Panu Rajala

Tämä merkkitapaaminen on tähän laitettava ensimmäiseksi. Kristiina ja Pertti Haaviston yhteisillä syntymäpäivillä Tampereen Pikku Palatsissa lauantaina kohtasin yhteistyökumppanin lähes kuuden vuosikymmenen takaa. Saarijärven kulttuuripersoona, Tarvaalan Maatalousoppilaitoksen entinen johtaja, agronomi Tapani Laatu nauhoitti vuonna 1961 F. E. Sillanpään ja Marko Tapion riemukkaan keskustelun kirjallisuusmatinean yhteydessä. Sitä käytin tutkimuksissani.

Ja siinä hän on edelleen jykevänä veteraanina ja piti hyvän puheen sisarentyttärensä Kristiinan kunniaksi. Laatu kertoi Sillanpään käynnistä kodissaan ja luonnehti osuvasti hauskaa novellia ”Vanhan kanttoorin lehmänhaku”. Olimme samaa mieltä, että Sillanpään humoristinen puoli on jäänyt suotta varjoon.

Juhlissa oli kyröläisiä ja muita tuttuja parhaisiinsa sonnustautuneina, palatsia ihailtiin, herkullisesti aterioitiin ja kuunneltiin irkkumusiikkia. Pöydässämme hyvin edustettuna Huikun sukua, jolloin sopii taas muistaa Sillanpään novellia. Missä esiintyy Huikun Jalmari ja millaisessa yhteydessä? Etsikääs.

Edellisenä perjantaina istuin vuorostani Helsingin lottaravintola White Ladyssä keskustelemassa Waltarista Ruskeasuon koulun henkilökunnan kanssa. Juha Salo, Waltari-seuran varapuheenjohtaja ja muusikko, oli tilaisuuden kutsujana, ja muutkin olivat hyvin lukeneet Waltarinsa ja jopa elämäkertani. Mukava ilta. Jouduin taas miettimään, kuinka paljon nämä kaksi kirjailijaa ovat minua elämäni aikana kierrättäneet seuroista toiseen, ympäri maata ja myös toistakymmentä muuta maata on heidän matkassaan kierretty esitelmöimässä.

Mutta jotain sentään jää taakse. Viimeisen kerran olin Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunnan hyvässä seurassa torstaina ravintola Kuussa. Vuosikymmen ohjelmajohtajana tuli täyteen. Haikealta tuntuu, mutta aika aikaa kutakin. Vkp on voimissaan, viime kesää käytiin vielä läpi ja vähän tulevaakin raotettiin. Sastamalaan on varmasti taas mentävä, ei auta, mutta nyt vapaana ja iloisena osallistujana, joka ehtii kunnolla katsella kirjapöytien ja näyttelyiden aarteita.

Edeltäjäni näissä hommissa, Kirsti Mäkinen, ehdittiin tavata kahvilla Munkkivuoressa Tuula Uusi-Hallilan kanssa, jolta ja Anne Helttuselta on ilmestynyt erittäin hyödyllinen ja hauska kirja Sitaattien salat (SKS). ”Kalliit on laulujen lunnaat” – mistä peräisin tämä ajankohtainen viisaus? No tietysti Leinon Elegiasta. Monien tuttujen ja harvinaisempienkin sitaattien alkuperä selviää tästä antoisasta kirjasta. Tulee kulumaan käsissä välttämättömänä hakuteoksena.

Sitten sunnuntainen ponnistus Hämeenkyrön Koskilinnassa. Pannaan tuohon kuva arvokkaasta tuomaristosta, joka valikoi kuorolaisia tulevaan Sillanpää-oopperaan. Vasemmalta Waltteri, säveltäjä Seppo ja libretisti. Ohjaaja Marco taisi hyppyyttää tässä välissä kuorokokeeseen osallistuvia. Herkkää ja liikuttavaakin oli kuunnella niin monien hyvien ja rohkeiden laulajien esityksiä. Helposti heistä koostuu heti kolmisenkymmentä kuorolaista, mutta miehiä tarvitaan vielä lisää. Hei nuoret miehet, heti mukaan laulamaan!

