Panu Rajala

Onnittelimme mekin ylioppilasta tässä lähimmässä naapurissa. Emilia säteili kauniina valkolakki päässään kotinsa aurinkoisella pihamaalla. Sitten riensimme seuraaviin juhliin.

Ihmeellistä kyllä, esikoistyttäreni Aino täyttää jo 40. Kuuluu asiaan siunailla, kuinka aika kuluu. Palautuu mieleen, millaista oma elämä siihen aikaan oli. Se oli kuulkaa korkeimmillaan eikä ole enää samalle kivunnutkaan.

Samana vuonna 1975 valmistuin maisteriksi, kirjoitin ja ohjasin menestysnäytelmän Myllykoluun, pidimme suuret juhannushäät ja syyskesällä alkoi uusi ihminen jo ilmoitella itsestään, syntyi seuraavana keväänä. Niitä elämän jaksoja, jolloin kaikki mihin tarttui muuttui kullaksi. Kävin lapsen äitiä tervehtimässä hautausmaalla.

Näitä ja tietysti tyttären omia vaiheita muistelimme Tampereella raikkaan tuulisena lauantai-iltana. Aino piti viikko sitten juhlat (monivaiheisen kaupunkisuunnistuspäivän) Helsingissä omille ystävilleen ja tarjosi nyt illallisen omalle perheelle. Kaikki pääsimme ilomielin mukaan, harvoin enää tapaan kiireisiä lapsiani yhdessä.

Muistelin että lapsen ensimmäinen kohtaaminen oli nuorelle isälle aika hämmentävää. Siellä se ojenteli silmät viiruina, raukean näköisenä lasiseinän takana. Silloin ei kai päässyt enkä olisi uskaltanutkaan mukaan synnytykseen, kainona ulkopuolisena tulokasta tervehdin.

Vaikka lapset ovat etupäässä riennelleet omille teilleen omia aivoituksiaan noudattaen, tyydytys on suuri siitä, että kaikilla on hommia (tuntuu että liikaakin) ja ovat terveinä ja päät kirkkaina selvinneet tähän saakka. Aino on nyt Vastapainon toimituspäällikkönä matkatyössä Tampereella vuoden loppuun, katsoo sitten kuinka kustannusala jatkotöitä tarjoaisi, kun SKS – ennen niin vankka työnantaja – ei häntä enää tyydyttänytkään.

Nautimme herkullista parsaa ja kuhaa Pikkubistro Kattilassa (mikä nimi), kodikas rusticahenkinen paikkakin. Ylioppilaita puikkelehti kadulla tulevaisuuden airuina. Marja vietti viikko sitten omia riemuylioppilasjuhliaan Turussa, ja juuri luin viestistä Sakari Virtasen puheen vastaavissa omissa juhlissaan. Toivon ja riemun, myös huolen ja vavistuksen täyteläistä aikaa.

Antti Hyryn mukana menee viimeinenkin tyylipuhdas modernisti, mutta tekstit jäävät. Vesalla on hyvä nekrologi Hesarissa. Eilen radiouutisten mukaan Hyry sai Finlandian romaanistaan ”Uni”. Tunnustettava että Uuni on minulta lukematta, kuten niin moni muukin opus. Aino sen hiki päässä Otavassa aikoinaan toimitti. Jos joskus oikein haluaa pitkää ajatonta oloa, niin siinäpä otollinen kirja.

4.6.2016

Karkotettu flunssa hehkuviin helteisiin. Suvi on alkanut taivaallisesti. Onko koskaan ollut näin kaunista kesäkuun ensimmäistä päivää? Kirjoittaminenkin lähtee lentoon, siinä lomassa lämmittelin savusaunaa. Sopiva rytmitys: puoli tuntia tekstiä kamarissa ja puitten lisäys.

Vilja edusti meitä Marco Bjurströmin tanssillisilla synttäreillä Kulttiksella, pitkät ja vauhdikkaat iltamat kuulemma.  Onnea letkeälle ilostuttajalle! Waltteri esiintyi ja sai mainostaa tulevaa oopperaamme.  Voisiko Sillanpäätä tulkita tanssillisesti? Varmasti hyvinkin, sillä teosten henkilöt ovat yleensä vähäpuheisia.

