Panu Rajala

Nyt se sitten potkaistiin liikkeelle, tämä kauan haudottu Sillanpää-ooppera. Tässä me uhoilemme ja näyttelemme kvartettia Kämpin Sillanpää-sviitissä, takana Waltteri Torikka ja Marco Bjurström, sohvassa Osmo Rauhala ja mä.

Waltteri laulaa nuoren Sillanpään ja johtaa taiteellisesti, Marco ohjaa ensimmäisen oopperansa, Osmo lavastaa samoin debyyttinään ja minä nyt olen parkkiintunut Sillanpään tulkitsija, pari librettoakin tehnyt aiemmin.

Ensimmäisestä tapaamisesta tuli hyvä ja varma olo. Tämä ei voi kokonaan epäonnistua, niin kova joukko on asialla. Ei pidä unohtaa Seppo Pohjolaa, joka on loihtinut hienot sävelet oopperaan. Onhan ooppera ennen muuta säveltäjänsä teos. Päärooleja laulavat Waltterin lisäksi Helena Juntunen (Siikri) ja Sauli Tiilikainen (vanha FES), heillä jo valmiiksi hyvä kontakti aiheeseen.

Vilja Pylsy hoiti tiedotuksen erinomaisesti ja valtavalla sisullaan, joten startista tuli paras mahdollinen. Kun ajelimme yhdessä Helsinkiin, Vilja teki kirjaimellisesti kaikkensa voittaakseen Osmon ongelmat päästä paikalle ja onnistui! Koko työryhmä saapui kokoontumiseen Café Pompieriin Etelä-Espalle, mediaakin paikalla kohtuullisesti, jopa Vesa Sirén Hesarista.

Istuimme hetken Kämpin terassilla ennen Lännen Median jatkohaastattelua,  yllä näkyvä kvartetti, ja kyllähän päät kääntyivät. Se olisikin parasta reklaamia. Sää oli taivaallinen, lämmin, aurinkoinen, mikä sopi loistavasti Sillanpään, vanhan monistin ja auringon palvojan merkkipäivään. Hänen esikoisromaaninsa Elämä ja aurinko ilmestyi 100 vuotta sitten.

Huokaistava, niin pitkään ja monen vaikeuden kautta tätä on valmisteltu. Nyt alkaa lipunmyynti (045 6675454), ja Hämeenkyrön Myllykolun perinteinen amfiteatteri täyttyy arvatenkin alta aikojen, joten pitäkää varanne. Ensi-ilta 22.7.2017 ja siitä eteenpäin 12 esitystä.

Jotenkin oli tämän jälkeen tyhjä olo, jonka täytin illan teatterikäynnillä, mahdollisimman kevyellä. Areenan Kaktuksenkukka, ranskalainen farssiklassikko. sai toimia rentouttajana. Satu Silvon mehevää ja räiskyvää esitystä oli ilo seurata. Santeri Kinnunen on tarkka ja etevä näyttelijä, mutta kovin suomalainen tyyliltään. Teki mieli kuvitella, kuinka naisiin menevän hammaslääkärin rooli istuisi tummalle, pyylevälle, sliipatulle pariisilaiselle taiturille. Eipä mikään yllättävä teos, mutta joskus on kiva tarkkailla farssin koneiston laskettua tikitystä, oma taitonsa siinäkin on.

Sitten futista, kerrankin jännä peli, missä Atletico pääsi niukasti jatkoon ja Bayern joutui voitosta huolimatta nöyrtymään. Molempien maalivahtien rankkarintorjunnat riemastuttivat eniten. Loistopäivä kaiken kaikkiaan!

3.5.2016

Tästä se alkoi, soreat abiturientit Sanni Kyröjoki (vas.) ja Aliina Kyyrönen valmiina lakittamaan Taatan. Heikki Niemisen veistos vuodelta 1965 kuvaa mestaria hänen viimeisinä elinkuukausinaan. Nyt voisi olla jo muhkean kokovartaloveistoksen aika 1930-luvun voimainsa päiviä viettävästä kirjailijasta.

