Keski-Pohjanmaan kirjallinen elämä on tullut jossakin määrin tutuksi, kiitos lähinnä alan uurastavalle aktivistille Elvi Löhöselle. Hän on pitänyt uskollisesti yhteyttä, lähettänyt painotuotteita ja tervehdyksiä jo kolmen vuosikymmenen ajan. Hänen tarkkojen laskujensa mukaan olen vieraillut eri tilaisuuksissa maakunnassa viisi kertaa.
Nyt oli taas aihetta käydä Kokkolassa. Elvin ja Eila Pohjosen ja kumppanien perustama Kustannusosuuskunta Länsirannikko täytti kunniakkaat 30 vuotta. Juhla osutettiin sopivasti Suven ja runon ja Eino Leinon päivään. Joka vuosi on siellä vastaavia juhlia pidetty, nyt tavallista näyttävämmin. Sain kunnian saapua juhlapuhujaksi. Teema valikoitui tietysti Leinon vaiheilta. Puhuin aiheesta ”Runoilija myrskyn kourissa” – kuinka Leino reagoi maailmansotaan, Suomen itsenäisyyteen ja sitä seuranneeseen punakapinaan. Tulossa maakunnan Sanat – Skrivet kirjallisuuslehteen ja seuraavaan kirjaani.
Satoi koko päivän, mikä sopi aiheeseen. Varsinaisesta suven ja runon päivästä ei ollut tietoakaan. Mutta Leinoa tulkittiin valtuustosalissa moneen otteeseen laulaen ja lausuen. Myös Länsirannikon uusia tuotteita esiteltiin. Olin ennen matkaa selannut uudelleen komean ja hauskan kuvateoksen Keksipohjanmaa, jossa on Ilpo Okkosen kuvat ja Jukka Ukkolan oivaltavat tekstit. Samoin kävin läpi Elvin kokoaman kustannusosuuskunnan historiikin, johon itsekin lähetin pienen avustuksen. Olin siis huolella valmentautunut vierailuun.
Kaikki sujuikin sitten mainiosti puheenjohtajan Pertti Hyttisen sekä näiden viehkeiden daamien Elvin ja Eilan johdolla. Usko maakunnan omaan kirjalliseen kapasiteettiin vahvistui. Uusia tuotteita on mm. Juhani Kellosalon romaani Kaksi miljoonaa, jonka sain mukaani. Osuuskunta on julkaissut 30-vuotisen toiminnan aikana yli 80 teosta. Koko ajan on toimittu riskirajoilla. Kirjoista oli näyttely kirjastossa, mutta sinne emme valitettavasti ehtineet.
Iltapala näet venähti rattoisasti tunnelmallisessa Laivurin talossa vanhassa kaupunginosassa. Sen pihaan astuessamme tapahtui aikasiirtymä jonnekin sadan vuoden taakse. Pihassa oli alkamassa illalla Molieren Saiturin esitys, mutta sää ei näyttänyt suotuisalta.
Niin sain viivähtää Seurahuoneen baarissa katsomassa keihään karsintaa (hyvä Ruuskanen !) ja muita alkukilpailuja ennen junan paluuta Tampereelle. Kotiin ehdin katsomaan rauhassa Portugali-Walesin jälkimmäisen puoliskon, jossa Ronaldo jälleen näytti kyntensä tai tarkemmin sanoen loistavan päänsä ja pelisilmänsä. Ja niin kuin miestä ehdittiin aluksi pilkata, Matti Apunenkin oikein kehotti Jälkiviisaissa halveksimaan Ronaldoa. Kuinkas nyt suu pannaan, kun loppuottelu lähestyy.
Mukava runoreissu, vaikka voimillekin nämä jo käyvät. Nyt muutama viikko lokoisammin (kesäteattereita tietysti jonossa odottamassa).
Tämä on nyt yhtä koulua, vaikka kaikki ovat kesälomalla. Heti Sastamalasta päästyä jatkettiin Töllinmäen kesäpäivänä kouluasioiden käsittelyä.
Ensin toki huuhdottiin kirjapölyjä pois meidän savusaunassa Sakari Katajamäen ja Jussi Niinenmaan kanssa. Houkuttelin Sakarin mukaan Sastamalasta kertomaan Lauri Viidasta kyröläisille. Muistamme Sakarin hienon väitöstilaisuuden Kukunorista kevättalvella.
Jännitettiin vähän sateen uhkaa, mutta sehän sunnuntaina puolenpäivän aikoihin väistyi. Kierrätin Sakaria sillanpääläisissä maisemissa aamupäivän, sitten kokoonnuimme Kehäkukkaan kevyelle kasvislounaalle ja painelimme juhlapaikalle. Vilma Tala ja Hannu Syväoja liittyivät joukkoon, aloimme olla kovassa esiintymisvireessä.
Vajaat nelisenkymmentä aktivistia kerääntyi Töllinmäen pihaan uhmaten sään oikullisuutta. Penkit järjestimme talkoissa torstaina, nyt Majaveden Leena laittoi jo kahvipöytää leivonnaisineen kuntoon ja tilanne oli hyvin hallinnassa. Leuto pilvipouta pysytteli tilaisuuden ajan.
