Ei vaivuta synkkyyteen, vaikka kolmen päivän suruaika on meneillään. On paljon nautittavaa Pietarissa.
Vaeltelin Nevskiä Moikan ohi ja käännyin Malaja Morskajalle. Oikea taiteen katu! Tuossa kyltti, joka kertoo Tsaikovskin talossa asuneen. Vielä soivat korvissa Joutsenlammen sävelet. Vähän eteenpäin ja törmään Nikolai Gogolin terävänenäiseen profiliin. Tuossa matalassa punaisessa talossa on synnytetty mitä hullunkurisimpia tarinoita Tšitšikovista, joka osteli suurtilallisilta kuolleita sieluja.
Törmään odottamatta mahtavaan kirkkoon, jota rakennettiin yli 40 vuotta kuin Iisakinkirkkoa. Se nimittäin onkin kyseinen kirkko. Jo sen graniittipylväät herättävät kunnioitusta. Kunpa näkisi 1800-luvun tallenteelta, kuinka graniittia Suomessa ensin louhittiin, sitten roudattiin Pietariin ja täällä hiottiin kauniin punertaviksi pylväiksi, kaikkiaan 48 kappaletta, jokainen painaa 114 tonnia. Pieni kävely ja kohtaat maailman ihmeitä.
Kiertelin Amiraliteetin rannoille, Vaskipatsasta tervehdin kauempaa, olen täällä monesti ennenkin kulkenut, mutta jokainen kerta on ihmetys sinällään. Tuolla komeilee Eremitaasi autiossa rauhassaan. Silmän iloja! totean kuin Matti Klinge päiväkirjassaan. Houkuttelevia ravintoloita toinen toisensa vieressä.
Mutta nyt ei kerkiä poiketa, sillä päivällä oli puhe Mika Pylsyn ja Reijo Kelan kanssa illanistujaisesta jossain Mikan valitsemassa paikassa. Mika Pylsy hoitelee instituutissa käytännön hommia, olen hänelle ilmoittautunut ja pannut rekisteröitymisenkin vireille. Hän tunnustautuu Hämeenkyrön Pylsyjen sukulaiseksi, joskin linkki lienee ohut. Eero Pylsyn sukukirjasta hänet varmaan löytäisi, mutta se nyt ei ole täällä käsillä. Mika on syntynyt Pietarissa ja tuntee kaupungin kuin omat taskunsa.
Tapaan toisenkin Pietarin tuntijan, Hannu Mäkelän vaimoineen, he asuvat samassa studiokerroksessa kuin minäkin. Vaihdamme pari sanaa Eino Leinosta, kutsun Hannun kirjani julkistamiseen, mutta mies valittaa vaivojaan. Sanoo puhuvansa venäjää kotikielenä, romaani Pushkinista oli mielestäni aika hyvä, mutta ei saanut Suomessa kovin suopeaa vastaanottoa.
Sitten saapuvatkin Mika Pylsy ja tanssitaiteilija Reijo Kela, vanha tuttu, olenhan esityksiään nähnyt Kajaanissa ja muualla. Painelemme vinhaa vauhtia hämärään puolalaiseen kapakkaan, josta valtaamme kotoisan nurkkauksen ja ryhdymme nauttimaan talon antimia. Mika tutkii venäläistä kirjallisuuutta, sen kertaustekniikkaa, tietysti Pekka Pesosen oppilaita. Reijo kertoo ihmeellisistä seikkailuistaan eri puolilla tanssimaailmaa. Yhteisiä tuttuja meillä on Aku Ahjolinnasta ja Saga Erikssonista Raija-Liisa Kiantoon, jonka kanssa lounastin juuri ennen tänne lähtöä.
Ilta sujahtaa vauhdikkaasti, eipä tunnu enää kaduillakaan jälkiä metrojysäyksestä. Elämä palautuu nopeasti. Kun ohitamme palatessa Kazanin jyhkeän tuomiokirkon, muistan kuinka Gogolin kollegiasessori kohtasi siellä oman nenänsä, joka ajeli vaunuillaan kaupungilla muka valtioneuvoksena. Missähän kapakassa Gogol istui, kun sekin juttu pälkähti hänen päähänsä. Mika muistutti, että Gogol kirjoitti juttujaan myös Roomassa. Aina hullumpaa.
Pääsimme tänne Bolshaja Konyushennajalle (konitallien kadulle) mainioon Suomi-instituuttiin ja painuimme kukin studioihimme maate. Gogol sai vaivuttaa minut hyvään uneen, juuri Tšitšikov yrittää tehdä virastossa kauppakirjoja ostamistaan sieluista ja törmää umpipöllöihin byrokraatteihin. Mutta auttoiko kritiikki mitään? Puhuimme kapakassa siitä, kuinka Gogol ruoski armottomasti aikansa korruptiota, mutta mihin sekään johti: sama rehottaa edelleen täällä ja muualla pari vuosisataa myöhemmin.
4.3. 2017