Väkeä patsaalla oli ilahduttavat satakunta, tapahtuma alkaa vakiintua. VPK:n torvisoittokunta töräytteli reippaasti Jarkko Salosen johdolla, ja kunnanjohtaja Antero Alenius piti toivorikkaan puheen kunnallisista näkymistä ja valoi uskoa myös tulevaan Sillanpää-oopperaan. Oman käsityksemme mukaan kunnan tärkein tulevaisuuden tehtävä on nyt saada aikaan kunnollinen ja maisemaa pilaamaton katos Myllykolun katsomon suojaksi!

Jatkoimme meillä Viehätyksessä alla näkyvin tunnelmin.

Vanhat papit kunnostautuivat! Tässä Ari Suutarla vetäisee bravuurinsa ”Sinisiä punaisia ruusunkukkia” Kirstin säestyksellä. Vanhempi rovasti Hannu Lehtipuu piti niin hienon puheen elämäni kolmen naisen kunniaksi (viimeisin kuvassa), että olen vieläkin liikuttunut. Laulettiin muutenkin, nautittiin simaa ja tippaleipiä, skumppaa ja viiniä, nakkia ja perunasalaattia sekä vieraiden tuomia erikoisherkkuja. Saimme onnitella myös Marjan tytärtä Kaisaa ja siippaansa Tomia vihkimyksen ja lähestyvän perhetapauksen johdosta.

Paikalla parikymmentä Sillanpään Seuran aktiivia vahvistettuna muutamilla naapureilla. Viimeiset tanssit sammuivat siinä vaalenevan puolenyön jälkeen.

Aamulla piti nimittäin olla skarppina, seurasi vielä kosken avaus esittelyineen. Minun tehtäväni oli kertoa Kyröskoskesta taiteilijoiden silmin. Hämeen Hälläpyörä löydettiin varsinaisesti 1800-luvulla, tosin italialainen Acerbi kävi seurueineen paikalla jo 1799. J. L. Runeberg puolisoineen kävi ihailemassa koskea 1830-luvulla (Fredrika vallan ihastui kuohuihin, olisi halunnut hypätä niihin), Z. Topelius vähän myöhemmin, ja sitten innostuivat taidemaalarit Holmbergista, von Kugelnista ja Knutsonista alkaen.

Mielenkiinto Hälläpyörää kohtaan sammui kuin seinään 1870-luvulla, kun koski valjastettiin paperiteollisuuden voimanlähteeksi. Vielä sinnikäs Felix Frang Ikaalisista kävi maalaamassa myös alkavat tehdasrakennukset mukaan kosken partaalle 1889 ja 1892, mutta sen jälkeen on ollut taiteen rintamalla hiljaista. Koski on jauhanut paperia, rahaa ja työtä kyröskoskilaisille ja muillekin.

Ihmeen vähän koskea matkailumielessä käytetään verrattuna vaikka Imatrankosken avauksiin valoineen ja äänitaustoineen. Siihen olisi täälläkin mahdollisuudet, mutta kyröläinen luonne pitää mieluummin matalaa profiilia. Olisiko kosken avauksista jotakin rahankuluakin! Mutta hyvä näinkin, äänentoisto toimi kuulemma erinomaisesti. Väkeä kertyi valtavasti upeana keväisenä päivänä kosken kuohuja ihailemaan ketkä aitiotasanteelta, ketkä sillalta tai kallioilta.

Peräti täysipainoinen vappu päättyi lounaalle Sarveen, missä oli ihmeellisen hiljaista – tosin iltapäiväkin oli jo riennoissa vierähtänyt myöhäiseksi. Meidän joukkomme (Artsi, Helinä, Sonja, Jorma) houkutteli Lampisetkin mukaan (Salme vanha kyröläinen), ja kun vielä kunnianarvoisa johtaja Aulis Jalaskoski nuorikkoinneen kunnioitti tapausta läsnäolollaan, oli meillä sentään juhlan tuntua kylliksi. Harvoin on kylmä olut maistunut niin taivaalliselta: yleiset hommat taas kerran ohi!