Myllykolusta tuttu ohjaajamme Vilma avasi tulkitsemalla erinomaisen elävästi Sillanpään novellin Koulu. Kuulijoita alkoi tosissaan jännittää, kuinka Viljon käy, kun tämä mallioppilas kerran erehtyy huutamaan sopimattomia. Siitä oli Hannu Syväojan hyvä jatkaa Sakari Pälsin koulukuvauksista ja Sillanpään mestarinovellista Kemppasen mukulat. Lisäksi kuulimme yleistä taustaa koululaitoksen kehityksestä. Hannun uusin esseekokoelma myytiin hetkessä loppuun.
Jussi johdatti sitten Lauri Viidan maailmaan esittämällä jyrysti valikoituja runoja ja aforismeja. Sakari Katajamäen otsikkona oli ”Laurin ja Leevin koulutie. Viidan katkennut Luupää-trilogia”. Saimme kunnian kuulla uutta tieteellistä tietoa ennen muita Viidan viimeisestä romaaniaikeesta ja sen jatkomahdollisuuksista. Tekijä elätteli suuria toiveita Leevi-trilogiasta, mutta auto-onnettomuus joulun alla 1965 katkaisi aikeen. Sakari julkaisee aiheesta esseen Parnassossa syksymmällä, aina heruu uutta Viidankin vaiheilta näin 100-vuotisjuhlien edellä.
Kun kirjoitin Viidan kuoleman jälkeen muistoesseen Ylioppilaslehteen, arvailin Leevin jatkoa minäkin. Uumoilin Viidan käsittelevän syventävästi eri taiteiden luonnetta, mutta ihan tähän suuntaan romaani ei kulkenut jatko-osan säilyneiden alkulukujen perusteella. Entäs sitten, Leevi sai melko nuivan vastaanoton, ja vaikea sen jatkonkaan olisi ollut tasoa nostaa. Mutta ken tietää mitä Viita olisi keksinyt.
Niin päättyi viimein pitkä kovatahtinen kirjaviikonloppu. Hannu vei Sakarin mennessään Tampereen suuntaan, ja me jäimme keskittymään illan matsiin, jossa Ranska sitten peittosi isännän ottein kisojen suuryllättäjän Islannin. Kun viimeiset juhannusvieraatkin ovat kaikonneet, pääsemme alkavalla viikolla taas palautumaan tavanomaiseen elämäntahtiin.
Huippuopettajien trio, vas. Helena Ruuska, Kirsti Mäkinen ja Tuula Uusi-Hallila
Ohi on! Viimeinen kesä Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmajohtajana. Sääntöjen sallimat yhdeksän vuotta tulivat täyteen ja vielä yksi ylimääräinenkin.
Totta, kiitos kysymästä, haikeata on ja samalla helpottaa. Tyydyttävää oli hellittää ohjakset näin hienoihin päiviin. Väkeä riitti taas mahdottomasti ja kirjoja kasapäin. Koulua käsiteltiin eloisasti, monipuolisesti, jopa uusi kulmia löytäen. Otsikkona oli Lukkarin koulusta Tylypahkaan eli 150-vuotiaan koululaitoksen historiasta edettiin aina nykypäivään ja fantasiaan.
Sain avajaisissa kukkia, kirjan ja kiitoksen sanoja, mukana monivuotiset työtoverini Johanna Kurkikangas (alla keskellä) ja Saana Lehmussaari. Mikäs sen lämmittävämpää. Kaupungin vastaanotolla Ulla Yli-Hongisto myönsi kausilleni päästötodistuksen arvosanalla laudatur. Hurraa hurraa.
Brexit uhkasi näitäkin päiviä, sillä eduskunnan täysistunto piteli pihdeissä puhemiestä. Onneksi Maria Lohela pani varamiehen remmiin ja ehti tähän tärkeämpään tilaisuuteen avajaispuhujaksi. Kauniisti hän vakuutti, että koulutus on edelleen valtiovallan erityisessä suojeluksessa, mihin tietysti kaikki uskoimme. Kaupungin lounaalla euromeppi Merja Kyllönen kertoi hämmentyneistä tunnelmista Brysselissä. Hän sanoi aavistaneensa Britannian ratkaisun, selvät merkit leijuivat ilmassa.
Lounaan aikana Teemu Keskisarja nimesi salissa 10 parasta tietokirjaansa, niiden joukossa ilahduttavasti Unio Mystica. Ohjelmamuoto on kiinnostava, sen osoittivat myös Kjell Westön ja Jaakko Heinimäen valinnat. Paljon teoksia, joita en tunne ja joihin heti heräsi mielenkiinto.
Erinomainen uusi formaatti oli Bibliofiilien, eritoten Sakari Katajamäen kehittämä Kirjateekki, jossa kirjajukat Minna Lindgren ja Markku Envall valitsivat ja kommentoivat proosakatkelmia, joita lukivat näyttelijät Mirjami Heikkinen ja Ahti Jokinen. Eipä ihme, että valppaimmat äidinkielen opettajat päättivät heti ottaa formaatin käyttöön opetuksessaan.