Täällä oleskeli 50-luvulla amerikkalainen taiteilija Melwyn Sibulkin, joka sai apurahojakin säveltääkseen baletin Nuorena nukkuneesta. Hän kierteli paljasjaloin  Hämeenkyröä ja perehtyi sillanpääläisiin ruohonjuuriin. Vaimon hän täältä löysi, mutta baletti valitettavasti jäi. Tosin olemme kuulleet, että jonkinlainen versio siitä olisi taannoin Amerikoissa esitettykin. Kuka tiennee tarkemmin?

Sillanpään proosatyylissä on musiikillisia elementtejä, joita puolestaan on tutkinut unkarilainen Gizella Labádi.  Kirjailija kuunteli Sibeliuksen sinfonioiden kantaesitykset yliopiston juhlasalissa ja omaksui niistä kuljetuksia tekeillä olleisiin teoksiinsa. Tälläkin linjalla voisi jatkaa.

Mutta nyt täällä maalla eletään kuin paratiisissa ja säälitään syvästi neuvottelijoita, joiden täytyy hikoilla kiky-kabineteissaan ympyräisiä päiviä. Voi Luoja, onkohan se enää edes kohtuullinen rangaistus heille näistä loputtomuuksiin viivyttelevistä kiemuroista. Hauska kyttäys: hallitus odottaa sopimuksen kattavuutta ennen kuin määrittää veronalennukset – ja ammattiyhdistys odottaa hallituksen veronalennuksia ennen kuin suostuu sopimukseen. Kuinkas sen harakan kävikään tervatulla katolla?

Minusta on selvää, että jokin sopimus syntyy, ellei muuten niin Lauri Lylyn eläkkeelle lähdön kunniaksi. Eihän kunnian miestä voida tyhjiin valuneen työn äärellä hyvästellä. Mutta tuskaa näyttää olevan eikä enää pelkkää teatteria. Kuinka Tapio Bergholm äsken lausahti radiossa: työehtojen heikennys ei kuulu ay-liikkeen ydinosaamisalueisiin. Mutta kun on pakko, niin liittokin nöyrtyy isänmaan asialle.

Täällä työehdot säilyvät jokseenkin entisellään, ja jos ei työ maita, hengissä kyllä pysyttäisiin. Marjan viljelykset kehittyvät, mutta tulotaso ei niistä kohene. Kalastuskin on seisauksissa. Vanha puuvene ei enää jaksa turvota tiiviiksi, mikä murhe.

Mutta savusauna tuotti joka tapauksessa taas autuaan olon, ihan kahdestaan nautiskeltiin kaikkine jälkitarjoiluineen, kuohua, kiukaan alla kypsynyttä makkaraa ja olutta. Ensimmäinen pehmeä vihta, uidakin jo hyvin kestää monta vetoa. Jotkut arvot pysyvät ja paranevat.

1.6.2016

Siellä jossain satakieli juhlavoi.

Musta keskiviikko olikin järeämpää todellisuutta kuin pilailuni viimeksi. Varsinkin Tampereella veti vakavaksi. Miten ihmeessä tätä yhteiskuntaa voi nostaa jaloilleen ja puolittaa työttömyyttä, kun äkkiarvaamatta putoilee tällaisia irtisnomisia.

Matti Pitko kuvaili Aamulehdessä aika hyvin Microsoftin työntekijöiden kuljetusta Tampereelta pääkallonpaikalle kuulemaan uutista eväinään vettä ja leipää juuri kuin karjaa olisi viety teuraalle. Jää sekin kuva yrityshistoriaamme.

Täälläkin on melko musta viikonloppu. Ensin iski ihmeellinen flunssa kesken loistavan kirjoitusvireen. Mistä sekin tuli? Sitten Marja lähti Turkuun juhlimaan ylioppilaaksitulonsa puolivuosisataismuistoa, ja lopulta Citikka vaikeni tykkänään: akku sökö.

Vastoinkäymisiä yhdelle miehelle kylliksi. Yksi valopilkku: pihatraktori käynnistyi talven jälkeen (usein vaikeuksia) ja leikkelin mahtavasti nurmet jo toiseen kertaan. Ennen muistaakseni aloitin vasta kesäkuussa tämänkin puuhan.

Näin tässä rämmitään, ja luontokin vähän jäähtyi ja harmaantui solidaarisesti. Vielä tulee heleä suvi, johon pääsen terveenä heittäytymään.

