Appiukko Boris panee halvalla Katerinaa, onnetonta, lapsetonta lemmenkaipuista miniää. Pian äijästä henki lähtee.
Nikolai Leskovin kertomus Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth olisi voinut jäädä unohduksiin ilman Dmitri Šostakovitšia. Mutta miksi säveltäjä teki oopperansa librettoon huomattavia muutoksia alkuteoksesta? Katerina Izmailovan murhien sarjasta puuttuu yksi, hänen miehensä sisarenpojan Feodorin tukehduttaminen. Se on kertomuksen vaikuttavimpia kohtauksia. Sen tilalle säveltäjä laittoi kohtauksen poliisilaitoksella, jossa miliisiä pilkataan ja jotakuta opettajaa kidutetaan. Selvä heikennys oopperassa vai mitä?
Varmaan Šostakovitšilla oli tarkoituksensa. Aika rohkeasti hän lisäsi Leskovin juttuun totalitarismin poliisivallan kritiikkiä. Tarina on muutenkin kyllin karmaiseva, ehkä kolme murhaa olisi ollut liikaa. Lopussa kuolee lisää väkeä.
Kun Stalin haukkui oopperan musiikin sekasotkuksi, ei hän niinkään musiikista suuttunut kuin koko teoksesta. Varsinaista syytä hän ei halunnut suoraan ilmaista. Olihan ennen kuulumatonta, että Leningradin ja Moskovan oopperalavoilla, pian ulkomaillakin, esitettiin 1930-luvun alussa suuren suosion saanutta teosta, jossa pakkotyövankeja kuljetetaan jalan Siperiaan. Vaikka ne ovat tässä selviä rikollisia, katsojain mielessä kävivät varmasti Stalinin mielivaltaiset puhdistukset, joista laajamittaiset olivat vasta tulossa. Sellaistako diktaattori sieti katseltavan? Paras käydä musiikin kimppuun.
Säveltäjä säästyi, mutta eli loppuelämänsä pelon ja katkeruuden vallassa. Hän oli oikeassa todetessaan, että Leskovin kertomuksessa on vahvasti dostojevskiläisiä piirteitä. Hän vähän lievensi inhimillistä pahuutta ja lisäsi poliittis-yhteiskunnallista. Seuraukset tiedetään. Säveltäjä valvoi yöt laukku valmiiksi pakattuna, ääniä kuulostellen.
Kansallisoopperassa näkemäni tulkinta oli erittäin voimakas – sanoisin ”järisyttävän” ellei sana olisi kulunut käytössä merkityksettömäksi. Mutta jotain sellaista teoksesta kieltämättä repeää. Šostakovitšin musiikissa on karmivaa, yllättävää, riitasointuista, särmää nirhaavaa tehoa. Se on koko ajan elävää ja yllätyksellistä ja alleviivaa, ennakoi ja pommittaa kohtauksiin lisää kauheutta. Kyllä vain sitä kuunteli kummissaan: näin modernia ja dramaattista yli 80 vuotta sitten!
Svetlana Sozdateleva oli upeaääninen sopraano, aivan ihmeellinen. Sensuelli ja hyytävä yhdellä kertaa. Vaikka Katerina on murhaaja, Šostakovitš oli hänen puolellaan. Hän on yksinäinen nainen vailla onnea. Eihän se tee kaikista murhaajia, muuten heitä vilisisi joukossamme. Tässä kohtalossa on kuitenkin jotain vetoavaa. Varsinkin kauheissa loppukohtauksissa menemme kaikki Katerinan puolelle. Ei hän ihan noin petollista miestä ansaitsisi kuin on tämä komea naissankari Sergei. Lopun vankijonossa herätti suurta sympatiaa Esa Ruuttusen tuttu hahmo.
Näyttämö on karu ja pimeä, liikaa mäiskitään alussa suuria teatterikaloja joka tarkoitukseen, varsinkin seksuaalisina symboleina. Kyllä ne ymmärtäisi vähemmällä. Ehkä norjalaiset rakastavat kaloja. Tämä oli Norjan kansallisoopperan ja Deutsche Oper Berliinin yhteistuotanto, ohjaajana Ole Anders Tandberg. Lavastaja Birkeland on kuten arvasin aito normanni.
Eikö ole muuten jotain koomista tai suorastaan sopimatonta siinä, että hienosti kuohuviiniä maistellen ja sofistikoidusti seurustellen menemme seuraamaan sitten lavalla aivan hirveää, käsittämättömän julmaa tragediaa, jolla on todellisuutensa – ja poistumme ylentyneinä kiiltäviin takseihin ja huokaisemme, että olipa kaunista musiikkia ja korkeatasoisia solisteja (jumalauta).
Isä Peter Simonischek ja tytär Sandra Hüller etsivät omalaatuista kontaktia.
Näin myös pitkien työpäivien rentoutuksena kehutun komedian Isäni Toni Erdmann enkä olisi mennyt, jos olisin tiennyt kuinka jumalattoman pitkä elokuva se on. Mutta kyllä sitä kiinnostuneena katseli, niin perin kummallinen, absurdi, odottamaton se oli. Pientä arkista komiikkaa ja irvokasta klovneriaa sekaisin. Vähän arvoitukselliseksi jäi kolmen tunnin kehittelyn jälkeenkin. Mistä olikaan kysymys isän ja tyttären suhteessa? Vieraudesta ja ihmeen vehkeilevästä kontaktin etsinnästä? Bukarestin kaupallinen eliitti on hauskasti satirisoitu, tyttären tiimin hengennostatusjuhla lopussa kiva. Hänkin siis vapautui isänsä hulluttelujen koskettamana. Saakohan eurooppalaisen Oscarin ylihuomenna?
Perhesuhteiden kuvauksia nämä molemmat, rakkaudettomien ihmisten läpivalaisuja, mutta ei niitä mitenkään voi muuten verrata keskenään. Sattuivat vain samalle viikolle tämän katsojan kohdalla, joka päivät pitkät ja yötkin veti kiihkeästi kirjan loppulukuja ja taitaapa pian päästä voitolle. Nyt hän hengittelee maalaisilmaa säteilevässä talvisäässä ja vilkuilee kisojen kulkua Lahdessa. Hiihdellä pitäisi itsekin, mutta lunta on perin ohkaisesti. On kai tuolla hiottuja latujakin, joten jokainen estävä syy on tekosyy, sanoi jo Kekkonen.
25.2.2017