Omassa seminaarissani sain johdatella opettajien kärkihahmot Kirsti Mäkisen ja Helena Ruuskan kertomaan omista kokemuksista lähinnä kirjallisuuden opetuksessa eri aikoina – ja sitten haastaa Olli Jalonen reagoimaan elävän kirjailijan näkökulmasta. Onko kirjailija koulun lehtolapsi? Jalosen Poikakirja (2010) on hyvä joskin alakuloinen koulukuvaus 1960-luvulta: ankaraa kuria, raakaa koulukiusaamista ja lohduton loppu. Omat koulumuistoni kymmenen vuotta vanhemmalta ajalta ovat huomattavasti valoisampia.
Kirjailijat kertovat yleensä ahdistuneita tai kapinallisia koulukokemuksia. Suuri myönteinen poikkeus on Sillanpää, joka himoitsi saada läksyjä uutuuttaan lapisevasta saksankirjasta. Mökinpojalle koulutie Tampereelle oli lahja sinänsä. Virolaisilla (Tammsaare, Kross) on hienoja kouluromaaneja, kuten Kirsti Mäkinen muistutti. Miksi ei meillä sen enempää? Jokin Antti Hyryn eleetön Alakoulu (1965) tulee mieleen.
Vaikka ohjelmia oli vielä tämän kerran melko tiiviisti seurattava, ehdin vähän sentään kirjapöytien äärelle. Siellä hyllyjen välissä törmäsin äkkiä Timo Soiniin ja Jussi Niinistöön! Onko tilanne maassa nyt niin turvallinen, että ulkoministeri ja puolustusministeri ehtivät yhdessä kirjaostoksille, kummastelin. Kuulemma on, Putinkin oli jo poistunut maasta. Soini hikoili vieläkin eduskunnassa saamaansa ryöpytystä Englannin reissustaan. Eikö ulkoministeri saa enää solmia suhteita ulkovaltoihin, hän huudahti.
Niin hiipuivat hiljalleen viimeiset kirjapäiväni. Vuorihotellissa viihdyttiin, kaupungin vastaanotolla puheltiin ja tanssittiin, tietokirjailijoiden savusaunaankin ehdittiin ja loiskahdettiin Rautaveden viileisiin aaltoihin. Helena Ruuskan ja Tuula Karjalaisen kanssa pohdittiin elämäkerran tekemisen ongelmia. Katti Matikainen virnisteli lasten kirjapäivillä. Monenlaiseen kuljettaa vanha kirja suvi-ihmistä.
Aamulehti seurasi päiviä erittäin ansiokkaasti (Hesari vaikeni nyreästi), tv ja radiokin päivystivät. Kaikkien kirjojen antikvaari Anssi Arohonka veti varmalla rutiinilla huutokauppaa. Myyntiä riittää, vaikka ajat kiristyvät. Hihaan tarttui minulle Välkesalmelta Elina Vaaran suomennos Danten Jumalaisesta näytelmästä (Leinon käännöksen luin talvella, jo himmennyt) ja toiselta tiskiltä Kiannon Iloista kyytiä Rajakomendantin autossa (1924).
Sinne jäivät kymmenennet kirjapäiväni. Koettakaahan pärjäillä. Ja pitäkää varanne, voihan sattua että vielä hiippailen sinne haistelemaan vanhojen kirjojen uusia tuuulahduksia.
Ne ovat väistämättömiä, nämä rakkaat kesäteatterit. Ennalta jo tietää, että suuria elämyksiä ei ole luvassa. Kunnianhimo on niistä kadonnut. Nyt mennään yleisön suuren makuenemmistön ehdoilla. Eli helpoimman kautta, liikoja yrittämättä.
Kauniin helteisen illan istuimme tuolla kirkolla Heiskan pihalla, kun ystävällisesti kutsuivat. Vanhan konkarin Tapio Parkkisen tapasimme heti portilla ja valittelimme yhdessä sitä, että tätä teatteria ei aikoinaan rakennettu Heiskan hienoon pihapiiriin, jossa rakennukset tarjoaisivat valmiin ja monipuolisen lavastuksen. Mitä luontaisin pyörivän katsomon paikka! Mitä sisääntuloja ohjaaja voisikaan kehittää!
No nyt teatteri on siellä missä on, Heiskan takapihalla, eikä se muuksi muutu. Ahtaaseen paikkaan sijoitettuna se mahdollistaa seisovan ja turinoivan, väliin lauluun puhkeavan teatterityypin. Sellaista siellä tarjoillaan. Maaseudun Taiteellinen Teatteri (!) ei ainakaan halua säväyttää taiteellisella tasollaan.
Beni Siltalan kirjoittama, sovittama ja ohjaama Röyhylän kesäkimara on varmaa kamaa jos mikä. Joukko enemmän tai vähemmän omituisia tyyppejä hortoilee maalaistalon pihapiirissä lausahdellen kliseisiä vuorosanoja ja kokoontuen tasaisin väliajoin kajauttamaan jonkun ikitutun iskelmän. Nähdään joitain sanoin kuvaamattomia kohtauksia, karrikoidaan ja hölmöillään sydämen pohjasta. Onkohan tällaista joukkoa koskaan voinut kokoontua missään, edes Hämeenkyrössä?
Mutta mehän katsoimme tätä sitkeästi ja myönsimme, että hyviä lauluvoimia ja irtonaisia musiikkinumeroita on käytettävissä. Kunpa niistä ja niiden välikkeistä vain kokoontuisi jonkinlainen näytelmäntapainen. Toisaalta irtonumeroissa on varmaan samaa tutunomaista vetovoimaa kuin entisajan iltamissa.