Väliajat olen tutkinut Leinoa, siis Einoa, ja viehättynyt erityisesti Hella Wuolijoen kirjasta Kummituksia ja kajavia (1947). Siinä kuvaillaan niin eloisasti kolmen koplan syyskesän viettoa Kukkia-järven saaressa maailmansodan syttymisen vuonna 1914. Silloin Hella kiskoi puoliväkisin Leinon Helsingin juhlimiskierteestä Kukkialle, missä Sulo Wuolijoki, Leinon hyvä ryyppykaveri, jo valmisteli asuinsijoja.

Mikä idylli näillä kolmella paossa maailmaa ja sotaa ja töitä ja ennen kaikkea viinaa, elokuusta lokakuuhun. Suuresti myötäeläen luen Leinon ongelmista, kun viinaa ei yhtäkkiä kerta kaikkiaan ole. Kuinka hän heruttaa viimeisiä helmiä tyhjästä taskumatistaan, jonka varasi matkalle.

Hella kuvailee sitten, kuinka nämä veljekset alkavat reipastua, kuinka Leinonkin koko ryhti ja käynti muuttuvat, pehmeästä lalluksesta tulee jäntevä saarenasuja ja soutumies. Kalastamaan hän ei sentään ryhdy, se on Sulon ja vakituisen kalarengin Pennan hommia. Penna hienokseltaan halveksii tällaista herraa, joka ei osaa tehdä mitään, korkeintaa saunoa.

Käy myös ilmi, että Leino suorastaan pelkäsi kansanihmisiä, hän ei osannut heidän kanssaan keskustella. Aina lapsuutensa jälkeen istunut sivistyneistön pöydissä. Ja toiseksi Hella hämmästyy tajutessaan, että Leino ei ollut koskaan kuullut satakieltä! Meidän suuri luontorunoilijamme! Mahtoiko kuulla koskaan ruislinnunkaan (ruisrääkän) rääkäisyä, kun siitä niin ihannoivasti ”Nocturnossa” kirjoitti.

Hella antaa uuden paikan ja hetken, jossa runo on kirjoitettu. Paltaniemen vaiheilla minulle on kerran näytetty kokonaan toinen paikka. Suurta runoilijaa ympäröi legendojen piiri.

Meidänpä rannan tuuheaan tuomistoon onkin pesiytynyt satakieli ja kilauttelee koloratuuriaan niin kirkkaasti, että koko seutu soi. Ei tee mieli käyttää Lauri Viidan konstia, uskomme linnun todeksi ilmankin.

Ja nyt vain parannuttava pikavauhtia, tällainen venyttely ei Suomen suloisimpaan aikaan kerta kaikkiaan käy! Marjakin jo palasi ja Tauno lainasi väliaikaisen akun, joten kyllä nää murheet tästä.

29.5. 2016

Onko todella noin? Laura Friman ilmoittaa Hesarissa, että tv-katsojalla on menossa musta viikko. Monet sarjat loppuvat eivätkä uudet ole vielä ehtineet alkaa! Sitä paitsi ei ole enää edes jääkiekkoa.

Tämä panee mietteet vakaviksi. Toivomme kansalle kuitenkin kestokykyä, onhan pahemmistakin selvitty. Luonto tarjoaa riittämiin lohtua, maailma on nyt kauneimmillaan. Suosittelen Laurallekin ruudun vaihtamista ulkoilmaan. Nyt lenkille, niin tv-surut unohtuvat. Sitten taas töllötys maittaa.

Stalin-dokumenttia tuli täälläkin katsotuksi. Kiintoisaa kuva-aineistoa, mutta kumman hyppelevä rakenne. Bolshevikkien hirveät rikokset tulivat sentään selviksi. Muistan ajan, jolloin nuorisomme terävä kärki ihaili kiihkeästi näitten julmurien synnyttämää totalitaarista militaarivaltiota.

Nyt Venäjän pilkkaaminen on heittynyt toiselle äärilaidalle. Jonkinlaista katumusterapiaa sekin. Kun eilen luettiin mietelauseena Pekka Ervastin blogia, niin fiksua tietysti, mutta ei Neuvostoliittoa ja Yhdysvaltoja voi rinnastaa edes Suomi-suhteiden kannalta. Paralleeli ontuu, vaikka kuinka pahalla tahdolla Timo Soinin lausuntoa tutkailisi, kuten Ervasti nokkelana yritti.

