Aamulenkillä törmäsin Martti Häikiöön rouvineen ja koirineen. Muutama sana vaihdettiin siinä Laivurin kulmassa kirjoistamme ja tästä mainiosta juhlarahasta. Kyllähän naurattaa, vaikka asia on vakava. Lisäpiristeenä se, että kuva on lavastettu väärennös, Jukka Kukkosen hyvin tuntema feikki. Ei kai tullut taiteellisen toimikunnan mieleenkään tarkistaa taustaa. Jukka oli kuulemma pudota tuolilta kuvan nähdessään.
Juhlaraha heijastaa toisaalta ironisesti juhlavuoden teemaa Yhdessä. Ovathan siinä teloittajat ja teloitettavat tiiviisti ”yhdessä”, lisäksi molemmat todellisuudessa ilmeisesti valkoisia, kuten uhrien asennoista ja kravateista voi päätellä. Leikkikuva synkästä aiheesta.
Syvemmälti ajatellen kuvan valinta tulkitsee viime vuosikymmeninä yleistynyttä ajattelua. Satuin lukemaan Timo Vihavaisen erinomaista kirjaa Stalin ja suomalaiset (1998). Siinä todetaan osuvasti, että suomalaiset tietävät nykyisin sisällissodastaan lähinnä vain sen, että siinä valkoiset tappoivat punaisia. Aikaisempia vaiheita, punaisten vallankaappausta ja sen vaiheita saati päämääriä, ei kukaan enää julkisesti muistele. Uusimmatkin kirjat, näytelmät, dokumentit kuvaavat edelleen punaisten uhriutumista.
Vihavainen osoittelee sormella itseään Väinö Linnaa tästä vääristyneestä ja yksipuolisesta tulkinnasta – niin loistava kirjailija kuin hän onkin. Heikki Ylikangas pääsee historioitsijana samaan rintamaan. Vihavainen tarjoaa virkistävän epäsovinnaista luettavaa ja samalla totista totta. Nykyisistä historioitsijoista Pertti Haapala on lausunut langettavia sanoja juhlarahasta, joka hänestä edustaa mautonta historiatajun puutetta.
Kuinka katkerasti Eino Leino syyttikään työväkeä ja varsinkin sen johtajia aseisiin tarttumisesta ja rauhallisen parlamentaarisen kehityksen katkaisemisesta. Hänelle punakapina oli yksikantaan ”orjien ja ryövärien liitto ryssän kanssa suomalaisen kansanvallan kukistamiseksi”. Ilmankos Leino sai sitten piileskellä henkensä edestä punaisten valtaamassa Helsingissä. Lisää aiheesta eräässä äsken ilmestyneessä teoksessa, josta luin viimeksi Jouko Grönholmin aika hyvän arvion Turun Sanomista.
Asiat asettuvat uuteen valoon myös Henrik Meinanderin haastattelussa aamun Hbl:ssä. Siinä Mannerheim näyttäytyy lähinnä Venäjän vastavallankumouksen kenraalina – se hänen päätavoitteensa olisi ollut vuonna 1918. Suomalaisten piti osallistua bolshevikkien kukistamiseen Venäjällä eikä kahinoida täällä keskenään. Mutta ei se tietenkään sulkenut pois sitä, että samalla Mannerheim tulikin valkoisen armeijan johdossa varmistaneeksi Suomen itsenäisyyden säilymisen. Meinanderin Mannerheim-kirja ilmestyy tänään.
Kuten Häikiön kanssa totesimme, ei juhlavuosi ihan hukkaan mene, kun näin painavia opuksia jatkuvasti ilmestyy. Häikiön Svinhufvud sai kovin poliittissävyisen kritiikin ainakin Hesarissa. Kirjan mukaan tämä ukkotuomari sen itsenäisyyden meille viime kädessä hankki, eikä Leninin auttanut muu kuin tunnustaa. Revanssi jäi ainiaaksi saamatta. Svinhufvudin piilottelussa on vielä enemmän ja aktiivisempia käänteitä kuin Leinon vaiheissa.
Palasin illalla kirjakiertueelta Turusta ja Tampereelta, tänään jatketaan vielä Helsingissä ja huomenna radion Kirjakerhossa (ulos 15.5.). Siitä mukavia tilaisuuksia, että tapaa kollegoita ja alan ihmisiä. Juha Hietanen haastatteli pätevästi. Tampereella Väinö Linnan aukion varrella tapasin Vinhan kirjakaupan haltijoita Ruovedeltä, ja puhuttiin perinteisten kirjakauppojen suurista vaikeuksista ja kirjamyynnin ongelmista laajemminkin. Ala on ahdingossa, mutta sinnikkäimmät yrittävät vielä selvitä.
Itsenäisyyden juhlavuosi tuo siis kuitenkin tervetulleen piristeen kirjamarkkinoille. Kunhan syksy koittaa, uusien teosten tulva kiihtyy. Mutta kesälläkin voi jo lukea yhtä ja toista, tuossa odottaa päällimmäisenä Juhani Salokanteleen Tammsaare ja Matti Klingen muistelmien 4. osa on tulollansa. Vuoden startti on ollut vakuuttava.
27.4. 2017