Panu Rajala

Lähdin keskiviikkona ajamaan Hämeenkyröstä Helsinkiin, harmaata ja pohjoistuulista, riittävästi riehuttu rannoilla.

Pysähdyin Sibeliuksenkadulle ja painelin Sauli Tiilikaisen kauniiseen, valoisaan kotiin, missä kokoontui tulevan Sillanpää-oopperan taiteellinen tiimi Waltteri Torikan johdolla. Innostava istunto, kun vaihteeksi keskityttiin itse teokseen kaiken teknis-taloudellis-käytännöllisen rehaamisen jälkeen, jota on riittänyt koko talvi.  Ja hauskaa oli, miten tosissaan laulajat halusivat kaivautua Sillanpään maailmaan, niin Seppo Pohjolan sävellyksen yksityiskohtiin tietysti kuin myös librettooni. Saimme Sepon kanssa selitellä taiteilijoille yksiä ja toisia tekosiamme. Eivät pahemmin protestoineet, mutta eivät pidä tehtäviään myöskään helppoina. Usko palasi oopperaan, siitä voi tulla vaikka kuinka hyvä!

Heitin varusteet Sepikselle, vaihdoin vaatteet ja marssin ryhdikkäästi Päävartioon Katajanokan sillan korvaan. Olen kerran ennen ollut siellä: silloin oli Sillanpään Seuran Helsingin kokous ja aiheena kai syksy 1939, Marssilaulu ja Nobel. Nyt oli Maanpuolustuskurssimme 20-vuotismuistotilaisuus. Jykevästi yli 20 henkeä paikalla. Oltermannina Matti Ala-Huhta, puheenjohtajana Risto Pouttu ja taannoisena kurssin pääministerinä Matti Vanhanen, joka piti aluksi perusteellisen esityksen nykyisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta. Kenraaliluutnantti Timo Kivinen jatkoi puolustuvoimien seikkaperäistä esittelyä nykynäkymin. Kyllä valistuimme vahvasti. Ja sitten syötiin ja vähän ryypättiin.

Ilo vaihtaa näin radikaalisti ilmanalaa, oopperataiteesta maanpuolustukseen, ja pysyä ihmeen kaupalla kärryillä kummassakin.

Eilen illalla oli vuorossa baletti, Joutsenlampi Kansallisoopperassa, ja täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ole nähnyt sitä koskaan ennen livenä enkä kokonaisena! Täyttyipä suuri aukko yleissivistyksessä. Tämän piti olla Marjan ja Sirkun yhteisten 70-vuotispäivien jatkotulitusta, mutta Marja sai pahan basillin jostain ja joutui skippaamaan koko komeuden. Artsi ketteränä hyppäsi varamieheksi. Sirkkua kuljetettiin ensimmäistä kertaa koko oopperataloon ja tunnusti nauttineensa.

Kyllä tätä ruumiin runoutta katselikin varsin lumoutuneena. Voimallista hyppelyä, taitavaa plastiikkaa, kaunista Kenneth Greven koreografiaa ja Tšaikovskin ihanaa musiikkia. Aikuisten satua, sielun kauneuslepoa. Ja sopivaa valmistusta huomenna alkavaan Pietarin kauteen sikäläisessä kirjailijaresidenssissä. Nyt kun Leino on tukevasti painossa, voi miettiä vapaasti tulevia. Mitähän syntyy vai syntyykö mitään?

31.3.2017

 

Tuossa Pressiklubissa Tuomas Enbuske sanoi, että valta nousee aina päähän, se on poliitikoilla sisään rakennettu ominaisuus. Koski tietysti Juha Sipilän reagointia Terrafame-uutisointiin.

Olenpa tästä asiasta eri mieltä. Että pääministeri Suomessa käy kiivasta sähköpostin vaihtoa toimittajan kanssa, osoittaa pikemmin sen, että suoraa valtaa toimittajan edustamaan tiedotusvälineesen hänellä ei ole. Hän joutuu toimimaan kuin kuka tahansa rivikansalainen.

Se taas, että hänen toimintaansa arvoidaan tietysti vallankäyttäjänä, johtuu toimittajista itsestään. Heille pääministerin valta on noussut päähän.

Jossakin maassa eikä kovin kaukana, idässä tai lännessä, vallankäyttäjä voi suoraan pysäyttää mielestään väärän uutisen. Sipilä yritti oikaista tai päästä kertomaan kantansa väitteeseen, joka osoittautui sittemmin vääräksi. Hän ei ollut jäävi Terrafame-päätöksissä, vaikka korkeat oikeusoppineetkin toista tolkuttivat.

Eikö kuka tahansa kansalainen pyri mahdollisuuksiensa mukaan oikaisemaan itseään tai perhettään koskevat mielestään väärät tulkinnat? Pääministerillä luulisi olevan siihen paremmat mahdollisuudet kuin rivikansalaisilla, mutta samaa kujanjuoksua hän joutuu käymään kuin kuka hyvänsä. Vain näkyvämpää. Toimittajat prikkaavat hänet tietysti monin verroin rivikansalaista räikeämmin median harjalle, koska pääministerin valta istuu tukevasti heidän päässään.

Samassa Pressiklubissa kerrottiin, että Suomessa voi koulutyttö urheilukentältä palatessaan nähdä Tarja Halosen. Ei leiju enää mikään valta-asema hänen vaiheillaan, jos joskus vähän päätösvaltaa olikin. Sitä presidentiltä karsittiin hänenkin tahtonsa vastaisesti.