Josko ensi vappua vietettäisiin taas Helsingissä ja Ullanlinnanmäellä, kenpä tietää. YL:ää on jo ikävä ja Retuperääkin, niin täyteläistä kuin täällä olikin

Sateiden ja sinnikkään kirjoitusviikon, kevään ensimmäisen hauen ja kalasopan, eilisen tappavan pitkän oopperakokouksen ja Naiskuoron herkän tunteellisen konsertin jälkeen on koittamassa ihme ja kumma vappu. Joka pitää kirjoittaa pienellä, mutta juhlia isosti.

Kaikkein tärkein: Marjakin tuli jäädäkseen, ja nyt alkaa kesä, ei auta enää mikään.

Parin tunnin päästä Taata saa lakkinsa ja me muut kuohuvaa sekä kuulla kunnanjohtaja Antero Aleniuksen sytyttävn puheen ja VPK:n soittokunnan rämäkästi törähtävää torvisoittoa Jarkko Salosen johdolla. Ja sitten sakkia kerääntyy meille jatkoille, pallot on puhallettu ja pullot jäähdytetty.

Joten jos satut lukemaan tätä nyt siinä, niin liity jatkoksi, Villa Viehätyksen ovet ovat auki aamupuolelle, uskoisin. Mutta liikaa ei sovi hillua, sillä huomenna klo 13 tää jätkä seisoo terävänä ja pokkana Kyröskosken partaalla kuohuja katsellen ja lasketellen jotakin juttua koskesta taiteilijoiden kuvaamana.

Joten tervetuloa sinnekin kosken aukaisuun ja suun naukaisuun. Koetetaan selvitä vapusta. Hauskaa ja hillittyä sembalointia kaikille jalkeille tai edes kynnelle kykeneville!

Toivoo eräs, jolla on päivämäärä ja kellonaika peräs, 30.4. klo 15.15.

Sama päivä putkautti julki kaksi uutta kirjaa. Ajeltiin ensin Hämeenkyröstä Espoon Isoon Omenaan, missä kustantaja Arto Pietilä luovutti pari laatikollista painotuoreita opuksia. Nuoruuteni näytelmät ovat nyt kansissa.

Tapaus on harvinainen, sillä näytelmiä julkaistaan kirjana yhä vähemmän – klassikoita lukuunottamatta. Siksi oli todella lämmittävää, että Pietilän kustannusyhtiö pisti tyylikkäästi kansiin kolme varhaisinta ja rakkainta näytelmääni: Myllykolun Eemeli, Töllinmäen tohtori ja Saavutus.  Myllykolussa ne on kantaesitetty 1972, 1975 ja 1986 ja muodostavat trilogian Sillanpään elämänvaiheista.

Joimme julkistuskahvit ja suunnittelimme samalla tulevaisuuttakin. Näytelmiä nimittäin riittää. Joitakin voi vielä poimia kestävään käyttöön. Mutta katsotaan nyt ensin, kuinka nämä maailmalle liikkuvat.

Helsinkiin päästyä oli käytävä lounaalla kotikiinalaisessa ja käveltävä Uudenmaankadulle seuraavaan julkistamiseen: viestintäfirma Ellun kanat oli kääräissyt pienen elegantin kirjasen ikuisesta aiheesta Rakkaus. Meitä oli kolmisenkymmentä kirjoittajaa haastettu muotoilemaan käsityksemme tästä alati  kiehtovasta teemasta. Olli Valtonen kokoaa kirjan tuoton HelsinkiMission hyväksi, joten arvokkaalla asialla oltiin.

Tapasin kollegoja, ainakin Anja Snellmanin ja Hannu Mäkelän sekä Jukka Jusulan ja Matti Apusen, ennen kuin oli riennettävä eteenpäin. Kirjalliset salongit ja syventävät keskustelut oli jätettävä. Mitähän jännää niissä tapahtui?

Ajelin nimittäin Pornaisiin kirjastotapahtumaan tämän tarinaviikon merkeissä. Ihailin Mustijoen vehmaita maisemia Laukkoskella Mika Waltarin kirjoituspaikan tuntumassa ja puhelin kirjastossa tuotannostani. Paikalla sentään toistakymmentä kiinnostunutta kuulijaa, joukossa vanha tuttava Auli Talvi.  Ihailin myös kirjaston hienoa Waltari-kokoelmaa, kokonaista seinällistä teoksia, käännöksiä ja tutkimuksia. Arvokas löytöpaikka tutkijoille, joita toivottavasti riittää.

