Helsingin Sanomien tv-elokuvakriitikko Martta Kaukonen on suosikkini. Seuraan jatkuvalla kiinnostuksella hänen 3-6 rivin huitaisujaan elokuvista. Tänään hän onnistui taas. Omena putoaa on hänen tuomionsa mukaan Valentin Vaalan Mika Waltarin näytelmästä ohjaama ”kurja komedia”.

Millaisia toheloita olivat entisaikojen kriitikot? Tätä kurjaa komediaa yleensä ankaran kriittinen Eugen Terttula meni aikoinaan (Ssd) kehumaan näin: ”Se on ehdottomasti moitteettomimpia filmejä, mitä tässä maassa on tehty.” Elokuva oli ”iloinen yllätys” myös Hesarin Paula Talaskivelle. Terttula totesi Tauno Palon Ventti-Villestä: ”Jos tällainen suoritus olisi nähty englantilaisessa tai amerikkalaisessa elokuvassa, se olisi tehnyt näyttelijästä maailmankuulun.”

Kaiken huippuna suomalaisen elokuvan erikoistuntija Kari Uusitalo on kirjoittanut Suomen Filmografiaan (osa 4) elokuvasta laajan kiittelevän esseen otsikolla: ”Onnistunut näytelmäfilmatisointi”. Elokuva sai viisi Jussia: Waltari sai käsikirjoituksesta, Vaala ohjauksesta ja näyttelijät Palo, Pena Viljanen ja Senni Nieminen roolisuorituksista.

Meidän piti odottaa lahjomattomaan Martta Kaukoseen ja vuoteen 2017 saakka ennen kuin totuus valkeni tästä huimasti yliarvostetusta, hämmästyttävän kurjasta komediasta.

Onkohan tämä tyyli ihan oikeata yleisön valistamista? Muutama kuukausi sitten Martta Kaukonen luonnehti Matti Kassilan notkeaa täysosumakomediaa Hilmanpäivät rutiinityöksi.  Viime sunnuntaina hän läiskäytti teinianimaatiolle Coraline ja toinen todellisuus täydet tähdet, enemmän kuin Renoirin klassikolle Suuri illuusio, jota monet pitävät maailman parhaana elokuvana (minäkin).

Kuinka subjektiivinen suuren yleisön palvelija saa olla? Rajattoman ilmeisesti. Otan usein vertauskohdaksi Aamulehden ja Alma Median Pekka Erosen, jolla on tilaa enemmän ja aina jotakin raikasta, oivaltavaa sanottavaa vanhoistakin elokuvista. Kotimaisten osalta hän on säännönmukaisesti 1-2 tähteä edellä Kaukosta. Omena putoaa –elokuvasta hän ymmärtää nostaa esiin Tauno Palon taiturimaisen Ventti-Villen, jonka hahmo lämmittää häntä kuin talvinen takkatuli. Ihan Palon takia elokuva kannattaa katsoa, hän yllyttää.

Tästä Palon kuuluisasta bravuurista meillä on vain tämä elokuva nähtävänä, Kansallisen teatteriesitys on kadonnut aikojen nieluun. Sillä on legendaarinen maine, ja elokuvastakin voi päätellä miksi, vaikka rooliin on tässä lisäilty vähän turhaa romantiikkaa. En minäkään pitänyt kaikista ajan ja paikan laajennuksista. Alkuperäinen näytelmähän on sidottu vain yhteen huoneeseen, jolloin yllätykset ovat tehokkaampia. Elokuvallistettu sovitus alkaa kieltämättä kankeasti pohjustellen. Eloa syntyy toden teolla vasta siitä, kun Ventti astuu perämies Jonssonin murjuun. Ehkä Martta K on jaksanut katsoa vain alun? Parhaimmillaan leffa kulkee edelleen hauskasti ja letkeästi.

Pisteenä i:n päällä on Waltarin itsensä hitchcockmainen esiintyminen alussa ja lopussa mäyräkoiraansa Petteriä kuljettaen. Onnellinen loppu, jossa huijariperhe melko epäsovinnaisesti palkitaan, jättää sekin tuon Erosen kuvaaman tunteen: lämmittää kuin talvinen takkatuli.

17.1.2017