jää, missä määrin lukeminen verekseltään ennakkoyleisölle suuntasi ja innosti Linnan kirjoitusprosessia. Totta kai hän perimmältään loi romaanin päässään, mutta avasi samalla kirjoituskamarin ovet selkoselleen kollegoille ja työkavereille. Jaakko Syrjä on tätä kuvannut mainiosti teoksessaan Muistissa Väinö Linna I (2004).

Jos on joku ehdottoman yksinäinen, porukoista piittaamaton kirjailija, niin sellainen on Mika Waltari. Hän ei lukenut eikä näyttänytkään kenellekään mitään (paitsi kustantajalleen) ennen kuin kirja oli painettu. Latojat ihailivat hänen puhtaita käsikirjoituksiaan, joissa ei näkynyt juuri korjauksiakaan.

Vielä kolmaskin tärppi osui samalle päivälle. Hämeenkyrön Sanomien kolmeen pitäjään lihonut ja yksipäiväistynyt seuraaja UutisOiva yllätti hienolla kritiikillä Leino-kirjastani Virvatuli. Yleensä lehti on tyytynyt yleisluonteisiin selostuksiin kirjoista, näytelmistä tms. paikallisesti kiinnostavasta, mutta nyt Nina Ylinen kirjoittaa aivan pätevän, syvästi oivaltavan ja analyyttisen jutun. Siinä mielessä tähän asti parhaan, että siinä otetaan esiin myös kirja esineenä – sen erinonmaisen hieno ulkoasu ja kuvitus.

Nyt vain lueskellaan ja pakkaillaan Venetsian matkaa varten, missä kuljemme Mika Waltarin jälkiä, mutta myös Casanovan, Thomas Mannin, Hemingwayn, Joseph Brodskyn ja Donna Leonen. Kirjallisesti ja taiteellisesti tihentynyt kaupunki, johon vajoamisen tematiikka luo oman surumielisen hohteensa. Lähden matkalle kolmatta kertaa, Marja ensimmäistä. Hän ottaa pienen asianharrastajien ryhmän johtoonsa. Kohta kokoonnutaan.

5.5. 2017

PS Viikon tapaamisia. Entisen työtoverin Hannu Tuiskun Tampereen draaman ja teatterin laitokselta tapasin Kappelissa ja onnittelin väitöksestään Teakissa. Aiheena teatterikoulutus noin lyhyesti sanottuna: Developing embodies pedagogies of acting for youth theatre education. Hannu on alan harvoja kansainvälisiä tutkijoitamme.

Toiseksi Senni Timosen kanssa tutkimme SKS:n arkistossa Pentti Lylyn jälkeensä jättämää mittavaa Otto Mannis -elämäkertaa ja aineistoa: mitä sille tehtävä? Ja kolmanneksi kävimme meidän Ainon ja Hanna Karppasen taidekustantamon Parvsin tiloissa ensivisiitillä. Hieno huoneisto Laivanvarustajankadulla, taloudellinen perustakin tuntui yrityksessä tukevalta. Iloinen juttu!

Oopperalaulaja Anssi Hirvosen muhkea esitys komisti Taatan lakituksen Hämeenkyrön viimassa ja tuiskussa. Tuulikki Nikkilä säesti.

Anssi lauloi, laulatti ja kertoi lyhyesti 140 vuoden verran paikallista historiaa, niin omasta kuin Sillanpään suvusta. Kuulijoita riitti liki sata hyytävästä kevätsäästä huolimatta. VPK:n torvisoittokunta kajautteli tuttuja säveliä.

Muuten vappu on sujunut hiljaisesti Viehätyksen rauhassa, vasta nyt vapun päivänä päästiin vähän ulkotöihin. Puhdistin linnunpöntöt ja tein vähän saunapuita. Ullanlinnan kentälle kyllä kaipasimme radion ääreltä, minä ainakin. Ensi vappuna…

F. E. Sillanpään lukion abiturientit Sara Majamaa ja Tomi Iiro Virkki ovat lakittaneet Taatan hyvällä menestyksellä.