Mauno Koivisto viettää vanhuuden päiviä tavallisessa hoitokodissa muiden kansalaisten joukossa. Muistamme kuinka Urho Kekkonen suljettiin sairaana Tamminiemeen kansan näkymättömiin. Kekkosella nyt vähän valtaa oli jos kellä. Kun hän jyrähti, siinä toimittajakin kalpeni.

Tänään toimittajat ovat varsinaisia vallankäyttäjiä, joita poliittisen vallan nimelliset haltijat pelkäävät.

Suomi on onneksi umpidemokraattinen maa, jossa valtiaat käyttävät samoja välineitä kuin muutkin. Myllykirjeitä ei enää ole tai ne eivät tehoa, kääntyisivät kaiketi lähettäjäänsä vastaan.

Olen monesti nähnyt Sauli Niinistön kuljeskelevan kirjamessujen tungoksessa kuin kuka tahansa. Kerran suositussa keskustelutilaisuudessa hänelle ei järjestynyt katsomossa istumapaikkaa, vaikka vaimo oli messujen johdossa.

Täällä käydään korkeimman tason EU-keskusteluakin entisen ja nykyisen pääministerin toimesta – sanomalehden yleisön osastossa. Jos pääministeri pitää radiopuheen, sitä pidetään kohtuuttomana yksinvallan muotona.

Tällainen maa, vallaton ja aivan mainio.

25.3. 2017

 

Yhteen iltaan voi mahtua merkittäviä tekijöitä. Tavallinen tiistai, ja seurustelin Juhani Ahon, Anna Ζiguren ja Jean Sibeliuksen kanssa. Monia muitakin tapasin Latvian suurlähetystössä ja Svenska Teaternissa.

Nämä kirjailijaseurat eivät kohdallani lopu millään. Juhani Ahon seura piti vuosikokouksensa Latvian lähetystössä tuossa kulman takana Armfeltintiellä. Siihen osuu monia historiallisia yhtymäkohtia. Ensinnä se sijaitsee aivan Ahon entisen kotitalon naapurissa, Juhani Ahon tien kulmassa. Hänen patsaansakin siinä puiston nurkalla komeilee, Tukiaisen erittäin luonteva näköispatsas. Paras kokouspaikka siis, kaunis rakennuskin.

Lähetystörakennuksella on oma dramaattinen menneisyytensä. Se on myötäillyt historian suuria käänteitä ja palannut alkuperäiseen käyttöönsä 1990-luvulla, jolloin Latvia sai itsenäisyytensä takaisin. Nykyinen suurlähettiläs kertasi näitä vaiheita avauspuheessaan. Rakennusta ensimmäisenä silloin emännöinyt suurlähettiläs Anna Zigure palasi nyt taloon 17 vuoden tauon jälkeen. Hän piti vuosikokousesitelmän Juhani Ahon teosten käännöksistä Latviassa ja paljosta muustakin.

Kuulimme harvinaisen mielenkiintoisen esitelmän.  En muistanut minäkään, että Ahoa käännettiin niin paljon latviaksi 1900-luvun alussa. Ahosta tuli suorastaan Suomen symboli Latviassa. Oliko niin, että novelli ”Maailman murjoma” käännettiin peräti seitsemään kertaan? Ja sen otsikkokin muuttui neljästi. En ole luvuista ihan varma, mutta suuruusluokka oli tämä. Myöhäisempiä käännöksiä selittää se, että maan historia jakautuu niin jyrkkiin miehitysaikojen ja vapauden jaksoihin. Toisen maailmansodan jälkeen, neuvostovallan aikoihin, käännökset suomesta loppuivat joksikin ajaksi kokonaan.

Kaikenlaisia surkuhupaisiakin esimerkkejä Zigure kertoi neuvostovallan ajoilta. Kiven Nummisuutarien esitykset lopetettiin alkuunsa, sillä Latvian työläiset (?) eivät olleet teokseen tyytyväisiä. Mika Waltarin teokset olivat ankarassa julkaisukiellossa. Sensuuri oli tietysti tiukka. Hänen kirjansa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941) riitti kiellon syyksi.

Ihme kyllä Sillanpäätä voitiin kääntää 1980-luvulla, huolimatta ”Marssilaulusta”. Anna käänsi Nuorena nukkuneen, ja minä sain kirjoittaa siihen esipuheen. Yhdessä kiertelimme Hämeenkyrössä tutustumassa teoksen maisemiin. Romaania on myyty Latviassa 115 000 kappaletta! Viime kesänä kohtasimme Annan ja Jukka Rislakin kanssa Jurmalassa, kun Kianto-seura retkeili siellä nimihenkilönsä jäljillä, mutta Kiantoa ei ihme kyllä ole latviaksi käännetty juuri lainkaan.

Annan monet hauskat jutut sisältyvät hänen kirjoittamaansa kirjaan ”Suomi latvialaisten silmin” – ehkä otsikko ei ole ihan täsmällinen, mutta aihe osoittautui yllättävän kiinnostavaksi. Kirja on jo käännetty, mutta yhä vailla kustantajaa. Hoi Suomen valppaat suur- ja pienkustantajat, tässä teille valmis itsenäisyyden juhlavuoden paketti!

Nautin vähän viini- ja makeistarjoilua, varmistelin muutamia tulevia keikkojani Sillanpään ja Leinon merkeissä ja riensin reipasta marssia Viiskulmaan, missä kohtasin Marjan ja jatkoimme Svenska Teaterniin! Siellähän oli vallan suurenmoinen jubileum Sibeliuksen Finlandian ensiesityksen kunniaksi, joka tapahtui samassa paikassa marraskuussa 1899. Helmikuun manifestia vastaan silloin juhlittiin isänmaallisin tunnelmin.