Dokumenttia voi syventää vaikka Christer Pursiaisen kirjalla Trotskista, joka yöpöydällä on edelleen puolivälissä. Tarkkoja kuvauksia, mutta merkillisen ivallinen luonnekuva ”korskeasta” Mannerheimista, joka ”uhoaa” Pietarin valloitusaikeellaan. Oliko ihan näin? Myös Venäjän valkoisista kenraaleista esitetään halventavia määritelmiä aina ulkomuotoa myöten.

Nyt surettaa kokoomuksen johdon saama tuomio kansalta. Kansahan aina paras tuomari on, oli aiheena kuinka erityinen asia hyvänsä. Voi voi sentään, kuinka Alex kestää yltyvän ryöpytyksen. Tähän asti niin kiiltävä hymypoika, jolta kaikki onnistui Hannu Hanhen tavoin.

Isä-Göran antoi tukea Alexin kampanjan aloitukseen, mutta olisiko tarvittu Pirkko lisäksi laulamaan joku pirteä laulu? Nyt kesähäitäkin uhkaa tunnelman laskeminen, jos puoluekokouksessa käy huonosti. Tässä on murheita kylliksi, eipä tarvitse surra vain joidenkin tv-sarjojen päättymistä.

Ja voihan olla, että kokouksen jälkeen kajahtaakin reipas laulu koko joukolta: ”Olen orpona muuten orjana, miksi itkemään kun onnest’ unta nään!”

Kävimme eilen (vanhana Panun päivänä) kylässä Koskisen Matin ja Ailan luona, Matti on nääs pikkuserkkuni ja maan parhaita Hämeenkyrön murteen puhujia. Juttua Matilla riitti tutuista persoonista ja Ailalla runsaita ja maistuvia tarjoiluja. Näkisittepä millaisen lasillisen konjakkia Matti tarjoaa vieraalleen!

Mieleen jäivät kuulumiset kesäteatteririntamalta, siellähän Aila ja Matti taas harjoittelevat Myllykolussa, tällä kertaa ”Satulinnaa”, mutta eivät ole vielä oikein kärryillä tulevasta. Minä pidän huonona vitsinä F.E. ja Jari Sillanpään sekoittamista, ja siitä nousevaa mainontaa yksinkertaisesti harhaan johtavana. Ans kattoo kuinka moni lentää lankaan.

Heiskastakin puhuttiin, mutta siitä ei ole paljon sanomista, sillä Matti ei periaatteesta käy Heiskan teatterissa eikä koko tontilla. Syyn kaikki arvaavat. Rakentajaveteraani Antti Jokisen muiston kohtelua ei ole helppo unohtaa eikä antaa anteeksi. (Nämä juttuja, joita vain kyröläiset käsittävät.)

Selvisimme sentään Koskisilta rantaan ruopsuttelemaan ja puita sahaamaan. Hieno ilta väreili päivänpaisteen jälkilämmössä.

25.5.2016

Kaikesta huolimatta pettymys tuntuu. Tuli niin surku hienoja pelaajia ja miksei myös hilluvaa fanisakkia Moskovassa. Mutta kyllä tää tästä ohi menee. Serkkuni Osku odottelee jo malttamatta World Cupia elokuussa.

Kiitos joka tapauksessa huippuhetkistä näiden kevätviikkojen aikana. Olisihan aikaa voinut viettää heräävässä luonnossa, mutta muutama tunti matsia virkisti kyllä kummasti aina kun Suomi voitti. Loistava joukkue meillä on. Nyt voi siirtää mielenkiinnon muihin asioihin.

Ei koskaan ole tuomi niin kukassa ryöpynnyt kuin tänä keväänä. Tuoksu rannassa todella huumaa. Omenapuukin  jo aloittelee, kirsikkapuisto ja luumupuut kukoistavat valkeina.  Innoittaahan se kirjoittamista, ei voi kieltää. Jokaisesta päivästä nautitaan. Leikkasin ruohon joka nurmelta, ja Marja riehuu kukkapenkeillä  ja kasvihuoneen tomaattiviljelyksillä.