Joitain kohokohtia erottuu. Paula Salonen on ilmeikäs kyky. Mirka Myrskyranta ampuu tällä kertaa yli karrikoidessaan Ruotsiin muuttanutta daaminkuvatusta. Jussi Snellmanin esitys ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen” koskettaa. Aarre Aalto, Olli-Pekka Junttila ja muutamat muut laulavat hyvin ja ovat vahvasti läsnä. Nuoret ovat innokkaita, jopa svengaavia lauluissaan.
Niin ja pisteenä iin päälle: jostain 1930-luvun Suomi-filmien koipussista on vetäisty framille eeposkirjailija Lorvanto, täydellisen idiotismin unohtumaton monumentti! Väkeä on kolmisenkymmentä, ajankuva huojuu eri vuosikymmenillä, kohtaukset irtoavat toisistaan omille teilleen, huumoria ja paikallisväriä on niukasti ja kestoa puoli tuntia liikaa.
Mihin tämä kyvykäs, intomielinen joukko yltäisikään, jos sillä olisi otollinen esityspaikka, hyvä teksti, luonteva henkilöohjaus ja tuore, omaperäinen musiikkiohjelmisto.
Mutta kuten sanottu, ilta oli ihmeen tyyni ja lämmin.
Eikö ollutkin raikas repäisy tämä Britannian ero. Myllerrys tuo keksintöjä ja uudistuksia. Kaaoksesta on aina syntynyt jotakin kestävää. Elämä Euroopassa on vastedes jännittävää ja pikkuisen iloisempaa. Ei talouskaan kaikkea säätele.
Suhtautuminen on luonnekysymys. Minua on aina huvittanut kaikki poskelleen menevä, hallitsematon, täysin tyrmäävä. Pohjalla on vanha suomalainen uskomus, että kyllä se siitä taas jotenkin suttaantuu. Ja onhan vakavilla kommentaattoreilla, päättäjillä ja byrokraateilla täysi työllisyys tärkeytensä tunnoissa. Keskellä suloisinta suvea!
Hurjan hauska tapaus oli myös Islannin voitto Englannista eilen. Kuka olisi aavistanut. Tähän asti iskevin ottelu, ellei sitten ollut se Portugalin come back, jossa Ronaldo teki kaksi maalia. Kyllä näitä kelpaa katsella, vaikka kauniit kesäillat hupenevat sisällä istuskeluun. Eilen tosin satoi.
Vaikea heti päästä mistään kiinni. Juhannus koettelee voimia. Viikon lopulla alkavat jo Vanhan kirjallisuuden päivät ja heti perään meillä Töllinmäen kesäpäivä. Nämäkin on kunnialla selvitettävä.
Ehkä vedän vähän henkeä, kun peleissäkin on välipäivä. Illalla olisi Heiskan teatterin ensi-ilta, arvaisiko sinne hiippailla. Tuttuja iskelmiä on taas tiedossa roppakaupalla. Se linja on kaikkein varmin yleisötäky ja samalla helpoin. Toivottavasti laulavat reippaasti.
Sillanpää-oopperaan on jo varattu joka neljäs lippu ensi suveksi, joten olkaa valppaina. Pidimme kokousta Koskilinnasssa, asiat hallinnassa, vaikka tolkuttomasti lisääntynyt paperisota tällaisissa tuotannoissa hirvittää ja käy kohtuuttomasti tuottajamme Viljan voimille. Kyllä hän kestää! Sponsorikierrokseni oli toistaiseksi jokseenkin plus miinus nolla, mutta loppukesällä jatketaan.
Juuri sain savusaunan Impivaarassa siintymään. Juhannus on näihin saakkka pelkkää työtä, mutta nyt alkaa nautinta. Pulkkiset miehittivät Huvituksen, Aino ja Heidi haettiin bussilta ja majoitettiin tuttuun Taatalaan, joka on kunnostettu taas asuttavaan kuntoon. Palomäet vielä tulossa. Eeva-Liisa tuolla kyökissä pesee perunoita, ja torilla ja kaupoilla on käyty kaikin naisvoimin. Joten eiköhän tästä juhla vähitellen lähde aukenemaan.
Pannaan nyt tämä kokko vielä viimeisinä hetkinään ehjänä kuvaan ennen kuin se loimahtaa mahtiliekkeihin. (Piti panna, mutta sitä ei nyt tullutkaan, tässä vähän kauniimpi ennakointi.) Panu on kalevalainen tulen jumala ja tänään on lisäksi Johanneksen päivä, joten juhlaan on montakin aihetta. Sain yllätyslahjankin talon ihanilta naisilta.
Aamua on hallinnut Brexit kaikkine kommentteineen ja spekulaatioineen, joita radio ja älypuhelin toitottivat saunalle saakka. Ei rauhaa saa Euroopan ihminen juhannuksenakaan! Yllättyneitä ollaan täälläkin, ei ihan uskottu tällaiseen repäisyyn. Kestääkö EU vai alkaako lohjeta muiltakin kulmiltaan? Entä jos Skotlanti itsenäistyy ja liittyy unioniin? Britannia hajoaa kappaleiksi ja Cameron eroaa. Jännittäviä aikoja elämme.