Tämä Johan Storgårdin suunnittelema uusintajuhla oli mitä hauskin idea ja oivallisesti komponoitu. Helsinki Sinfonietta soitti Sibeliusta todella komeasti ja monet entisaikaiset merkkihenkilöt esiintyivät Aino Sibeliuksesta, Eino Leinosta, Jalmari Finnestä, J. J. Wecksellistä ja I. Timirjasevista alkaen. Maestro ( Erkki Lasonpalon hahmossa) johti tietysti itse orkesteria. Ensiesityksen aikaisia kriitikoita ja näyttelijöitä nousi yllättäen esiin yleisön joukosta. Johan heilutteli aitiostaan silloisen teatterinjohtajan Castegrenin ylevässä roolissa. Onnittelin miestä hänen jättäessään teatterin johdon hyvässä kunnossa pian valittavalle seuraajalleen. (Kukahan muistaa, että hän on näytellyt minua tv-elokuvassa Enkeli tulessa!)

Hieno juhla, hieno idea, tunnelma korkealla, hipoi suorastaan hienostunutta nationalismia. Finlandian alkuperäinen nimi ”Kansa herää!” tuntui luonnehtivan koko tätä tiistai-iltaa, sen kumpaakin kohottavaa tilaisuutta, Latvian ja Suomen kaukaista mutta silti läheistä kohtalonyhteyttä.

21.3. 2017

Äänestykseen meni, Kirsi Heikkilä-Tammi kerää lippuja.

Vuosikokousten viikko huipentui lauantaina Hämenkyrössä, kun F. E. Sillanpään Seura kokoontui omaan vuosikatselmukseensa Koskilinnaan. Yleensä niukka kokous täyttyi tällä kertaa aktiivisista jäsenistä. Siihen oli syynsä.

Ensi kesän Sillanpää-opperaa on taottu koko talvi ja aiemminkin, nyt pitäisi jo ruveta näkymään selvät raiteet. Kallis ja raskas hanke luonnollisesti kiinnosti. Liput on myyty jo aikaa sitten loppuun, ja nyt vain odotellaan taiteellista tuotosta, jonka matkalla on vielä lukuisia teknisiä, toteutuksellisia ja varmaan myös taloudellisia kysymyksiä. Puhumattakaan inhimillisistä ponnisteluista.

Totesin alkupuheessani, että hanke on kieltämättä ylimitoitettu yhden yhdistyksen hoideltavaksi, ja sen mukaista on taival välillä ollut. Tuottaja Vilja Pylsy kantaa kuumimman helteen ja antaa sen totisesti myös kuulua. Harvinaisen aktiivinen ja toimelias johtokunta on toistuvasti tottunut saamaan piiskaavia moitteita hänen suunnaltaan, niin nytkin. Mutta me kestämme sen.

Johtokunta on kokoontunut keskimäärin kerran kuukaudessa, vuoden mittaan 11 kertaa, varmaan tiuhemmin kuin yleensä kirjalliset seurat.  Tokkopa Kansallisoopperan hallituskaan sen useammin istuu. Lisäksi on järjestetty tapahtumia ja tehty pirusti talkoita. Ei mikään hidas tai toimeton poppoo, vaikka kuka toisin toitottaisi.

Johtokunnassa oli nyt kaksi paikkaa vapaana. Koskaan seuran historiassa ei ole syntynyt nyt koetun kaltaista ruuhkaa johtokuntaan! Kuudesta ehdokkaasta jouduttiin mutkikkaisiin lippuäänestyksiin ennen kuin uusi varsinainen jäsen Marja Lepola oli valittu, Teppo Tammi uusinut paikkansa varsinaisena ja uudeksi varajäseneksi valittu Pertti Haavisto.  Onnittelut ja lämpimät tervetulotoivotukset heille!

Sainhan minä sentään jatkopestin vielä vuodeksi puheenjohtajana. Tämä on kieltämättä ollut vaikeimmin johdettava homma vaatimattomalla järjestöurallani. Tunteet leiskuvat, kyyneleetkin virtaavat, eivät sentään esineet lentele. Olen jo ottanut vankan lihanuijan tuekseni johtokunnan kokouksiin. Sääntöjä tarpeen mukaan venytellään, ja niinpä niitä nyt vähän tarkistellaan ja ajanmukaistetaan. Marja valittiin uudeksi sihteeriksi ja Jussi Niinenmaa edelleen varapuheenjohtajaksi.

Uusi johtokunta äänestyksen tuloksena, seisomassa vas. Teppo Tammi, Pertti Haavisto, Marja Lepola, Vilho Ponkiniemi, Jussi Niinenmaa ja Juha Hätönen, istumassa itse puheenjohtaja. Kuvasta puuttuvat Vilma Tala ja Tommi Ala-Helle.

Meitä oli paikalla neljä seuran perustajajäsentä vuodelta 1975: Matti Huusari toimi nytkin puheenjohtajana ja myös Kauno Perkiömäki oli perustavan kokouksen koollekutsujia, Hannu Lehtipuukin mukana alusta saakka. Hän antoi johtokunnan jäsenten virkatodistukset silloin kirkkoherran toimistosta korvauksetta, koska arveli, ettei seura tule rikastumaan, mikäli vähänkin nimihenkilöönsä tulee…  No nyt budjetti (jota hyvin säästeliäästi esitellään) on kuusinumeroinen ja alkaa nelosella. Toistaiseksi tasapainossa, katsotaan kuinka kauan.

Tällaisella ryminällä jatkamme kohti kesää. Mitä arvelisi itse Frans Eemeli tästä musiikillis-laulullis-taloudellisesta menoamisesta? Luultavasti muhoilisi suuresti huvittuneena. Nortamon viisuja hänkin mielellään veteli, vaikka oopperaelämyksistään ei ole lähempiä tietoja.  Ruotsalaisia laulutähtiä kuunteli putkiradiollaan Saavutuksessa. Ja loi yhden kuolemattoman sävelteoksen sanat, Marssilaulun.