Kirjailijoista riittää aina pieniä paljastuksia. Lasse Lehtinen löysi Mika Waltarin uuden flamman Istanbulin matkan ajoilta 1929. Suomen Kuvalehden juttu esittelee sen luonnollisen seikan, että tyttöystävälle kirjoitetaan eri tavoin kuin matkakirjaan.  Elämäkerrassani esittelemäni Waltarin kirjeet Jalo Sihtolalle samoilta ajoilta osoittavat taas sen, että matkakirjan monet käänteet ryöstöstä alkaen olivatkin ilmeisen todellisia.

Olavi Paavolaisen ”yllättäen löytyneitä” matkakuvauksia Neuvostoliitosta esiteltiin puolestaan radion Kultakuumeessa myötäsukaiseen tapaan. Kriittisiä kysymyksiä Paavolaisen matkan luonteesta tai kirjoittamatta jääneestä kirjasta ei esitetty, ja Ville Laamanen selvitti muut asiat sujuvasti.

Löytöä kesämökin vintiltä en pitäisi kovin yllättävänä. Jos perikunta tosiaan olisi halunnut kirjailijan papereita selvittää, vaimon kirstu olisi kai ollut ensimmäisiä kohteita. Vieläköhän sieltä vintiltä tupsahtaa ilmoille se usein kaivattu Tulenkantajien arkisto?

Toisaalta tämä aihepiiri alkaa olla loppuun tutkittu. Virkein lisä on Mikko-Olavi Seppälän tuore kirje Helsingin iloisesta 1920-luvusta, ulkoisestikin upea selattava.

Rannassa on niin pakahduttavan kaunista, että vaivoin maltan paneutua kirjoitustöihin. Saunamökki antaa siihen satumaisen rauhan, vain linnut pujahtelevat ja visertävät. Järvi päilyy tyynenä, vesi lämpenee. Voiko olla ihanampaa aikaa.

Illan himmetessä on silti vetäydyttävä päähuvilaan. Heimat eli Kotiseutu on niin merkillinen ja monirönsyinen tv-sarja, että sitä on pakko seurata, vaikka jo väsyttäisi. Kustantajaperheen kuviossa oli kuivaa absurdia sarkasmia. Kuka väitti, ettei saksalaisilla ole huumorintajua? Sodan ja natsismin jälkeinen tilinteko ei aina ole heillä niin haudanvakavaa.

Illat vapautuvat, kun jääkiekko luojan kiitos loppui. Vielä kolme viikkoa jalkapallojuhliin Ranskassa!

23.5.2016

Olavi Paavolaisen matka Neuvostoliittoon kesällä 1939 saa lisävalaisua Ville Laamasen ja Hannu Riikosen toimittamassa kirjassa Volga virtaa nyt Moskovaan (Teos 2016). Laamanen sai väitöskirjaansa varten 2014 käsiinsä matkan viralliset raportit, jotka nyt täydentyvät Paavolaisen sekä julkaistuilla että hänen puolisonsa kätköstä löytyneillä matkakirjoituksilla.

Tekijät ovat toimittaneet kirjan huolellisesti ja varustaneet sen peräti kolmella esipuheella, joista kaksi laajahkoa johdantoa valaisevat matkaa ja kirjoitusten taustaa. Nämä ovatkin kirjan kiintoisinta antia, sillä itse Paavolaisen tekstit eivät tuo paljon uutta siihen kuvaan, joka jo aiemmin on hänen omasta kirjayrityksestään syntynyt.

Paavolaisen matka oli epäonninen monin tavoin. Ajankohta ei tarjonnut hänelle kovin vapaita mahdollisuuksia tutustua suureen naapurimaahan. Tosiasiassa hän matkaili kovassa kontrollissa. Matkan aikana hän oli jo epäileväinen, pystyykö kirjoittamaan siitä rehellistä kirjaa. Pian matkan jälkeen syttynyt talvisota pysäytti (ehkä huojentavasti) hänen epävarman kirjoitusaikomuksensa.

Mutta sehän ei riitä selitykseksi, miksi kirjaa Neuvostoliitosta ei koskaan ilmestynyt. Välirauhan aikana oli yltyvää tarvetta tutustua uudelleen käydyn sodan viholliseen,  Moskovan suurlähettiläs Paasikivi siihen suomalaisia suoraan kannusti. Tällöin Paavolaisella olisi ollut hyvää aikaa saattaa muistiinpanonsa kirjaksi, mutta jostain kiikasti.

