Olihan komeata kävellä keskellä Mannerheimintietä. Sellaista ei usein tapahdu. Juhlavuoteen tultiin pelit soiden ja raketit paukkuen.
Marja sai äkillisen idean: mennäänkin katsomaan Lepakkoa Kansallisoopperaan. Toimen naisena hän hommasi saman tien liput ensi parvelta parhailta paikoilta. Vanha kunnon shampanjaoperetti sopi uudenvuoden iltaan kuin nyrkki silmään – vertaus ei ehkä ole paras mahdollinen. Mutta keveätä hassuttelua joskus kaipaa. Kuten Marja määritteli: kuin kuvitettu Strauss-konsertti. Monet ikitutut melodiat ovat täältä peräisin.
Shampanjaa sitten siemailimme väliajalla, mutta emme jääneet illalliselle, vaan marssimme koko tien leveydeltä monenlaisen mekkalan ohi Kansalaistorille (miksei Kansantori? liian poliittinen kalskahdus?), missä oli bileet parhaimillaan. Lauri Tähkä kiipesi lavalle ja lauloi aika kauniisti suomalaisuudesta. Moni mamu siinä kummasteli tätäkin meininkiä. Jotensakin rentoa ja irtonaista iloa tuntui ihmisillä olevan.
Jatkoimme Vanhan laidoille perunatorille ja otimme hampurilaisen ja porilaisen kuin hamassa nuoruudessa. Miten hauskaa! Musta poika kävi siinä pelleilemässä kuin mykässä elokuvassa. Kaikki olivat hyvällä tuulella, kioskinpitäjätkin. Vain joku hysteerinen tyttö huusi ja kaipasi pois. Mitään pahempaa kännäilyä tai tappelua emme nähneet, vaikka pelastusauto joskus ulvaisi liikkeelle.
Viimeistelimme juhlat kotona telkkarista. Viihde kyllä dominoi ihan täysin nämä uudistuneet vuodenvaihteen juhlat. Kyllä on eroa siihen, kun poikasena vanhempien kanssa hytistiin Suurtorilla kuulemassa piispan puhetta ja veisaamassa ”Jumala ompi linnamme…” Olisi nyt joku puhe voinut tässäkin hillumisessa vähän menoa ryhdistää. Pääministeri sentään kävi toivottamassa hyvää ja siunattua juhlavuotta. Siinä koko sanoma. Isänmaasta ja uskonnosta ei enää sanaakaan. No alkaneena vuonna sitten jauhetaan sitäkin enemmän.
Kilautimme unkarilaiset kuohulasilliset ja katselimme ikkunasta Engelin aukion komeaa ilotulitusta. Vastapäisen talon katolla pidettiin ilojuhlia punaisin tulituksin! Huimaa sakkia. Vielä näimme ystävämme Saaran Vox Urbanan eturivissä laulamassa ”Kalliolle kukkulalle…” Sitten vaivuimme siihen tietoisuuteen, että juhlavuodessa ollaan.
Aamulla rivakka lenkki Kaivopuiston ympäri, kallioille kiipeillen ja Viron horisonttia tähyillen. Pari virkistävää vastaantulijaa, Antti Alanenkin rantatiellä. Sää leuto ja harmaa.
Presidentin puhe oli erinomainen, tuntui että hänellä tosiaan oli sanottavaa. Teemat johtuivat luonnostaan edellisestä. Selvää kehitystä, Niinistö selkeyttää sanomaansa. Kukaan ei voi sanoa enää, että olipa koukeroista. Tai sitten on vastaanotossa vikaa. Puheessa oli paljon positiivista rohkaisua, mutta arvasimme, että varjoisat teemat nostetaan uutisissa päällimmäisiksi.
Nautittiin livekalaa, kun se joululta jäi – silloin Auttilan Risto toi niin valtavan hauen järveltä, että kun se leivinuuniin pistettiin hautumaan sitruunalohkot, purjot ja tillit mahassa, sitä syötiin monta päivää. Pöydän kuningas siitä tuli. Mutta maittoipa livekalakin huhhahhei. Wieniläissävelet säestivät kuin jatkona eiliselle.
Melkein harmittaa, kuinka hienosti britit osaavat kuvata omaa historiaansa. Nytkin tämä syvästi eletty Churchill-leffa, vanhan valtiaan viimeinen nousu. Tuleekohan Maaritin Kekkos-kirjasta sitten mitään vastaavaa? Toivottava parasta!
Vähän samaa mieltä olen kuin Donner, että turha on veivata Tuntematonta enää kolmatta kertaa. Olisihan uusiakin aiheita itsenäisyyden ajalta. Miten vaikka vallankaappausyritys 1948? Tragikomiikkaa piisaisi, Kimmo Rentolan kirja antaisi hyvää pohjaa. Ja paljon muuta tämänkin maan historia tarjoaisi. Saas nähdä mihin vuosi johtaa. Tuleeko itsenäisyydestä edes joku kolkka uudesti valaistuksi…?
Joka tapauksessa Oikein Hyvää Uutta Vuotta kaikillen!
Uudenvuodenpäivänä 2017