Kun nyt tulin seuranneeksi kolmen kirjailijan nimikkoseuran vuosikokouksia samalla viikolla ja yhden teatterikerhonkin vastaavan ja kaikissa oli puhuttava, on vain todettava, että ihmeen aktiivinen yhdistysten maa tämä 100-vuotias on. Kaikissa kokouksissa riitti paljon väkeä ja asioita. Onhan tämä paljon puhutun kansalaisyhteiskunnan kulttuurista kivijalkaa. Mutta ymmärrän niitäkin, jotka eivät tällaisista piittaa. Aikaa täytyy säästää tärkeimpään.

Sunnuntaiaamu on vielä säkkipimeä täällä maalla, kun ikkunasta vilkaisen. Rannassa riittää kohta ruumillista työtä kaiken henkisen heilumisen vastapainoksi. Ja parasta kirjailijoiden muistamista on tietysti heidän lukemisensa, mikä tällaisessa sohinassa voi helposti unohtua. Säteilevän aurinkoiseksi päivä sitten muuttui, saunapuita syntyi joutsenten huudellessa kannustuksiaan kauempaa sulavan jäätikön tuntumasta.

19.3. 2017

Pitkästä aikaa astelin tuosta ovesta sisään. Onkohan jo parisenkymmentä vuotta siitä, kun viimeksi vierailin Eino Leinon Seurassa. Ja ennen se oli niin tärkeä älykkäiden keskustelujen hermokeskus. Keitähän siellä enää käy?

Yllätyksiä seurasi. Ensin törmäsin Osmo Pekoseen Runeberginkadulla, mies haki ravintolaa, jossa ei kovin usein siis hänkään käy. Painelimme yhdessä sisälle. Ja ihmettä kerrakseen: tuntui kuin olisin palannut jonnekin kultaiselle 1980-luvulle. Samoja tyyppejä kuin ennenkin Matti Suurpäästä alkaen! Kuin olisi astunut strippiin, jossa komeili kuplassa teksti: ”30 000 olutpulloa myöhemmin”.

Useampikin vanha opiskelukaveri tuli paikalle. Varsin riemukasta. Kaiken lisäksi Leena Krohnille annettiin Eino Leinon palkinto! Olipa hyvin osunut valinta. Ikävä kyllä Leena ei päässyt noutamaan palkintoa, oli sairastunut. Nina Paavolainen tuurasi häntä kustantajan ominaisuudessa. Kohottelimme kuohulaseja Leenan kunniaksi, hieno kirjailija.

Sain puhua Leino-kirjastani palkintolautakunnan ääntenlaskun tauolla, ja ehdittiinhän siinäkin yhtä ja toista. Vähän ujostutti puhua Leinon perinteen kantajille, varsinaisia asiantuntijoita ja seuran pitkäaikaisia aktivisteja olivat kokouksen puheenjohtajan Suurpään lisäksi ainakin Pekka Tarkka, Juhani Salokannel, Liisa Enwald, Tuula Isoniemi ja Matti Rinne., Pekka Pesonen, Vesa Karonen, Kari Rahiala… Tietysti nykyiset offisiantitkin, puheenjohtaja Juhani Lindholm ja sihteeri Sanna-Mari Hovi. Eivät ruvenneet pahemmin ryppyilemään, tekivät hyviä kysymyksiä. Enkä tähänkään tyhjentele teemojani, kirjan julkistamiseen on aikaa vielä kuukausi.

Henkilövaalit käytiin sovinnossa. Paula Pesonen jäi halustaan pois johtokunnasta, Vesa valittiin palkintolautakunnan varajäseneksi! Elisabeth Nordgren nimitettiin kunniajäseneksi, varmaankin ansiosta.

Ajatelkaas, tosi pitkästä aikaa kulkeuduin jopa jatkoille vastapäiseen Helkaan. Remuisaa oli siellä, ihan kuin vihreässä nuoruudessa. Oli poistuttava ennen kuin pahemmin humalluin. Kaikkea sattuukin Leinon hengessä.

Vielä viimeisiä kuvatekstien tarkistuksia tänään. Tyhjä huikaus vatsanpohjassa. Kirja jatkaa matkaansa, en voi sille enää mitään.

17.3.2017

  

Professori Matti Klinge esitelmöi Mika Waltari -seurassa parista kiinnostavasta aiheesta. Kuinka se Eliten edessä lojuva patsas aikanaan synnytettiin? Ja millaisia olivat Waltarin käyttämät historialliset lähteet suurissa romaaneissaan?

Esitelmöitsijä aloitti jälkimmäisestä aiheesta ja tarkasteli Waltari-tutkimuksen aukkoja, joita aikoo vielä täydentää. Hän kiitteli anteliaasti elämäkertaani Unio Mystica – ”loistokas, nerokas, suurenmoisia sivuja” – osoittaakseen jatkossa sen ilmeisiä puutteita. Tottahan on, että Waltarin käyttämät historialliset lähteet ovat tiedossa vain osittain – päälähteistään  hän kyllä tekee auttavasti selkoa Kirjailijan muistelmissa. Mutta paljon on kai tietymättömissä.