Mutta näistä välitämme juuri nyt viis. Nyt odotamme kalapöytää, savusaunan lempeää löylyä, järven viileää syleilyä, kokkojuhlaa ja sahtiakannua! Hiiteen Britannia, EU ja maailma menköön, kun vaan mä ja olvi olla saadaan!
Oikein hyvää Juhannusta kaikille lukevaisille ja kulkevaisille!
Hiljalleen satelee, hyvä puoli sikäli ettei tarvitse riehua pihatöissä. Kaikki alkaakin olla siinä kunnossa kuin täällä maksimaalisesti kyetään. Kokko ainakin on komea.
Neljä hoidettavaa on miehellä juhannuksena: kokko, sauna, sahti ja – mikä se neljäs olikaan, ehkä makkara. Kaikki hommattava ajallaan. Naisväki hoitaa varmalla taidollaan loput. Sitten suvi taittuu laskuun.
Aamulehteä lukiessa meinasi mennä kahvi kaksi kertaa henkitorveen. Ensinnä ystävällämme Sinalla oli kuvassa uljas saunaseurue, kyllä käy naisten kateeksi ja vähän miestenkin. Meilläkin taas yritetään, saas nähdä millainen joukkue saadaan aattona savusaunaan.
Mutta sitten vasta silmät levisivät, kun itse Taata velmuili sivun kokoisessa kuvassa ja vierellä komeili viiden (!) toimittajan jatkokertomus äijän ylösnousemuksesta. Hauska idea: ”ihmiset suvityössä”.
Huomasi kyllä, että juttua oli jatkettu sokkona, sillä se saavutti sellaiset absurdismin kierteet, että tuskin kirjoittajat itsekään lopulta aikaansaannostaan ymmärsivät. Yritys oli kuitenkin hyvä! Arvatenkin Kuusela oli priimusmoottorina.
Tulin lempeästi kommentoineeksi myös Pitkon pakinaa kuningas Kummolasta ja vanhasta kekkosvitsistä. Mikä seuraus? Matti ponkaisi autolla pihaan ja puhelimme pitkän tovin hyvässä sovussa. Näin välittömästi reagoi harva pakinoitsija, mutta Pitkohan onkin sui generis.
Tämä on vain mittumaarin (äännettävä huolellisesti) alkuverryttelyä, sillä nyt pitää lähteä ensimmäisiä vieraita vastaan kirkolle. Sitä paitsi tarvittaisiin yksi ylimääräinen laveri sekä tietysti juhannusjuomaa ja jokunen nokare syötävää.
Eiköhän se tästä lähde runoja lausuen, sahtia maistellen ja sadetta pidellen. Iltaan kirkastuu! Ja kun huomaatte korkean räiskyvän tuli-ilmiön taivaanrannassa, se on vaan meidän kokko joka palaa. Olen rakennellut sitä huhtikuusta ruveten. Siihenkin luomukseen pitäisi oikeastaan jotain kohdeapurahaa saada, sillä kokolla on huolella suunniteltu taiteellinen muoto. Tosin siitä pääsee nauttimaan vain rajoitettu yleisö, mutta eikö taidetoimikunnat suosikin yleensä pienilevikkisiä tuotantoja.
Ensi kesäksi pistän Pirkanmaan taidetoimikunnalle anomuksen vetämään. Tulee kaikkiaan poikkitaiteellinen kesä, sillä kylän toisella laidalla vedetään silloin ooppera-aarioita täysin sillanpääläisin palkein. Niitä odotellessa…
Oikeana aattona 2016
Ja jalkapallo on vielä kokonaan kommentoimatta, vielä ehditään.
Nopea mutta sitä täyteläisempi kierros Baltiaassa päättyi eilen. Lähdimme Kianto-seuran bussiin, kun sopivasti yllytettiin. Seura oli kainuulais-helsinkiläistä, vireää ja joutuisasti kulkevaa. Jaakko Kyllönen ohjasi bussia varmoin ottein Tallinnan ja Tarton kautta Riiaan ja takaisin.
Iki-Kiannon jäljillä oltiin ja osaksi Eino Leinonkin. Molemmat tekivät omat turneensa Viroon, Iki lisäksi Latviaan ja Puolaan. Leinon kuuluisa runokiertue 1921 oli täynnä kommelluksia jos hurmioitunutta menestystäkin, Kianto puolestaan matkaili 1926 huomattavasti levollisemmin. Hän osui Riiaan samaan aikaan kuin Suomen presidentti Relander ja seurasi valtiovierailun innostunutta vastaanottoa.
Kuvitelkaa muuten, että ensimmäinen presidentti Ståhlberg ei tehnyt kaudellaan yhtään valtiovierailua, ei edes Ruotsiin, vaikka kuningas Kustaa V kävi Helsingissä. Kun Relander paikkasi puutteita ja avasi suhteet Ruotsiin, Viroon ja Latviaan, häntä pilkattiin Reissu-Lasseksi. Teki nääs joutavia huvimatkoja valtion varoilla.
