Näytelmästä oli hyötyä, koska nyt ei tarvitse kerrata novellia ennen matkaa. Sen verran kirjallinen on Kansallisteatterin tulkinta Thomas Mannin teoksesta. Marja tosin haluaisi lukea alkutekstin, koska esitys vähän puudutti ja jätti aukkoja.

Michael Baranin sovitus on kunnianhimoinen ja yliesteettinen, yrittää vähän liikaa. Hienoahan se on, että kirjallisuutta kunnioitetaan. Toinen päähenkilö (J-P Palo) on eräänlainen Mannin edustaja ja kertoja, Jukka Puotila taas von Aschenbach, itse henkilö. Heidän välisensä suhde jäi vähän arvoitukselliseksi. Henkilöt menevät limittäin. Vanhan miehen intohimon kohde, nuori kaunis Tadzio, puuttuu, hän elää vain puheessa. Ideana kaiketi kiehtova, mutta käytännössä harotaan tyhjää.

Lopussa hillitty esitys heittää rockin puolelle ja menettää järkensä samalla tavoin kuin kai päähenkilö. En pitänyt äkillisestä tyylin muutoksesta, ainakaan se ei tee oikeutta Mannin hienostukselle. Eikä kuivahko esityskään siitä saa erityistä potkua. Näyttelijöissä ei moitteen sijaa, mutta Artturi Aalto soittaa selloa joskus häiritsevästi puheen päälle, muuten kauniisti. Ehkä sittenkin parempi lukea itse se Mannin novelli.

Kierros Virvatulen vietävänä jatkuu. Lauantaina keskustelimme Helena Ruuskan kanssa Suomalaisessa ja Akateemisessa Kirjakaupassa. Helena itsekin elämäkertojen kirjoittajana on optimaalinen haastattelija, tuntee aiheet ja asiat ja työn ongelmat. Vaivattomia tapaamisia, ja ostavaa yleisöäkin riitti ilahduttavasti.

Vielä jokunen kritiikki palaa mieleen. Joskus käy niin, että tarkkaan harkittu keino kirjassa näyttää kriitikoiden mielestä kömmähdykseltä. Aloitin kirjani Leinon piileskelystä punaisessa Helsingissä. Samaan tilannekuvaan palasin myöhemmin, kun se elämänvaihe tuli ajankohtaiseksi päähenkilön kohdalla. Silloin aluksi toistin prologin kuvauksen. Tätä pohdimmekin kirjan tarkan toimittajan Joel Kontron kanssa. Hänen mielestään keino on elokuvallinen eikä toisto häiritse. Niinpä päätti pitää sen semmoisena.

Nyt sitten huomaan niin Seppo Turusen Kainuun Sanomissa  kuin Pekka Jäntin (Keskisuomalainen, Karjalainen ym.) arvelevan, että toisto onkin tahaton kömmähdys ja johtuu tekijän kiireestä tms. Näinkin voi käydä. Toinen jota mietin: onko kritiikkien maininta ”rutiininomaisesta” elämäkerrasta tunnustus vaiko moite? Se voi viitata kaavoittumiseen tai sitten varmistuvaan taitoon. Toivon jälkimmäistä.

No kaikkiaan saan olla tyytyväinen kritiikeihin, ei mitään syytä murista. Kierros kirjan kanssa jatkuu tiistaina Turkuun, keskiviikkona Tampereelle ja palaa torstaina Helsinkiin. Kyllähän tässä Leino saa kyytiä jos sitten tekijäkin.

24.4.2017