Klinge tuskaili sitä, että Helsingin Yliopiston Kirjaston lainauskortit ovat hävinneet niiltä vuosilta, jolloin Waltari kantoi sieltä kassikaupalla kirjoja syventyäkseen käsittelemiinsä aikakausiin. Näin jäljittäjä on jossain määrin kädetön. Waltari ei hankkinut paljonkaan kirjoja itselleen, vaan luovutti ne sitä mukaa pois, kun oli ne käyttänyt. Tämän saatoimme molemmat todeta, kun olemme käyneet aikoinaan hänen asunnossaan Tunturikadulla. Matalat seiniä kiertävät hyllyt täyttyivät etupäässä arvostelukappaleista, joita kirjailija sai Maaseudun Tulevaisuudesta.

Klinge siteerasi muutamaakin eurooppalaista historiantutkijaa, jotka ovat vakuuttaneet, että Waltarin romaanit esimerkiksi Euroopan 1500-luvulta pitävät täysin paikkansa. Myös Mikael Hakim on aivan ainutlaatuinen islamin kuvaus renegaatin eli luopion tai käännynnäisen näkökulmasta – aihe, jolla oli aniharvoja edeltäjiä silloin kirjallisuudessa. Näiden lähteiden jäljittämisessä on mielenkiintonsa, vaikka olikin niin, kuten Klingekin totesi, että kirjailija painoi lukemansa syvälle mieleensä ja kirjoitti romaaninsa ilman käsillä olevia lähdeteoksia.

Toinen kieltämätön aukko elämäkerrassani on ruotsalaisen reseption ohut osuus, mutta sillä on syynsä. Vasta kun Sinuhe räjäytti pankin, Waltari alkoi leiketoimiston kautta kerätä ulkomaisia arvosteluja. Siten amerikkalainen, englantilainen ja espanjankielinen kritiikki hallitsevat hänen arkistoaan SKS:ssa. Ruotsin vastaanotosta hän sittenkin välitti vähemmän, se oli niin kotoista, vaikka monelle kirjailijalle – Aholle, Sillanpäälle – tärkein portti maailmalle. Kuvaan kyllä, kuinka juuri Ole Torvaldsin ruotsinnos amerikkalaisen kustannustoimittajan matkassa avasi Sinuhen menestyksen. Sitä paitsi oli ilmeistä, että monet johtavat kriitikot Ruotsissa väheksyivät Waltaria viihdekirjailijana – mm. Artur Lundkvist – ja vaikeuttivat hänen Nobel-ehdokkuuttaan.

Ja kuten esitelmässäkin tuli esiin olen edelleen Matin kanssa eri mieltä siitä Niccolo Barbaron päiväkirjan alkuperäiskappaleesta, jonka Waltari on mielestäni aivan hyvin voinut lukea Venetsiassa Pyhän Markuksen kirjastossa. Ei ne nyt niin ihmeellisiä pyhäinjäännöksiä olleet, etteikö kansainvälisesti tunnettu eurooppalainen kirjailija olisi saanut sellaista työtään varten tutkia – varsinkin sen reunamerkintöjä, joista yksi osoittautui Johannes Angeloksen kannalta ratkaisevaksi. Kuka niitä sitten sai nähdä, vain vihityt kardinaalitko? No tähänkin kiintoisaan detaljiin voimme palata lähemmin kohta toukokuisella Venetsian matkalla, johon Waltari-seuran jäseniä osallistuu.

Klinge käsitteli varsinaisen aiheensa, Waltarin patsaan myrskyiset syntyvaiheet, melko lyhyesti mutta muistoja palauttaen. Silloin käytiin kovaa kiistaa näköisveistos contra abstrakti teos, jota sitten voittaja Veikko Hirvimäen Kuningasajatus (kilpailunimi) edustaa. Olihan patsas minunkin osakuntani ESO:n suuri saavutus, Klinge oli silloin inspehtori. Patsas paljastettiin 1985, ja monenlaista jälkikaikua vielä kuului, sekin kuinka patsasta alkuun kritikoinut Harri Holkeri lopulta reilusti hoiti pois osakunnan velan patsaskuluista.

Niinpä niin, aikaa on kulunut. Nyt ei tuntuisi ollenkaan hullummalta, jos vaikka muistomerkkinä olisi liivipuvussaan Elitestä poistuva hattupäinen Mika Waltari. Maailma on täynnä hienoja näköispatsaita, viimeksi ihailin niitä Roomassa. Ongelma on vain siinä, ettei hyviä eläviä näköispatsaita osata meillä enää tehdä. Arvostuksen puute romahdutti koulutuksen, ja niinpä saamme näitä Rytin ja Relanderin kaltaisia häkkyröitä ja möhkäleitä kärsiä. Onhan Waltari-patsaassa sentään jotain menneen ajan alakuloista tunnelmaa.

Kolistelimme Matti ja Marketta Klingen kanssa raitiovaunulla kotikulmille, ja siinä vilahti Tunturikadun remontissa oleva Waltarien entinen asuntokin silmiemme sivuitse. Kirjailijan kotimuseohanke tuntuu olevan stand by –tilassa, kiikun kaakun. Eipä Waltari-seurakaan siihen ole viime aikoina tositoimin puuttunut. Ilmeisesti odotellaan perikunnan selkeytyvää kantaa – ja sitä miljonääriä, jollaiseksi Klingellä oli mielessään hyvä ehdokas tarjota. Siitä vaan ovelle kolkuttamaan! Olisihan tämä ensimmäinen kirjallisuusmuseo hyvässä Helsingissä! Eikö kukaan ottaisi sitä kunnallisvaaliteemaksi, Laura Kolbe hoi! Hän joka patsasta oli kovin puuhaamassa ja ajoi Guggenheimiakin. Tässä korvaava, parempi ja huomattavasti halvempi kohde.