Waltteri sitten kiisi keikalleen ja me istuimme muut Sarvessa pohtimassa kaikenlaista konkretiaa, varsinkin lavastusta, jota Osmo Rauhala jo pitkälle on hahmotellut. Hirsiä on saatu kiitettävä määrä, kohta niitä roudataan Myllykoluun. Osmo painukoon välillä Nykiin, kyllä täällä Viljan johdolla hommia hoidellaan, Ponkiniemen Ville kuljetuspäällikkönä. Johtokuntamme in corpore valmisteli hienosti onnistuneen laulukokeen.

Marcon ja Sepon automatkat Helsingistä Kyröön ja takaisin kuluivat kuulemma kiihkeän brain stormin merkeissä, minkä seurauksena minäkin saan vielä komennuksen joistain uusista riveistä librettoon. Antaa tulla vaan, täältä pesee.

Totta puhuen tässä pitäisi jossakin välissä tehdä kunnon kirjallisia töitä, mutta missä? Nyt alkaa hiljaisempi viikko, nyt hommiin eikä kaikkiin kissanristiäisiin. Vai onko nää nyt niitä?

25.9.2016

Syyskuinen Huvilakuja. 

Poliitikkojen täytyy antaa sellaisia lausuntoja kuin media heiltä odottaa. Oma ajattelu ei ole kovin soveliasta. Jos pääministeri rinnastaa kaksi erilaista väkivallantekoa, linjanvetäjät kiukustuvat. Nyt täytyy kohdistaa kaikki huomio äärioikeiston vauhtipotkuun eikä sekoittaa siihen maahanmuuttajan puukotuksia. Tämä selvä.

On kirkkaasti tuomittava rasismi eikä sekoitettava keskusteluun myöskään yhteiskunnallisia syitä, kahtiajakoa, syrjäytymistä ja sen sellaista. Tutkijat, jotka yleensä etsivät kaiken syyn yhteiskunnan rakenteista, rientävät nyt vain räikeimmän oireen tunnistajiksi. Sitä paitsi lausunnon täytyy tippua heti, reaaliajassa, vaikka pääministeri istuisi lentokoneessa. Ei toimittajilla ole aikaa odotella, että mitä se sanoo. Hätähousutiedotus on valtatrendi.

Ja oletteko huomanneet, arkkipiispa ei ole vieläkään sanonut mitään! Kansa sumussa vaeltaa eikä tiedä, kuinka tapauksiin pitää suhtautua, ellei sitä ylhäältä ohjasteta. Ahmatti-some tarvitsee käyteainetta, heti.

Joukko rauhallisia kansalaisia kuunteli samaan aikaan Pietarin ihmeistä Rikhardinkadun kirjastossa. Venäjän kirjallisuuden professori Tomi Huttunen kertoi kuvin ja ääninäyttein omasta Pietaristaan. Varsinkin 1990-luvun vaivalla virkoava rock-kulttuuri nousi kiinnostavasti esiin. Tekstit olivat parasta lyriikkaa, hellän koleaa ja karmivaa. Valloituin jossain määrin laulajasta nimeltä Diana Arbenina, Pietarin Eva Dahlgren, mutta karheampi.

Myöhemmin illalla Kansallisen lavaklubilla luettiin nuorta Waltaria, asialla vanhat ketut Jukka Rantanen ja Veikko Honkanen, Poikkesin kävelyllä vähän kuulostelemaan, hyvin kulki. Tämmöinen matinea on hyvä muoto, kahden näyttelijän dialogi taustatietoineen. Kuukauden päästä on vuorossa Sinuhe.

Helsinki tarjoaa kaikenlaista ja ilmaiseksi. Waltari on viikon nimi, maanantaina oli syntymäpäivä ja seuran johto laski perinteiset kukat muistomerkille ja istahti Eliten ajattomaan interiööriin. Ajatus Tunturikatu 13:n kotimuseosta tuntuu edelleen sinnittelevän hengissä sikäli kuin Jopi Elstelän aivoituksia on kuultu ja luettu.  Hesarin viikkoliitteesen on  tulossa aiheesta laajahko juttu. Tämä pantiin tyytyväisinä merkille.

Waltarista menen puhumaan vielä perjantaina Ruskeasuolle erityisopettajien tilaisuuteen. Myös Vanhan kirjallisuuden päivät hyvästellään tällä viikolla, viime kesä käydään vielä läpi. Sesonki kiihtyy, kirjamessuja kohti painellaan. Kun ehtisi lukea kotimaisia uutuuksia.

