Professori Matti Klinge esitelmöi Mika Waltari -seurassa parista kiinnostavasta aiheesta. Kuinka se Eliten edessä lojuva patsas aikanaan synnytettiin? Ja millaisia olivat Waltarin käyttämät historialliset lähteet suurissa romaaneissaan?
Esitelmöitsijä aloitti jälkimmäisestä aiheesta ja tarkasteli Waltari-tutkimuksen aukkoja, joita aikoo vielä täydentää. Hän kiitteli anteliaasti elämäkertaani Unio Mystica – ”loistokas, nerokas, suurenmoisia sivuja” – osoittaakseen jatkossa sen ilmeisiä puutteita. Tottahan on, että Waltarin käyttämät historialliset lähteet ovat tiedossa vain osittain – päälähteistään hän kyllä tekee auttavasti selkoa Kirjailijan muistelmissa. Mutta paljon on kai tietymättömissä.
Klinge tuskaili sitä, että Helsingin Yliopiston Kirjaston lainauskortit ovat hävinneet niiltä vuosilta, jolloin Waltari kantoi sieltä kassikaupalla kirjoja syventyäkseen käsittelemiinsä aikakausiin. Näin jäljittäjä on jossain määrin kädetön. Waltari ei hankkinut paljonkaan kirjoja itselleen, vaan luovutti ne sitä mukaa pois, kun oli ne käyttänyt. Tämän saatoimme molemmat todeta, kun olemme käyneet aikoinaan hänen asunnossaan Tunturikadulla. Matalat seiniä kiertävät hyllyt täyttyivät etupäässä arvostelukappaleista, joita kirjailija sai Maaseudun Tulevaisuudesta.
Klinge siteerasi muutamaakin eurooppalaista historiantutkijaa, jotka ovat vakuuttaneet, että Waltarin romaanit esimerkiksi Euroopan 1500-luvulta pitävät täysin paikkansa. Myös Mikael Hakim on aivan ainutlaatuinen islamin kuvaus renegaatin eli luopion tai käännynnäisen näkökulmasta – aihe, jolla oli aniharvoja edeltäjiä silloin kirjallisuudessa. Näiden lähteiden jäljittämisessä on mielenkiintonsa, vaikka olikin niin, kuten Klingekin totesi, että kirjailija painoi lukemansa syvälle mieleensä ja kirjoitti romaaninsa ilman käsillä olevia lähdeteoksia.
Toinen kieltämätön aukko elämäkerrassani on ruotsalaisen reseption ohut osuus, mutta sillä on syynsä. Vasta kun Sinuhe räjäytti pankin, Waltari alkoi leiketoimiston kautta kerätä ulkomaisia arvosteluja. Siten amerikkalainen, englantilainen ja espanjankielinen kritiikki hallitsevat hänen arkistoaan SKS:ssa. Ruotsin vastaanotosta hän sittenkin välitti vähemmän, se oli niin kotoista, vaikka monelle kirjailijalle – Aholle, Sillanpäälle – tärkein portti maailmalle. Kuvaan kyllä, kuinka juuri Ole Torvaldsin ruotsinnos amerikkalaisen kustannustoimittajan matkassa avasi Sinuhen menestyksen. Sitä paitsi oli ilmeistä, että monet johtavat kriitikot Ruotsissa väheksyivät Waltaria viihdekirjailijana – mm. Artur Lundkvist – ja vaikeuttivat hänen Nobel-ehdokkuuttaan.
Ja kuten esitelmässäkin tuli esiin olen edelleen Matin kanssa eri mieltä siitä Niccolo Barbaron päiväkirjan alkuperäiskappaleesta, jonka Waltari on mielestäni aivan hyvin voinut lukea Venetsiassa Pyhän Markuksen kirjastossa. Ei ne nyt niin ihmeellisiä pyhäinjäännöksiä olleet, etteikö kansainvälisesti tunnettu eurooppalainen kirjailija olisi saanut sellaista työtään varten tutkia – varsinkin sen reunamerkintöjä, joista yksi osoittautui Johannes Angeloksen kannalta ratkaisevaksi. Kuka niitä sitten sai nähdä, vain vihityt kardinaalitko? No tähänkin kiintoisaan detaljiin voimme palata lähemmin kohta toukokuisella Venetsian matkalla, johon Waltari-seuran jäseniä osallistuu.
Klinge käsitteli varsinaisen aiheensa, Waltarin patsaan myrskyiset syntyvaiheet, melko lyhyesti mutta muistoja palauttaen. Silloin käytiin kovaa kiistaa näköisveistos contra abstrakti teos, jota sitten voittaja Veikko Hirvimäen Kuningasajatus (kilpailunimi) edustaa. Olihan patsas minunkin osakuntani ESO:n suuri saavutus, Klinge oli silloin inspehtori. Patsas paljastettiin 1985, ja monenlaista jälkikaikua vielä kuului, sekin kuinka patsasta alkuun kritikoinut Harri Holkeri lopulta reilusti hoiti pois osakunnan velan patsaskuluista.
Niinpä niin, aikaa on kulunut. Nyt ei tuntuisi ollenkaan hullummalta, jos vaikka muistomerkkinä olisi liivipuvussaan Elitestä poistuva hattupäinen Mika Waltari. Maailma on täynnä hienoja näköispatsaita, viimeksi ihailin niitä Roomassa. Ongelma on vain siinä, ettei hyviä eläviä näköispatsaita osata meillä enää tehdä. Arvostuksen puute romahdutti koulutuksen, ja niinpä saamme näitä Rytin ja Relanderin kaltaisia häkkyröitä ja möhkäleitä kärsiä. Onhan Waltari-patsaassa sentään jotain menneen ajan alakuloista tunnelmaa.
Kolistelimme Matti ja Marketta Klingen kanssa raitiovaunulla kotikulmille, ja siinä vilahti Tunturikadun remontissa oleva Waltarien entinen asuntokin silmiemme sivuitse. Kirjailijan kotimuseohanke tuntuu olevan stand by –tilassa, kiikun kaakun. Eipä Waltari-seurakaan siihen ole viime aikoina tositoimin puuttunut. Ilmeisesti odotellaan perikunnan selkeytyvää kantaa – ja sitä miljonääriä, jollaiseksi Klingellä oli mielessään hyvä ehdokas tarjota. Siitä vaan ovelle kolkuttamaan! Olisihan tämä ensimmäinen kirjallisuusmuseo hyvässä Helsingissä! Eikö kukaan ottaisi sitä kunnallisvaaliteemaksi, Laura Kolbe hoi! Hän joka patsasta oli kovin puuhaamassa ja ajoi Guggenheimiakin. Tässä korvaava, parempi ja huomattavasti halvempi kohde.
Totesimme Matin kanssa, että meiltä ilmestyy kummaltakin taas kirjat lähiaikoina, häneltä muistelmien neljäs osa ja minulta se Leinon elämäkerta. Jotkut jaksavat rehkiä. Omastani kerron jo tänä iltana Eino Leinon Seurassa. Ehkä niihin on muutenkin vielä aihetta palailla, kunhan kevät etenee.
16.3. 2017