Totesimme Matin kanssa, että meiltä ilmestyy kummaltakin taas kirjat lähiaikoina, häneltä muistelmien neljäs osa ja minulta se Leinon elämäkerta. Jotkut jaksavat rehkiä. Omastani kerron jo tänä iltana Eino Leinon Seurassa. Ehkä niihin on muutenkin vielä aihetta palailla, kunhan kevät etenee.

16.3. 2017

Miltei viikon yksinäisyys maalla päättyy. Sain Leinon vedokset luetuksi ja heitän ne huomenna Helsinkiin Korkeavuorenkadulle Joel Kontron hyvään hoitoon. Pirullista hommaa on vedosten luku, hitaasti sujuu ja tekstin teho himmenee, tuntuu toisteiselta ja löysältä ja ties miltä. Virheitäkin löytyy. Onneksi vaimo ja kustannustoimittaja rohkaisevat, pitävät mielialaa yllä. Heidän mukaansa tulossa erinomainen kirja. Uskottava heitä, kun omat silmät sokeutuvat.

Muuten olen rehkinyt rannassa, missä on Tomin toimesta tehty suuri raivaus ja puunhakkuu, minä siitä jatkan ja siivoan. Ja Viitanen kävi taas tarkastelemassa putkia, jotka kas kummaa ryhtyivät vuotamaan. Kuinkahan suuri remontti edessä? Vanhassa talossa riittää puuhasteltavaa. Ja maksettavaa.

Eikä sääkään ole suuremmin suosinut, kunnon hiihtokeleistä ei tietoakaan. Taas taisi jäädä nollille tämän talven urheilut. Hyötyliikunta sopii meille senioreille. Olen kolmena päivänä paistanut itselleni silakoita, kerta kerralta herkullisempia. Päivällä kuuntelin Hovin ja Lehtisen yhäkin mainiota ohjelmaa jatkosodasta, eikä se eilinen Tanner-dokumenttikaan niin heikko ollut kuin Leppänen väitti Hesarissa.

Tänään mursin yksinäisyyden ja kävin kutsusta vierailemassa Tampereella Teatterikerhossa. Siitä onkin kai toistakymmentä vuotta, kun viimeksi olen sen kokouksissa käynyt. Puheenjohtajana olin kymmenen vuotta, nyt seuraajani Tuula Martikainen on jo ylittänyt kauteni pituuden! Mutta Olavi Veistäjälle emme pärjää kumpikaan. Jari Nieminen hoitelee toimintaa, vaikka jätti Pyynikin hommat. TTT:n yläaulassa kahviteltiin, Orvo Laine johti kokouksen mallikkaasti.

Kerroin vuosikokouksen aluksi syksyllä ensi-iltaan tulevasta Linna-näytelmästäni Päämäärä Tuntematon. Siitä ei sen enempää, olen sitä jo näillä sivuilla selostanut. Mielenkiintoa tuntui olevan, aikovat rynnistää sitä katsomaan Komediateatteriin. Tapasin monia vanhoja tuttuja pitkästä aikaa. Kerho on säilyttänyt hyvin vireytensä, tekee paljonkin teatteriretkiä eri puolille. Minun aikanani oli vielä Pyynikin hoito kerhon harteilla, nyt saavat retkeillä ja rellestää vapaammin. Tulikin hyvä mieli.

Olisin tavannut mielelläni Villen saman tien, mutta poika olikin Lappeenrannan studiossa äänittämänssä bändinsä Egokills (kirjoitetaankohan se noin) uutta levyä. Toivotettava onnea ja menestystä. Ajelin takaisin ja katsoin, kuinka meidän kulmien poika Jussi Halla-aho ilmoitti itsensä persujen puheenjohtajakisaan. Tulee sitten säpinää ja maahanmuuttokeskustelua kerrakseen. Hollannissa ylihuomenna aletaan. Kiihkeä kevät edessä.

Talvisodan päättymisen muistopäivänä 13.3. 2017

Aamunäkymä työhuoneen ikkunasta, lunta tulla tupruaa.

Täällä sitä taas ollaan. Tauno soitti ja varoitti, että liukasta on, postireissulla varottava. Muuten himmeän hiljaista.

Aloitin eilisen WSOY:llä tutkien kuvitusta Leino-kirjaan. Jukka Kukkonen oli löytänyt vinon pinon ennennäkemättömiä kuvia Leinon, Onervan, Mannisen ja kumppaneiden kamppailuista. Runsauden pulaa sen verran, että piti kesken kiitää jo maantielle. Toimittaja Joel Kontro hoitanee varmalla näkemyksellä homman loppuun.

Hämeenkyrössä kopahdin suoraan kunnanjohtajan huoneeseen. Siellä oli arvovaltainen kokous Myllykolun alueen ja kesäteatterin tulevaisuudesta. Nyt kun uutta vuokrasopimusta alueesta tehdään, olisi kreivin aika perustaa viimein yhtenäinen Myllykolun Kesäteatteri, mutta epäilen ettei se taaskaan onnistu. Eri porukat vetävät täällä tinkimättä omiin suuntiinsa, ja pienehkön kunnan teatterinharrastus on jakautunut moneen osaan, joilla kaikilla omat vaikeutensa ja vahvuutensa. Jos voimat yhdistettäisiin, mitä täällä saataisiinkaan aikaan?

Sillanpää-ooppera on F. E. Sillanpään Seuran voimannäyte, vähän jo ylimitoitettu yhdelle yhdistykselle, eikä näin mittaviin urakoihin ehkä hevin jatkossa ryhdytä. Mutta ken tietää. Noin 40 vuotta olen ajanut vahvan yhtenäisen valtakunnallisestikin merkittävän Sillanpää-näyttämön syntymistä, toistaiseksi vain väliaikaisin menestyksen leimahduksin. Pitkäjänteinen suunnittelu yhä puuttuu.