Vielä ehdin kotiin katsomaan Teeman loistavaa sarjaa Ranskan modernisteista ja Franklin D. Rooseveltin elämästä, molemmat ikävä kyllä loppuivat.

Marja sanoi lukeneensa rakkausjuttuja ja valitsevansa pyynnöstäni viisi kärjessä. Sitä odotellessa.

19.4.2016

Heikki Kinnunen ja Ola Tuominen Kuningas Learin pyörteessä.

Elämä on rästien keräilyä. Tämäkin näytelmä, Ronald Harwoodin Pukija, jäi näin myöhäiseksi. En nähnyt sitä Helsingissä, mutta nyt Tampereen Komediateatterissa. Sinne oli muutakin asiaa.

Heikki Kinnunen on juhlinut näkyvästi, myös tässä näytelmässä viime tai toissasunnuntaina. Hyvin hän istuu vanhaksi kuolevaksi näyttelijäraakiksikin. Hänen ilmaisunsa on tosin aika tuttua, mutta pätevää, vahvasti läsnä olevaa. Ola Tuominen oli erinomainen nimiroolissa. Ja sivummalla yllätti Esko Raipia palaamalla näyttämölle hauskan narrin vähän säälittävässä hahmossa. Eskon pitäisi näytellä useammin, kunto siitä vain paranisi.

Mikko Viherjuuri oli tämän ohjannut, mutta eihän näin hyvissä näyttelijöissä paljon ohjaamista ole, näyttelevät kukin tyyppinsä mukaisesti. Lavalla ei ihmeemmin temppuilla. Maailmansodan tausta tulee mukaan vaikuttavana pommikeskityksenä. Englannissa ollaan ja näytellään vaan sitkeästi Shakespearea.

Komediateatterilla on hienot sisätilat ja hyvät vierailijat, siitä on selvästi jo tullut Tampereen kolmas teatteri. Pienempiä on koko liuta. Kummasti yleisöä kaikkiin riittää.

Pidimme pikapalaverin kaimani Panun kanssa, josta myöhästyin vaatimattomasti tunnin. Mikä ihme on, etten enää osaa lukea omaa kalenteriani. On vastedes tarkistettava yhdessä skarpimman vaimoni kanssa.

Näytelmän jälkeen ennen saunaa särähti korvaan Uutisvuodon tavallistakin huonompaa ”huumoria”. Venäjän suhteisiin liittyvä käänteinen itsevähättely alkaa saada hysteerisiä muotoja. Niinistö kävi Venäjällä pesemässä Putinin vessan. Hauskaa?? Jos kirjoittajaryhmä on näin pohjamudissa, luulisi juontajan itsekritiikin edes toimivan.

Leikola ja Lähde puhuvat usein hauskasti jopa teräviä, mutta Puolan kohdalla sielläkin oli vapa hukassa. Asiantuntevat vieraat saivat toistuvasti korjata isäntien heittoja. Esim. että pienet maat kuten Suomi ja Puola (!) tarvitsevat suurmiehiä identiteettinsä vahvistamiseksi. Eivätkö suuret muka tarvitse? Niissä henkilökulttikin on suurin. Leikolan mukaan niillä on muita keinoja. Eikö ”pienillä” muka ole?  Pienen Suomen musiikkielämä (ilman Sibeliustakin), pienen Puolan väkevästi nouseva kansallistunto (ilman Walesaakin).  Tällaista kuuntelin saunakamarissa.

Tänään sateisena sunnuntaiaamuna heräsin läimähtäen kolmannen Tuntemattoman roolijakoon. Tämä on ikuinen lempilapsi, millään ei niin hyvin saada mediaa syöksähtämään asemiin kuin uudella Tuntemattomalla. Naamat peittoavat näkökulman, jos sellainen on löytynyt. Ja onhan tässä aikaa etsiä ja tehdä elokuvaa, toivottavasti ei niin haudantotista ja tutisevan sodanvastaista kuin Molle teki.