Tämäkin Kianto-seuran joukkue teki asiaan kuuluvat käynnit Suomen lähetystöihin Tallinnassa ja Riiassa. Komeita rakennuksia molemmat, näköala Tallinnan lähetystön parvekkeelta on syystä kuuluisa, Kiantokin sitä matkakirjassaan Poika maailman kylillä (1946) eloisasti maalailee. Lehdistöneuvos Hannele Valkeeniemi kertoi paljonkin kiinnostavia seikkoja lähetystön historiasta ja Viron nykypäivästä.
Leinolla oli jotain kahnausta Suomen lähettilään, ministeri Reijosen kanssa, ja hän kielsi kutsumasta Reijosta kunniakseen järjestettäville juhlaillallisille Tallinnassa. Jotta loukkaus vältettäisiin, virolaiset isännät sijoittivat Leinon ja Reijosen pitkän pöydän eri päihin ja ison kukkapuskan keskelle, jotta he eivät näkisi toisiaan illallisten aikana.
Tunnetuin on tietysti Leinon tempaus hakea Viron kansalaisuutta, joka kuitenkin epäonnistui. Epäselvää on edelleen, toimitettiinko hänen anomuksensa edes perille Pätsille ja Ståhlbergille. Joka tapauksessa Leino joutui pettyneenä palaamaan kotimaahan, jossa hän tunsi itsensä kovin kaltoin kohdelluksi niihin aikoihin. Eipä ollut elinvuosiakaan enää paljon jäljellä.
Kianto teki toisen matkan Tallinnaan ja Tarttoon 1931, silloin Kirjailijaliiton delegaation jäsenenä. Siitä matkasta on Uula Erosen hupaisa kuvailu romaanissa Boheemimatka (2010), jota matkalla vähän kertailin. Kirjailijaseurueen suhteet on siinä osuvasti kuviteltu, mutta Kiannon sisäiset monologit aika vapaalla kädellä vetäistyjä. Kannattaa silti suositella.
Säteilevän aurinkoisessa Tartossa tutustuimme oppaamme, taidehistorian professorin ja vararehtorin Jaak Kangelaskin johdolla yliopistoon ja sen ympäristöön. Kovasti kiinnosti yliopiston oma vankiselli sekä antiikin jäljitelmätaiteen kokoelma (Helsingissä vastaava on arvottomana hävitetty!). Kävimme myös juhlasalissa, missä Urho Kekkonen piti kuuluisan vironkielisen puheensa 1964 ja avasi uudelleen suhteet veljeskansaan.
Tarton suosituksia: poikkesimme illalla huviksemme pahvikyltin osoittamaan porttikonkiin: La Dolce Vita – ja mitä löysimme? Pihalta halkopinojen takaa huippuravintolan! Toinen jota ei sovi sivuuttaa: Eduard Vilden ja Oscar Wilden mainio yhteispatsas. Yleensä iltakävelyt jäivät vähiin, sillä oli hotellissa silmäiltävä näitä alustavia futismatseja.
Bussimatkoilla saimme kuunnella Kangilaskin seikkaperäisiä selostuksia maiden historioista ja taiteista, ja samalla Marja osoitteli lukuisia haukkoja ja kattohaikaroita. Selvästi maisemat muuttuvat tasaisista mäkisiksi, kun etelää kohti ajellaan.
Riian lähetystössä vt. lähettiläs Elisa Alho-Kullström valaisi Latvian nykypäivää, erityisesti kiperää kansallisuuskysymystä ja keskustelua maahanmuuttajista, joita on vasta kourallinen. Suhteet enemmistönä oleviin venäläisiin on jatkuva ongelma. Katselimme Janis Rozentalsin museota ja jugend-museota, Tallinnassa oli tietysti selvitetty Kumu ja muut mentävyydet.
Jurmalassa onnistuin tavoittamaan vanhat ystävät Anna Ziguren ja Jukka Rislakin, jotka liittyivät lounasseuraamme ja kertoivat puolestaan huvilayhdyskunnan miljöökysymyksistä ja edelleen venäläissuhteista, joista paikallinen oppaamme Marja puhui varovasti kieli keskellä suuta. Jännitteitä on Latviassa. Muistelin samalla ensimmäistä matkaani 1988, jolloin kansallinen itsenäisyystahto jo heräili. Anna minut kutsui Suomen itsenäisyyspäivän juhlaan Anglikaaniseen kirkkoon kertomaan, kuinka Suomi itsenäistyi. Kirkko täpötäynnä hartaan hiiskumatonta yleisöä. KGB:n miehiä seinustalla. Jännittäviä aikoja, joihin joskus voisi vielä palailla.
Annalla on valmiina kiintoisa tutkimus siitä, kuinka latvialaiset ovat suhtautuneet Suomeen aikojen saatossa. Se etsii vielä kustantajaa näinä kiristyneinä aikoina. Jukka kertoi kirjoittavansa muistelmia ja uhkasipa julkaista kokoelman vakoilunovellejakin! Sen aiheen mies tuntee jos kuka.
Kun Iki-Kianto oli keskushenkilönä, matkalla oli luonnollisesti mukana maan paras Kianto-tuntemus: kirjailijan tytär Raija-Liisa Kianto sekä kaksi tutkijaa, veteraani Jalo Heikkinen ja talvella teosten vastaanotosta Oulussa väitellyt Helena Hyöty. Ei siis ihme, että keskusteluissa nousi esiin taas Kiannon kunnollisen elämäkerran huutava tarve. Jospa siitä alkaisi viimein jotakin kehittyä… Aihe ainakin on värikäs, aineisto upottavan laaja, Helenalla ja Jalolla mittavat arkistot ja täyteläiset perustutkimukset jo tehtynä. Aines kaipaisi vain jalostamista. Olisiko käärittävä hihat?