Illalla intouduin lähtemään kuntavaalien paneeliin, kun Jussi siitä muistutti. Hyvin sopuisaa ja aika vaimeaa oli yhteiskoulun auditoriossa. Kun ei ole varaa esittää suuria toiveita eikä antaa herättäviä lupauksia, keskustelu pysyy pienissä kuvioissa. Pääasia että kunta jotenkuten selviää ja eteenpäin sinnittelee huolimatta alijäämästään ja velastaan. Investoinnit ja poistot puhuttavat.

Eniten on huolta koulutuksesta ja sen säilymisestä ilman leikkauksia. Vaikka kokoomuksen Kirsi Parhankangas kyllä rohkeasti heitti, että löysääkin on ammattikoulutuksen puolella eivätkä leikkaukset niin raskailta tunnu, vuoden 2011 tasolle palaudutaan, eikä silloinkaan mikään suuri hätä vallinnut. Demari tietysti väitti periaatteesta vastaan. Tässä olikin lähes ainoa erimielisyyden aihe koko leppoisassa keskustelussa. Lukion tasostakin haluttiin huolehtia. Kaikki haikailevat, kuinka Hämeenkyröön saataisiin lisää väkeä ja vetovoimaa. Pientä muuttovoittoisuutta onkin. Joukkoliikennettä kaivattiin lisää ja samalla nyt toimivaa moitittiin.

Eipä olisi herkkua olla tänään kuntapäättäjänä. Paneelin kaksi naista erottuivat kokemusperäisillä ja konkreettisilla havainnoillaan, miehet puhuvat yleisemmällä tasolla. Perussuomalainen vaikutti rempseältä, vihreiden veikko aika viisaalta. Maanviljelyksestä ei puhuttu mitään, vaikka Risto Linnainmaa meidän kylältä oli remmissä mukana. Aamutv:stä vasta kuulen, että viljelijöillä on kova stressi ja ahdistus päällä. Ei sitä täällä huomaa, naapurissa voidaan kovin hyvin.

Voi kun saisivat nyt kuntaa kohenemaan, vaikka mukavaa täällä on nytkin näin ulkopaikkakuntalaisena ja kaksoiskuntalaisena ainakin.

Kyllä muuttui tahti ja puheenpärinä, kun avasin kotona telkkarin. Puoluejohtajat väittelivät tulisesti sote-uudistuksesta. Koko asiaa tuskin edes mainittiin kuntapaneelissa paria tuntia aikaisemmin. Todettiin vain täällä jään ja lumen tasolla, ettei siitä vielä tiedetä paljon mitään, joten ei voida keskustella. No puheenjohtajilta tuli juttua sitäkin kiivaammin, vaikka erilaisia tietoja oli heilläkin.  Olin pääsemäisilläni jyvälle tästä valinnanvapauden polttavasta kysymyksstä. Mutta kuten Soini sanoi, mehän valitsemme jo nyt. Voin aivan vapaasti valita Helsingissä Viiskulman terveysaseman ja Eiran sairaalan välillä, hintaeroa vain on aika lailla. Jos se siitä tasoittuu, ihme totisesti tapahtuu. Ja kuka sitten menee enää Viiskulmaan, vaikka sieltäkin on meillä vain hyviä kokemuksia. Eiran sairaala edustaa jo luksusta. Samanarvoisia niistä ei saa millään, ja pitäisikö?

Hämeenkyrössä sama juttu. Kunnallinen hammashoito oli kesällä erinomaisen nopeaa ja tehokasta, ja täällä Dextran puolella vasta olenkin saanut ystävällistä ja joustavaa tarkastuspalvelua. Hyviä paikkoja molemmat, kunhan nyt ei sote niitä pahemmin sotkisi.

Näillä mennään kohti vaaleja. Onkohan niin, että koko sote kuohuttaa vain politiikan ylätasoa – täällä peruskunnassa vasta kuulostellaan ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Pahinta pelätään, parasta toivotaan.  Hoitoa tässä itse kukin pian tarvitsee, mutta kaikkein parasta sotea on pysytellä terveenä. Flunssakin vilahti jo ohi parissa päivässä.

Ai niin, iloista naisten päivää! 8.3. 2017.

 

Marjalla voittopipo, jonka yksi kiva norjalaismimmi työnsi päähäni naisten 30:n palkintojenjaossa Lahdessa.

Mutta suomalaisiahan olemme ja Matti Heikkistä ja koko joukkuetta juhlimme. Taitaa pitää paikkansa Veikko Huovisen vanha tokaisu, että ellei hiihdossa tule menestystä, kansan selkäranka murtuu. Heikkoa se on ollutkin Lahden edellisistä kisoista 2001 alkaen, mutta nyt tuli täysi puhdistautuminen. Kansakunta eheytyy!

Ainakin jos on uskominen Jälkihien äskeistä hehkutusta, missä kisojen menestys nousi henkisellä tasolla arvoon arvaamattomaan. Mutta olkoon niin. Jos kansan  menestys on hiihdosta kiinni, ei enää pitäisi oleman esteitä.

Minäkin paranin pienestä flunssasta heti, kun Matti veti Sundbyn ohi loppusuoralla. Olikin vähän huolta mieshiihtäjistä, kun ne tuppasivat kaatuilemaan toinen toisensa jälkeen. Eikö tasamaahiihdssa ole pääasia pysyä pystyssä? Veikko Hakulisen en muista kertaakaan kaatuneen eikä Mietaakaan juuri suksiinsa seonnut. Mutta nyt onkin kiihkeämpi meno päällä ja liukkaammat välineet.

