Tuukka Huttunen (vas.) muuttuu Väinö Linnaksi ja tämän kavereiksi Tampereen Komediateatterissa. Kuva Anu Ala-Korpela, Al.
Kaimani Panu Raipia otti yhteyttä pari vuotta sitten. Oli puhetta itsenäisyyden juhlavuodesta ja Tuntemattomasta sotilaasta. Panu kaavaili juhlanäytelmää, jossa yksi näyttelijä esittäisi koko teoksen. Kun sovitin romaanin 1997 Pyynikin Kesäteatteriin, Panu arveli, että voisin samalla tehdä tämänkin.
Huikaiseva idea, mutta eikö itse teos ala olla jo liian läpituttu? Kuten Porin esityksen yhteydessä totesin, se on kuin kansanruno, jonka kaikki osaavat ulkoa. Nytkin pyörii siitä pian kolme versiota eri teattereissa, ja yksi uusi elokuvakin on vielä kestettävä.
Niinpä keskustelussa alkoi hahmottua minua kiinnostavampi näkökulma. Kuinka itse romaani syntyi? Mistä aineksista Väinö Linna kehitteli sotaromaanin? Kuinka hän nousi syvästä masennuksesta, jonka hylätty Messias-romaani aiheutti?
Tapasin Linnan silloin tällöin alkaen 1970-luvulta. Kun sain kutsun Pirkkalaiskirjailijoihin, kävin ahkeraan kuukausikokouksissa, joissa Linna oli itseoikeutettu keskushenkilö. Yleensä joku vieraileva kirjailija piti valitusta teemasta alustuksen, minkä jälkeen puheenjohtaja Jorma Kannila antoi ensimmäisen puheenvuoron Linnalle. Kuulimme sitten tasapainoisen, rauhallisen analyysin esillä olleesta aiheesta. Nyökkäilimme hyväksyvästi. Sen jälkeen keskustelu sai ryöpsähdellä vapaasti suuntaan jos toiseenkin.
Linna oli siihen aikaan tavattoman ystävällinen henkilö. Hänen vahvin poleeminen vireensä oli jäänyt suurten romaanien ilmestymisaikoihin 1950- ja 60-luvuille. Nyt hän oli kaikkien arvostama mestari, jolla oli varaa jakaa kannustavia kehaisuja nuoremmille yrittäjille. Kyllä häneltä vieläkin irtosi kipakka kommentti, jos joku jotain oikein hölmöä esitti.
Myllykolun Kesäteatterissa Linna vieraili vaimonsa Kertun kanssa muistaakseni 1976, kun siellä esitettiin Töllinmäen tohtoria, Sillanpään nuoruuudesta kertovaa näytelmää. Myös Kalle ja Ritva Holmberg olivat mukana samassa seurueessa, tulivat Linnojen mökiltä Teiskosta. Näytelmän jälkeen istuimme iltapalalla Osaran kartanossa. Kunpa muistaisi kaiken, mitä siinäkin pöydässä puheltiin. Nyt ovat vainajia kaikki.
Linna kävi Hämeenkyrössä silloinkin, kun Veikko Sinisalo vieraili keskuskoululla ja esitti yhden miehen teatterina Pohjantähden alla. Se on mielestäni edelleen paras näkemäni tulkinta siitä teoksesta. Tämä muisto osaltaan kannusti yrittämään yhdelle miehelle sovitusta myös Tuntemattomasta. Saa olla Tuukka Huttunen aikamoinen virtuoosi, jos hän tästä selviää, rooleja on noin 30. No saman verran oli varmasti Veikonkin esityksessä. Istuttiin silloin vanhassa Holvissa esityksen jälkeen, Väinö ja Veikko olivat molemmat loistotuulella.
Linna asuikin Hämeenkyrössä, Käkisaaren tilallaan, kirjoittaessaan Pohjantähteä. Oli hänellä kaikenlaisia muistoja siltä ajalta, vaikka maanviljelys ei sitten häneltä kovin kauan luonnistanut. Oli vastamäkeä, rakennuksiakin paloi kai kahteen otteeseen kuin Kiannolla konsanaan. Linna puhui aina hyvin arvostavasti Sillanpäästä, kertoi että häntä harmitti, kun teokset loppuivat kesken. Niitä oli hänestä liian vähän. No itse hän kirjoitti lukumääräisesti vielä vähemmän. Joskus Linna heitti, että siinä Sillanpäässä oli aina niin paljon sitä herraa… Linna itse pysyi varsin vaatimattomana kansanmiehenä, noin ulkoisesti.
Pentinkulman päivilläkin tuli niihin aikoihin käydyksi Urjalassa joka kesä. Varsinkin muistan Linnan itsensä vetämät Pentinkulman bussikierrokset romaanin alkuperäisillä tapahtumapaikoilla. Nyttemmin olen postissa saanut lisää tietoa: syntyperäisen urjalalaisen Esko Nummelan seikkaperäisen selvityksen samoilta paikoilta kirjassaan Kertomus Väinö Linnan Pentinkulmasta (2016). Siitä selviää, kuinka hämmästyttävänkin paljon Linna käyttää autenttista tosiasia-aineistoa romaanissaan. Linna näitä itse ymmärrettävästi vähän kierteli puheissaan.
Nämäkin muistot pyörivät mielessäni, kun nyt maanantaina julkistettiin Tampereella Komediateatterin ohjelmistoa. Nuoremman Panun alkuun sysäämästä näytelmästä tuli Päämärä Tuntematon, nimen keksi entinen oppilaani, teatterin toimitusjohtaja Teemu Ojala. Marraskuun alusta sitä lähdetään esittämään. Kieltämättä se pohjustaa osaltaan sopivasti Aku Louhimiehen uutta elokuvaa aiheesta.
Näytelmästä käy ilmi Linnan harvinainen työtapa: hän luki romaania ääneen kavereille sitä mukaa kun kirjoitti. Näin Linna sai taatusti tuoretta palautetta. Paras kiitos oli kuulemma: ”Ei jumalauta…” Yksi mukana ollut, Jaakko Syyrjä, on tätä verrattomasti kirjassaan Linnasta kuvannut. Samaa metodia en tiedä kenenkään muun kirjailijan harrastaneen. Syksyllä se sitten nähdään lavalla, Panu ohjaa ja Tuukka näyttelee minkä ikinä itsestään irti saa.
Olen ennenkin todennut, että Tampereen Komediateatterissa on mukava käydä, kun siellä saa aina harvinaisen ystävällisen kohtelun. Perheteatterissa on ihan oma henki. Esko Raipian kanssa muistelimme joitakin edsmenneitä persoonallisuuksia, teatterimuseotakin kaupungissa taas puuhataan. Esko muistutti, että se perustettiin jo 1957, mutta vielä ei ole paikkaakaan. Kiireet ovat kaupungissa kulttuurin osalta joskus hämäläisen hitaita. Oli lisäksi hauska tavata pitkästä aikaa tamperelaista teatteriväkeä Esko Roinetta myöten, joka kesällä hyppää komisario Palmun housuihin. Onhan Tampere vielä Suomen teatterikaupunki vai kuinka? Katsotaanpa viimeistään syksyllä.
21.2.2017