Anna ja oppaamme Marja, taustalla Jalo Heikkinen ja minäkin.
Niin monesti kuin olen Baltian maita vuodesta 1969 kiertänyt, kerran Liettuassakin, aina löytyy uusia kulmia ja kiintoisia tapauksia. Millaisia harppauksia on otettu neuvostoajoista, joiden synkän mykkyyden ja pinnanalaisen kihinän hyvin muistan. Ei jää tämäkään matka viimeiseksi.
Eevasta todistamassa, Helena Ruuska, Touko Siltala ja mä. ,
Kun katselee Eeva Joenpellon mahtitaloa Sammatissa, oivaltaa jotakin hänen luonteenlaadustaan. Komeaa pitää olla, samalla tyylikästä ja suurempaa kuin kenelläkään toisella. Monumentin jätti Eeva jälkeensä, kelpaa siellä nyt Marita Lintusen kirjoittaa, Eevan innoittavassa työhuoneessa.
Ennen kuin retkeilimme taloa ihailemaan puhuimme seminaarin verran Joenpellon tuotannosta ja persoonasta myöskin. Sain muistella pitkää kirjailijahaastattelua, jonka tein yliopiston kirjallisuuden laitoksen toimeksiannosta 1974-75. Eeva oli silloin hurjimmillaan, käynyt juuri läpi repivän avioeron ja kirjoittanut siihenastisen pääteoksensa Vetää kaikista ovista. Voi hyvin yhtyä Helena Ruuskan analyysiin, että Salme ja Oskari Hännisen avioliitossa on Eevan sapekas tulkinta avioliitostaan Jarl Hellemanin kanssa.
Tunnen kuitenkin halua puolustaa Jallea tämän aviodraaman toisena, hillittynä osapuolena. Hän rikkoi avioliiton, mutta hänellä oli varmasti syynsä. Ei ole ihan helppoa elää hyvin näkyvän, valovoimaisen ja vallantahtoisen naisen kanssa. Jotakin ehkä tietäisin.
Haastatteluprosessin aikana kuoli Sylvi Kekkonen ja heti perään Eevan poika Ilmari. Molemmat olivat Eevalle raskaita menetyksiä, mutta parin kuukauden tauon jälkeen haastattelua jatkettiin. Kirjailija oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, tuntui suorastaan virkistyneen. Omakohtaiset tragediat antoivat hänelle uutta potkua kirjoittamiseen, hän kohosi parhaimmilleen, kirjoitti surun ja vihan vallassa pääteoksensa, neliosaisen Lohja-sarjan.
Vaikka Eeva Joenpelto sai aina tasaisen korrektia ja hyvää kritiikkiä, hän tunsi jääneensä jossain määrin modernistien jalkoihin 1950-luvulla. Hänellä oli vaikeuksia sovittautua myös 1970-luvun poliittisesti kuumentuvaan ilmapiiriin, kunnes hän teoksillaan kohosi kiistojen yläpuolelle. Touko Siltala osoitti esitelmässään jäntevästi Eevan hankalahkon aseman kirjallispoliittisessa ristiaallokossa.
Sammatissa huomasimme hyvin, että Eeva Joenpelto on viimeistään nyt profeetta omalla maallaan. Sukulaiset, lukijat ja kylänmiehet riensivät tuvan täydeltä todistamaan suhteestaan Eevan teoksiin. Esiin nostettiin myös suuri aukko: yhtäkään Joenpellon kirjaa ei ole nyt saatavilla oikeassa kirjakaupassa. Korjausta odotellaan, sillä Helena Ruuskan mainio elämäkerta on lisännyt tuntuvasti mielenkiintoa kirjailijan teoksia kohtaan.
Sammatista päästyämme jäimme kerrankin stadiin viettämään Helsinki-päivää kaikessa rauhassa. Rattoisaa oli aurinkoisena sunnuntaina flaneerata kaupungilla, kuunnella soitantaa Espan lavalla, istahtaa Strindbergin terassille, ihmetellä japanilaisen puistotaiteen avausta Eino Leinon patsaan tuntumassa ja silmäillä vasta avattua Töölönrannan puistoa. Väkeä oli kovasti liikkeellä.
Päivän huipensin osaltani käymällä lapsuuteni Skattalla, missä viimein onnistuin tutkimaan muurien sisältä sitä vankilaa, jota kansakoulumatkoillani Vyökatua alas ja ylös aina lievällä kauhulla katselimme. Toisinaan vangit lakaisivat katua punaraitaisissa puvuissaan, ja opettajalla oli tapana muistuttaa, että ellemme lue kunnolla läksyjämme ja käyttäydy kunnolla, sama kohtalo voi olla isoina edessämme.