Tästä vaan eteenpäin, sauvoilla lykkien vorwärtz! Tuskin Soinin eropäätöskään voi heilauttaa elämänuskoamme. Kun Hbl huolestuu syntyvästä epävarmuudesta, ei se ainakaan ole yltänyt tänne Sepänpuiston laidalle saakka. Eipä edes Trumpin tramppaukset ole pystyneet suuremmin elämänjärjestystämme tärisyttämään. Tässä mennään kohti kirkkaampaa tulevaisuutta, uskotaan niin. Veikko Huovinen oli oikeassa: tämä kansa tarvitsi vain hiihtomenestyksen, ja kauas huolet kaikkoaa…

6.3.2017

Siinä hän on, ihmenainen, latujen noitakuningatar. Ja kovat siskonsa, yksi puuttuukin.

Kaipasin irtiottoa pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen. Lähdin Lahteen. En ole koskaan ollut Salpausselän kisoissa.

Ja niin kuin kisoja korva radiossa kuunneltiin muinoin Kaiskolla Kyröskoskella hiihtolomien aikaan! Serkkujeni Joukon ja Oskun kanssa meillä oli varsinainen kisastudio, jota Pekka Tiilikaisen muheva ääni hallitsi. Paavo Noponen oli parhaimmillaan yleisurheilussa ja pikamatkoilla, mutta Tiilikainen maalaili Salpausselän tapahtumat elävinä eteemme.  Parhaiten muistan 1958 MM-kisat, Hakulisen ja Kalevi Hämäläisen legendaariset hiihdot.

Ja olihan siellä Äitee Rantanen, joka nyt näkyy tehneen suuren come backin Lahden kisamonttuun. Oli Koltshinin aviopari ja muita kovia vastustajia, Sixten Jernberg pelottavimpana valkoisena haamuna. Jumankauta kun niitä hiihtoja jännitettiin ja piirrettiin väliaikoja paperiin. Kankkonen hyppäsi komeasti ja Kirjonen ilman pipoa! Nyt ne on kuin jotain avaruusolentoja kypärineen ja dynaamisine liitoasuineen.

Junassa näkyi jo reippaita norjalaisia lippuineen ja reppuineen. Lahdessa varsinainen kansanvaellus kohti kisapaikkaa. Myönnän juhlavan hytkähdyksen, kun hyppyritornit ja kisaportti alkoivat näkyä. Näin myöhään siis pääsen itse tänne. Ei vain tullut ennen lähdetyksi. Sitten ei välillä paljon kiinnostanutkaan.

Ei mulla mitään lippua ollut, arvelin pääseväni ainakin ladun  varteen reippailemaan. Mutta lippuluukun luona muuan kaveri tulikin myymään yhtä lippua parhaalle paikalle pääkatsomoon. Halvennuksella vielä! Joskus onni potkii aavistamatta. Niin sitten herrastelin A1 katsomossa ja ihastelin valkeaa stadionia, joka siinä auringon kilossa levittäytyi parhaimmilleen. Olipa onnellinen olo, kuin olisin poikavuosiin palautunut.

Ympärillä oli pelkkiä norjalaisia, kaikilla kova uho päällä, torvet soi ja liput liehui. Ja kun naisten 30 pääsi alkuun, tulikin heille aihetta juhlia oikein olan takaa. Aika kivasti näimme aina välillä hiihtäjien liu’un stadikalle ja taas metsään ja skriini piti meidät ajan tasalla, Mertaranta jotain aina huuteli, mutta äänentoisto oli kumea ja heikohko. Kauan Krista jaksoi sinnitellä ja komeasti tuli kuudentena maaliin, mutta norjalaismimmien triumfi oli taas täydellinen. Marit Björgen on ihmeellinen, voittamaton. Sainpa hänetkin elävänä nähdä, voin kertoa jälkipolville. Aikku Saarinen taisi silti olla iloisin kilpailija 14. sijastaan, hei hei!

Mutta huomasitteko, tänään lehdissä ei juuri sanaakaan Norjan neloisvoitosta, pelkästään Björgenistä. Oliko näin leveän rintaman murskavoitto liikaa suomalaisille? Heti ounastelemme jatkettua dopingia ja muuta jäynää. Niin kun meillä olisi paljon varaa, hei. Minä pidän uhallakin norjalaisista, reilua kansaa vaikka rikasta. Tai ehkä siksi.

Viihdettä ja muonaa ja viinaa ja mitä vaan on kisapaikalla tarjolla liiaksi saakka, saunaankin olisi päässyt. Vähitellen valuttiin hyppyrien juurelle katsomaan koehyppyjä ja sitten miesten joukkuekisaa.  Onhan sekin iltavalaistuksessa näyttävää, mutta vähän yksitoikkoista – varsinkin kun Suomi-pojat hyppelevät verraten vaatimattomasti. Mutta olihan normannin mäkiennätys huikea leiskaus, eipä tule hevin toistumaan. Puolalaisten riemulla taas ei ollut rajoja. Norjalaisten ilonpito onkin jo rutinoidumpaa, ovat saaneet menestystä kauan ja yllin kyllin. Paljon heitä siellä oli.

Notkuin vielä tovin torin tuntumassa ja katselin palkintojenjakoa. Juha Sipilä kokomustissaan jakajana. Marja bongasi hänet tänään linturetkellään Viikissä, varsin ansaitulla vapaalla tuntui primus senator olleen. Illalla kolkuttelin junalla kotiin. Matkalla iski funssa, josta yritän heti toipua. Olenko sittenkin liian tottumaton talvikisoihin, vaikka vaatetta oli varmasti riittämiin. Hauska käynti, Marjakin iloitsi puolestani. Yksi haave on täyttynyt.

5.3.2017