Kuva Marjo Haapasalo
Kiertomatka läntisessä Suomessa tuotti kaksi vaikuttavaa teatterielämystä.
Suomen Turussa, vanhassa ravintolaksi muutetussa Koulussa, kohtasimme hyväksi tuttavakseni tulleen Eino Leinon ja hänen rakastettunsa L. Onervan. Kaj Chydenius on tunnetulla eläytymistaidollaan säveltänyt nelisenkymmentä Leinon ja Onervan runoa. Niistä oli koostettu kahden runoilijan välinen dialogi, joka aivan hurmasi meidät: Sykkeessä sydämen kahden.
Marjan tytär Salla oli esityksestä vinkannut ja hommannut liput. Siellä mukavalla sohvalla istuimme ja viiniä nauttien kuuntelimme sykähdyttäviä runoja. Seinän takana hälisi normaali kapakkailta, mikä oikein hyvin sopi esityksen henkeen ja tunnelmaan.
Esitykseen oli löytynyt oivallinen pari, Elina Partanen Onervaksi ja Dick Holmström Leinoksi. Elina lauloi kauniisti ja näytteli herkin harkituin viittein. Dick Holmström oli niin ilmetty Eino Leino, että meinasivat silmät pudota päästä: sopivan pulska, hivenen räjähtänyt, tunteellinen ja pehmeästi ääntävä velikulta, romantikko jokaista suortuvaansa myöten. Osasivat kumpikin oivallisesti nostaa rakkaussuhteensa vaihtuvia tuntoja runoihinsa. Kari Mäkiranta säesti.
Harvoin on puolitoistatuntinen vilahtanut niin nopeasti kuin tässä. Nämä runot olisi saman tien kuunnellut toiseen kertaan. Esityksiä on vielä yksi alkavalla viikolla, ja tilatahan sitä varmaan voi, helposti liikuteltava kolmikko, arvaisin.
Turusta matka jatkui Poriin, missä itsenäisyyden juhlavuosi pamahti käyntiin (tai onhan se jo kauan ollut kauheassa vauhdissa) varsin komeasti.
Porin vanhassa oluttehtaassa esitettiin – meinasin huokaista, taas kerran – mutta ei: tuskin Porissa on Linnan Tuntematonta sotilasta ennen veivattu. Nyt se otettiin estradille niin näyttävästi kuin mahdollista. Oluttehtaan avara kertakäyttönäyttämö aukeni oivalliseksi sotatantereeksi. Ilmassa oli sotaisan juhlan tuntua.
Eihän sille mitään mahda, että tarina on perin tuttu, jokaista vuorosanaansa myöten. Omat Tuntemattomani alkoivat Pyynikillä 1962, jatkuivat Laineen elokuvassa ja romaanin sivuilla, uudistuivat Mollen murhaavan synkässä uudistulkinnassa, koukkasivat Turkan kuiskausversioon Helsingin Kaupunginteatterissa (mistä pidin yliopistoseminaarin), törmäsivät Kristian Smedsin poskettomiin leijoniin Kansallisessa huipentuakseen takaisin Pyynikille, minne tein 20 vuotta sitten uuden sovituksen Kalle Holmbergin ohjaamaan Linna-sarjan finaaliin. Ja tätä on tämän jälkeen vielä yksi uusi elokuvallinenkin kestettävä!
Mutta ensin tämä Carl -Gustaf Christian Lindroosin ohjaama laajatehdasspektaakkeli Porissa. On sanottava, että Tuntemattomasta on tullut eräänlainen kansanruno, jonka kaikki tuntevat ainakin auttavasti elleivät läpikotaisin. Jokaisen repliikin arvaa, jokaisen kohtauksen tuntee jo ennalta. Yllätyksiä on enää vaikea kehittää, ellei nyt tee vihollisista pesukoneita. Mitään niin raflaavaa ei Porissa yritettykään. Esitys siellä on rauhallinen, hyvin tehty perus-Tuntematon, klassinen ja odotusten kaltainen kaikissa käänteissään. Laaja tila on hallittu hyvin, samoin tehosteet, valot, koko sodan melske ja meininki.
Vähän uusia vivahteita tulee Veerukan tanssista yhdistyneenä sotilaitten ryyppäjäisiin ja Kariluodon epätoivoisesta loppumonologista. Muu on taattua kamaa, ei syytä huolestua mistään temppuilusta. Jokunen ennen kuulematon vuorosana on kirjasta poimittu.
Ilon aiheita tarjoavat nuoret, raikkaat, entuudesta tuntemattomat näyttelijät, kuten Tuntemattomaan sopii. Hyviä olivat konkaritkin, Vesa Haltsonen Koskelana kärjessä ja Matti Mäntylä Sarastienä. Hietanen oli Pekka Hännisen hahmossa luonnikas ilonpitäjä, Jarkko Tiainen Lehtona juuri niin kova kuin pitää. Marko Honkanen tuli Lahtisena jo ajoittain lähelle Veikko Sinisalon äänenpainoja, varsinkin kuolinkohtauksessa. Ja aivan erinomainen oli Joonas-Petteri Nieminen rättiensä ja soppakanuunansa puolia viimeiseen saakka pitävänä Mäkilänä.
Jännitimme kuinka Myllykolun kasvatti Turkka Mastomäki pärjää Rokan vaativassa roolissa, ja suuri oli huojennus: hän on suorastaan loistava, karjalan murrekin sujuu kuin olisi sitä ikänsä puhunut. Hallitsee kohtauksillaan suvereenisti näyttämöä. Suuri voitto Turkalle!
Upseereilla on vähemmän kiitollista tehtävää kuin miehistöllä, mutta hyviä arvovaltaisia tyyppejä siellä esiintyy, eikä turhan takia liioitella mitään pilkkaa tai parodiaa. Miehistö kiroilee liikaa, enemmän kuin kirjassa, mutta ehkä näyttelijät saavat näin lisää vimmaa itseensä.
Nautimme väliajalla asiaan kuuluvasti sotilaskodin kahvia, munkkia (saisi olla tuoreempia) ja leikattua konjakkia sekä tapasimme kaiman Panu Raipian (jonka kanssa aiheesen liittyviä juonia) ja Risto Ojasen seurueineen. Risto kirjoittaa Porin Teatterin historiaa, johon koostuu tästä illasta varmaan oma ansiokas lukunsa.
Ajelimme yötä myöten Hämeenkyröön, missä on vielä sunnuntaina pantava järjestykseen joitakin Sillanpää-oopperan seikkoja johtokunnan kokouksessa, joten juhlavuosi jatkuu ja ylenee ja komistuu vielä hyvän aikaa. Kesällä pamahtaa Myllykolussa.
29.1.2017