Vaan olipa antoisaa kuultavaa, kun Touko Siltala kertoi radiossa kirjoista, kustantamisesta ja musiikkilöydöistään. Erityisesti ilahduin, kun hän kehui Tawaststjernan loistavaa Sibelius-elämäkertaa, joka kestää lukemista uudelleen ja uudelleen. Ja muistutti kirjailijan ja kustantajan läheisestä, aktiivisesta suhteesta. Tällainen puhe lisää uskoa kirjaan näinkin ahtautuvina aikoina.

17.4.2016

Kuva Hannes Markkulan, Aho-tilaisuuden pontevan järjestäjän.

Kiertelin kaikenlaisissa. Kevät tuo taas tilaisuuksia.

Puhuin päiväkirjoista Kampin palvelukeskuksessa. Vierailut eläkeläisten piirissä on jo perinne. Sirkka Aremo sinne uskollisesti kutsuu.

Päiväkirjat on aihe, joka kiinnostaa varttuneita rouvashenkilöitä, koska moni on niitä itsekin kirjoittanut. Valaisin aihetta laajemmin Aino Kallaksen, Pentti Saarikosken, Matti Klingen ja vähän omienikin kautta.

Matkalla muuten kiiruhdin Bulevardin yli – ja kompastuin metalliseen kaivonkanteen. Komeasti lensin rähmälleni keskellä Helsinkiä. Onneksi ei käynyt hullummin. Vähän kämmen vuoti verta puhuessani. Varokaa tällaista törmäilyä.

Saman tiistaipäivän iltana vierailin Helsingin eteläisen asukasyhdistyksen tilaisuudessa Villa Kivessä ja kerroin eräästä etelähelsinkiläisestä – Juhani Ahosta. Hänellähän oli kolme selvää helsinkiläiskautta, ensin opiskelijana, sitten lehtimiehenä ja lopulta 1910-luvun mullistuksia tarkkailevana ikäkirjailijana. Tällöin Aho asui tunnetussa talossa Armfeltintiellä, jonka kupeella on hänestä se Tukiaisen hieno patsas.

Kävin keskiviikkona morjestamassa vanhaa kaveria Juhani Kontroa Laajasalossa, katseltiin hänen valokuviaan yhteisiltä nuoruusvuosiltamme ja sainkin niitä mukaani muhkean nipun. Miten tässä iässä alkaa tuo menneisyys kiinnostaa.

Torstaina oli suunnattava autolla Raumalle: seurakuntasalissa esitelmä Mika Waltarin uskonnollisesta kehityksestä. Isäntänä Juhanin serkku, kappalainen Jukka Purhonen. Oli saanut poika salin täyteen kuulijoita, aihekin minulle tuttu ja mieluinen. Lounastimme siinä kuulussa kellariravintolassa, ja esityksen päälle nautimme kahvit Tapio Niemen kanssa vanhan Rauman kujilla. Tapio esitteli samalla näyttelyä Rauman murteisista huumorijutuistaan, joita hän on vetänyt parikymmentä vuotta suurella menestyksellä.

Kun pääsin Viehätykseen, täällä oli vastassa kaamea sekamelska. Kaikki pöydät ja ikkunalaudat tyhjennetty, roskapussit levällään, papereita hujan hajan lattialla. Naakka pirulainen oli pesäpuuhissa tipahtanut piipusta keittiöön ja pannut ranttaliksi. Itse sankarivainaja makasi tuupertuneena eteisen pöydän alla. On sillä ollut koettelemuksia. Koko ilta meni jälkiä siivotessa. Nyt se verkko on sinne piippuun viimein laitettava, joskus nuohotessa poistettu?

Pitkä ajomatka, esiintymiset ja outo turvotus toisessa poskessa (sain antibiootteja tri Isokotamäeltä) väsyttävät sen verran, että olen jokseenkin vetämättömissä täällä Hämeenkyrön säteilevässä keväässä. Palon Maijan kanssa juttelimme niitä näitä sukuasioita eilen meillä kahvilla, ja sitten tulikin Marja taas Helsingistä, joten kyllä tämä tästä kohta kohenee.

Mutta kaiken tällaisen silpun keskellä pitäisi keskittyä kirjoittamaan jotain hauskaa ja suhteellisen järkevää. Ymmärtänette että on joskus pieniä keskittymisvaikeuksia. Nytkin pitäisi oikeastaan mennä rantaan tekemään saunapuita, mutta tässä mä vaan istun ja haikailen. Kohta taas virkistyn.