Vankilassa oli kiertokäynti teemalla ”Kirjailija kalterien takana”. Liisa Eskelinen tulkitsi Hella Wuolijoen kirjaa Enkä ollut vanki autenttisessa ympäristössä. Sinänsä kiintoisaa, mutta Hella sai olla marttyyrina, kun hänen tuomionsa varsinaisia syitä ei tarkemmin valotettu – muuten kuin ”hän halusi rauhaa, kun valtio halusi sotia”. Melko karkea ja subjektiivinen yksinkertaistus, Hellahan ei tunnetusti muutenkaan ollut totuuden suurimpia ystäviä.
Harmillista on sekin, että hienossa pehmustetussa hotellissa ei ole säilytetty yhtään vankilahuonetta semmoisenaan, edes näytteeksi. Vain 1800-luvun yhteisselli ja eristysselli muistuttavat menneestä. Sekä kalterit Risto Rytin taannoisen sellin ikkunassa. Mukava aikamme ei enää halua muistaa vankilan ankeutta, joka päättyi vasta 2002. Kiitos kuitenkin hyvin oivalletusta kiertokäynnistä Helsinki-päivän kunniaksi.
Oliko muuten Eeva Joenpellolla ja Hella Wuolijoella mitään yhtäläisyyksiä? Poliittisesti olivat vastakkaisilla laidoilla. Oli silti yhteistäkin. Kumpikin hoiti elämänsä itsenäisesti aviomiehen mentyä, kumpikin eteviä ja innostuneita talousihmisiä, kumpikin kirjoitti menestysteoksia – ja kummankin vanhuus oli tragiikan, pettymysten ja sairauden saartamaa. Kovia naisia, vallasnaisia omissa vankiloissaan, mahtitalossa ja nokalla.
Tämä viikkohan menee Eeva Joenpellon merkeissä. Tiistaina kävimme radiossa kirjallisen keskustelun Helena Ruuskan kanssa, Nadja Nowak johdatteli. Aiheena Joenpellon yksi heikoimmista romaaneista, Vesissä toinen silmä (1971). Kiskoimme siitä kuitenkin joitain näkökohtia esiin, aika eloisa juttelusta tuli. Ehkä heikko kirja onkin rennompi analysoitava kuin mestariteos.
Muistin erityisesti tuota kesää 1971, jolloin asuin Konginkankaalla Käpykolossa ja toimin Mikko Niskasen käsikirjoittajana. Tekeillä elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta, joka ei sitten kovin hyvin onnistunut sekään. Kun Eevan romaanin päähenkilö on myös elokuvaohjaaja Ossi Juhonkoski, vähän Niskasta muistuttava hahmo, romaani tietysti kiinnosti ilmestyessään. Nyt siihen oli hyvä syy palata, mutta ei se toisella jukertamisella paljon parantunut.
Keskustelu aiheesta kuulunee radion sarjaan ”101 kirjaa”, jota saamme taatusti kylliksemme seurata tulevana itsenäisyyden juhlavuonna. Mitähän kaikkea itsenäisyyteen liittyvää media silloin kaataakaan niskaamme? Kestämme kaiken urhoollisesti.
Jatkamme keskustelua Eeva Joenpellon tuotannosta ensi lauantaina Sammatissa, Helena on tietysti mukana, samoin muita tietäjiä. Seminaari alkaa aamulla kymmeneltä ja näyttää tasokkaalta, jopa kiinnostavalta. Siihen värkkään omaa juttuani ja kertaan joitain Eevan kirjoja, tuomari Müllerin hienoudet tuossa menossa. Mutta pääasiassa aion kertoa yhteisestä laajasta haastattelusessiostamme 1974-75, jota Helenakin ahkerasti käyttää elämäkerrassaan. Palaan siis aiheeseen.
Tapasin Kulosaaren lehtitalossa lisäksi toisen Eevan eli johtavan naistenlehden nykyisen aivotrustin, jonka kanssa oli pohdintaa tämän blogin tulevaisuudesta tai sanoisiko monipuolistamisesta. Saas nähdä mitä seuraa. Totesimme että olen alan uranuurtajia, aloitin nettipäiväkirjan (kuten silloin määrittelin) jo tämän vuosituhannen alussa. Silloin sitä pidettiin kummajaisena. Taidan jatkaa näitä merkintöjä hamaan henkiseen jäykistymiseeni saakka.
Kohta alkavat futiksen turnajaiset Ranskassa, mikäli lakkoaalto ja rankat turvatoimet sallivat. Valmentauduin katsomalla elokuvan Nuori Zlatan, joka on vähän hajanainen ja yllättävän niukasti itse peleihin keskittyvä henkilökuva jalkapallon legendasta. Värikäs hahmo on Zlatan ja tuo omat särmänsä alkaviin kisoihinkin. Mutta jaksaako hän enää kohota parhaimmilleen? Onko Ruotsi yhden miehen joukkue, kuten jossain kommentissa todettiin?
Suomikin alkaa hiljaa piristyä tässä lajissa, joka ei koskaan ole ollut parhaitamme. Jospa ne nyt vihdoin selviäisivät uusista karsinnoista. Jalkapallossa kilpailu on tietysti ihan toista tasoa ja toisen laajuista kuin jääkiekossa, harvojen maiden lajissa.
Ensin Sammattiin, sitten pienelle Baltian kierrokselle Kiannon ja Leinon merkeissä. Täällä myrskyää ihan syksyisesti, joten on hyvä syy vähän irtautua.