Sotien jälkeen tilanne muuttui, ja Paavolainen liittyi vasemmistolaiseen rintamaan, joka etsi hyviä suhteita entiseen viholliseen. Nyt jos koskaan olisi naapurimaata valaissut kirja ollut tarpeen. Siihen Paavolaista yllytti mm. Sylvi Kekkonen, joka myös suositteli hänelle huomattavan apurahan tarkoitusta varten. Luonnollisesti Urho Kekkonen oli taustalla samoin toivein, hänen ajamaansa uutta ulkopolitiikkaa olisivat kaikki asiantuntevat ja myönteiset näkemykset Neuvostomaasta tietysti vahvistaneet.

Tässä Paavolaisella oli, voi sanoa, historiallinen tilaus. Mutta sitä hän ei kyennyt koskaan täyttämään. Mikä lopulta kaatoi kauan vireillä olleen hankkeen? Matkan isäntämaa hoputti kirjaa julki jo syksyllä 1939. Mutta 1950-luvun alussa Paavolaisen rakastajatar Hertta Kuusinen oli jo luopunut toivosta eikä näy palanneen kipeään aiheeseen.

Kysyin kirjan julkistamistilaisuudessa tekijöiltä, kumpaa Paavolainen pelkäsi enemmän: sitäkö että kirjasta tulisi liian kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan, jolloin tilaajat, edistysrintama ja kommunistit pettyisivät – vaiko sitä, että siitä tulisi liian myötäsukainen Neuvostoliitolle, jolloin sitä ei otettaisi todesta ja porvaristo hyökkäisi sitä vastaan, kuten kävi jo Synkän yksinpuhelun yhteydessä?

Kirjailijan poika Pekka Paavolainen piti kysymystä ”epärelevanttina”, vaikka se on paitsi relevantti myös ydinkysymys. Ymmärrän kyllä, että sitä mieluusti kierretään. Uusi kirjakaan ei anna tyhjentäviä vastauksia, koska se välttelee poliittisten asetelmien analyysiä.

Ville Laamanen taisi olla oikeilla jäljillä todetessaan, että paineet kasvoivat 1940-luvulla liian suuriksi Paavolaisen kohdalla. Hän koki odotukset liian vaateliaiksi, ja lisäksi ne olivat ristiriitaisia. Ei hänellä ollut kanttia eikä rohkeutta selviin kannanottoihin saati irtiottoihin ranskalaisen kommunistin André Giden tavoin. Tämän kaksi kirjaa Neuvostoliitosta (1936-37) tunnetusti suututtivat kollegat ja kommunistit paitsi Ranskassa myös Venäjällä.  Paavolainen oli ainainen tuulten haistelija ja aidallaistuja.

Hannu Riikonen selittikin asiaa kirjailijapsyyken kannalta. Hän katsoi Paavolaisen parhaan latauksen laimenneen sotien aikana, jolloin aihe vanheni hänen mielessään. Sekin oli vähän kummallista; olisi luullut aiheen päinvastoin kuumenneen entisestään sodan tunnelmissa. Mutta myönteinen kirja vihollisesta kävi samalla tietysti vaikeammaksi. Lopulta Riikonen arveli, että julkaistujen artikkelien valossa Paavolaisen kirjasta olisi ehkä tullut hyvin tavanomainen matkakirja. Niissähän on lähinnä vaarattomia aiheita, tunnelmia, maisemia, tanssitaidetta ja sellaista. Politiikkaa saati Stalinin vallankäytön arvostelua Paavolainen visusti varoi.

Voisi pohtia sitäkin, mitä Hella Wuolijoki tarkoitti Paavolaisen matka-anomuksen lennokkaassa suosituskirjeessään venäläiselle isännälle: ”Polttakoon Moskova hänen sydämensä!!” Mitä vasemmiston piirissä Paavolaisen matkalta perimmältään odotettiin? Todellista kääntymystä oikealle tielle? Siitäkään ei tullut mitään.

Uskon silti, että Paavolaisen vaiheet on nyt viimeisiäkin myöten loppuun tutkittu. Tuskin tulee enää uutta herutettavaa. Kaikkia vastauksia ei koskaan saada. Jostain syystä jopa Kansallisarkiston Paavolais-kansio on puhdistettu, ehkä juuri 40-luvulla. Sen jälkeen kirjailija vaikeni kaikilla kanavilla.

20.5.2016