Tuomitsemme tottakai vastarintaliikkeen väkivallanteot kaikissa mahdollisissa käänteissä. Budjettikeskustelussa edustajat suorastaan kilpailivat osanoton ja tuomion ilmauksissaan, kukaan ei saa pudota ketjusta tai median vaino alkaa välittömästi.

Samalla pieni suositus: Michel Houellebeckin romaani Alistaminen (Soumission 2015, käännös Lotta Toivasen, WSOY) näyttää hyvin koukuttavasti, kuten on tapana sanoa, mihin Euroopassa ollaan menossa 2022. Muslimijohtaja Ben Abbas  on valittu Ranskan presidentiksi. Mielenosoitukset ovat lamauttaneet liikenteen, yliopistot on suljettu. Kyllähän nämä muutamien tyyppien meitä järkyttävät mielenosoitukset täällä ovat pientä verryttelyä siihen, mitä järistyksiä Euroopassa on latautumassa. Ehkä niitä voidaan täällä vielä ajoissa torjua.

20.9.2016

Teemu Keskisarja puhumassa uudesta Mannerheim-kirjastaan Hämeenkyrön upouudessa kirjastossa.

Ennen Mannerheimia on ehdottomasti mainittava sunnuntaiaamun huippuhetki. Kun hieman melankolisena, eilisen saunaillan herkistämänä, syksyn alkava ahdistus rinnassani avasin Aamulehden, ihme tapahtui: kaikki mielenmasennus oli äkkiä tipotiessään. Maailmani valaistui! Syynä Matti Kuuselan kahden aukeaman matkakirjoitus: Mies, lähde länteen!  Siinä toimittaja matkustaa Poriin, minne ei koskaan pääse, vaan pysähtyy Harjavaltaan. Paljastinkohan jo liikaa?

Aidosti absurdi juttu tallentuu joka tapauksessa lehdistön historiaan kautta aikojen. Syvälle mieleeni syöpyy myötätunto Harjavallan urheilukentän yksinäistä, hylättyä vesihautaestettä kohtaan.

Tästä virkistyneenä jaksoin lukea myös päätoimittaja Jouko Jokisen juhlakirjoituksen 25 vuoden esimieskoulutuksen turhauttavista kokemuksista. Yhden ohjeen hän kertoo sisäistäneensä: hän tervehtii aina kaikkia kahviautomaatista Matti Kuuselaan, joka kuuluu yhden kerran vastanneenkin. Tosin Kuusela toteaa, että kun hän oli päivän poissa töistä Porin matkallaan, kukaan ei huomannut hänen poissaoloaan. Uusi turhauttava kokemus päätoimittajalle. Samalla Kalle Päätalo saa taas ansaittua arvonpalautusta esimieskuvauksestaan romaanissa Ihmisiä telineillä (1958).

Mutta Mannerheimiin! Osalleni lankesi vaativa tehtävä huolehtia kahvinkeitosta ennen kirjakahvilaa, josta kirjasto ja F. E. Sillanpään Seura yhdessä vastaavat. Itse kahvinkeitosta suoriutuivat  Jussi ja Marja varmoin ottein ja kiitettävästi, joten menestyin tässä esimiestehtävässäni melko vaivattomasti.

Teemu Keskisarja, vakuuttava historioitsija, kertoi kuvanäyttein kohta ilmestyvästä kirjastaan Hulttio, jossa kuvataan nuoren Mannerheimin törmäilyjä ja myös satumaista onnea, jolla hän aina kiipeleistään selvisi. Tilaisuus oli uuden uljaan kirjaston tulikoe, ja hyvin sekin selvisi ensimmäisestä kirjakahvilastaan. Runsas yleisö mahtui väljästi avaraan nurkkaukseen, ja kovasti syntyi keskustelua.

Keskisarja on osunut kultasuoneen kirjassaan. Mannerheimista on kirjoitettu yli 300 elämäkertaa (ja lyhyempää elämänkuvausta), mutta hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on yleensä sivuutettu ylimalkaisesti. Vain sukulaismies Stig Jägerskiöld on siihen elämäkertansa ensimmäisessä osassa paremmin paneutunut. Mutta Teemu on nyt löytänyt uusia lähteitä, varsinkin kirjeaineistoa, joka valaisee monelta kulmalta Mannerheimin varhaisvuosia. Karmeista takaiskuista, isän konkurssista ja pakomatkasta sekä äidin kuolemasta, huolimatta Carl Gustaf ponnistaa kuin ihmeen kaupalla elämässä eteenpäin aina Pietarin ankarasti valikoituun chevalier-kaartiin saakka.