16.4.2016

Usein vaisto vihjaa. Jostain syystä tuntui, että ruotsalainen elokuva Mies, joka rakasti järjestystä voisi minuun osua. Pidän ruotsalaisesta huumorista, jos nyt tällaisen seikan uskaltaa tunnustaa. Se Jonas Jonassonin romaani Satavuotiaasta, joka karkasi ikkunasta iski vuosia sitten täysillä nauruhermoihini. Elokuvakin oli aika onnistunut. Arvelin että tässä svenskien uudessa suosikissa Ovessa olisi vähän samaa vetoa.

No näin olikin. Lenkkeilin Kinopalatsiin päivänäytökseen, aika paljon väkeä leffassa keskellä kaunista kevätpäivää. Enkä pettynyt. Yhdyn täysin erään rouvan huokaukseen, kun ulos purkauduimme: ”Kyllä oli hyvä. Että ne ruotsalaiset osaa!”

Mikä siinä sitten viehätti? Ainakin hauskan jäyhä päähenkilö, tämä fanaattinen järjestyksen mies, jota Rolf Lassgård esitti aivan armoitetusti. Minusta hän oli parempi Wallanderkin kuin sitten ”nukahtamaisillaan oleva” Krister Henriksson (Pekka Erosen hauska arvio), vaikka tiedän itsensä Mankellin arvostaneen juuri häntä. Lassgård on varsinainen mielensäpahoittaja, kieltämättä sukua Kyrön ja Litjan vähän pehmeämmälle luomukselle. Ihmeseikka toistuu: aivan dorka päällepäsmäri voikin pohjimmaltaan olla rakastettava tyyppi.

Oven tarinaan on saumoistaan hiukan kankeasti liitetty hänen luonnevammaansa selittäviä takautumia, mutta loppua kohti ne muuttuvat yhä merkitsevimmiksi – ja huvittavasti edennyt luonnekuva saa lisää syvyyttä. Ei tästä mitään viihdevälipalaa tullutkaan, vaan lämmin ja inhimillisesti ymmärtävä tragikomedia. Jutun edetessä Ove alkoi tuntua yhä tutummalta: tuollainen minustakin olisi tullut, jos elämä olisi kuljettanut vähän erilaisin ottein. Lämpenin aivan, suorastaan liikutuin lopussa.

Elokuvan krediteistä vasta näin, että se perustui Fredrik Backman -nimisen tyypin romaaniin En man som heter Ove. Kotimatkalla poikkesin Akateemiseen, ja kas vain, siellä se lojuikin Hullujen päivien pokkaripöydällä, hinta 3,90. Näkyy olleen esikoisromaani ja herättäneen poikkeuksellisen lupaavia odotuksia kotimaassaan. Sitä keikuttelin keveässä kassissa lopun matkaa halki auringossa kylpevän keskikaupungin Korkeavuorenkadulle. Alkua luin jo Succésin kahvilassa capuccinon äärellä.

Viinikaupan ja Laivurin Valinnan kautta kotiin, missä Marja oli luvannut loihtia  elegantin iltapalan ja pitikin lupauksensa.  Luin lisää Backmanin kerrontaa, jossa on joitain uusia ruotsinkielisyyksiä, näin sielläkin kieliparsi muuttuu ajan saatossa. Lopuksi katselimme yhdessä brittielokuvan 360, joka (jälleen kerran) osoittautui paljon paremmaksi kuin yliolkaiset kritiikkinsä. Arthur Schnitzlerin (mainion kirjailijan) näytelmään perustuva episodileffa oli näppärästi rakennettu ja muodosti lopulta melko yhtenäisen, kolhuista myönteiseksi nousevan elämänkuvion. Sellainen riepoo usein ammattikatsojia.

Näin kului keväinen perjantaipäivä, yksi parhaista. Kun mukaan lasketaan, että aamupäivän sentään kirjoitin kohtalaisen keskittyneesti. Kyllä tästä vielä vauhtiin päästään, kun päivät kiihtyen valaistuvat.

8.4.2016