Ei edes erottaminen Helsingin eliittilyseosta ja potkut Haminan kadettikoulusta pysähdyttäneet hänen nousuaan. Syynä oli nuoren Mannerheimin henkilökohtainen viehätysvoima, kyvykkyys ja hyvät verkostot, kuten Keskisarja selvitti. Vielä avioliittonsa aikoihin huikentelevainen upseeri ”ryssi” vaimonsa suuren omaisuuden, ja siitäkin hän jatkoi jokseenkin vauriottomasti sotilasuraansa.

Tästä sain muuten idean. Kun Teemu kauniisti kertoi kohottavansa Mannerheimin vaimon Anastasian sorrettua mainetta, samaan olisi aihetta monen muunkin suurmiehen vaimon kohdalla. Esimerkiksi kuvankaunis Freya Schoultz on saanut niskoilleen kevytkenkäisen, hienostelevan, pinnallisen pilkkamaineen Eino Leinon ensimmäisenä puolisona. Vaan mikä olikaan totuus siitäkin avioliitosta?

Teemu Keskisarja on paitsi mainio kirjoittaja myös hyvä kertoja, joka heti herätti yleisön mielenkiinnon tulevaa kirjaansa kohtaan. Minua miellytti hänen suhtautumisensa sankariinsa: hän kertoi suorasukaisesti asioista, mutta samalla arvostavasti henkilöä kohtaan. Hän ei liity Mannerheimin mollaajiin, mikä on ollut trendi viimeiset 15 vuotta, kuten hän huomautti. Teemu on tässäkin vastavirran miehiä.

Matti Klinge muuten jatkaa osaltaan Mannerheimin puolustusta uudessa päiväkirjassaan. Hän huomauttaa vielä kerran Juhani Suomelle, joka on kritisoinut Mannerheimin presidenttikautta, ”että Mannerheim oli vanha, sairas, yksinäinen ja onneton ja tahtoi silti noudattaa velvollisuuttaan – sitä Suomi ei mielestäni ollenkaan ymmärrä pysähtyessään pilkkaamaan vanhuksen heikkoutta”.

Nyt voimme siis haarukoida Mannerheimia taas kerran nuoruudesta vanhuuteen uusien tulkintojen valossa, ei hullumpaa. Onhan hän edelleen suurin suomalainen kansan enemmistön mielestä. Tästä uusimmasta reliefirähäkästä oli helppo yhtyä Keskisarjan mielipiteeseen, että Mannerheimin muistomerkki kuuluu Pietariin jos mihinkä: siellä hän oli onnellisin.

Näin on nyt syvennyttävä lukemaan kavereiden kirjoja, kun ensimmäisen kerran tällä vuosituhannella minulta ei tule omaa uutta teosta. Hyvä niin, penkkiurheilijana ei ole paineita, ei edes Jari Tervon jättiläismainoksesta Hesarissa. Kerran kirjakin saa kunnon huomion, mutta mitä sanovat kateelliset kollegat?

18.9.2016

Ehkä otsikko vähän liioittelee. Professori Matti Klingellä on joka tapauksessa aihetta juhlaan. Hänen 18. päiväkirjaniteensä vernissattiin viime torstaina Siltalassa, ja samalla kohotettiin maljat kirjoittajan äskettäisen 80-vuotispäivän kunniaksi. Muistelmien neljäs osa on tulossa ensi vuonna. Touko Siltala laski, että Klingellä on viisi palloa ilmassa, viisi kirjaa yhtaikaa tekeillä, joista kaikista kustantaja ilmoitti nähneensä jo jälkiä.

Touko totesi myös kadehtivansa Mattia tämän elämästä, johon niin monet intellektuaaliset asiat ja ajan tapahtumat jatkuvasti resonoivat hedelmällisesti. Yhtä mieltä voi olla myös hänen havainnostaan, että päiväkirjojen kartta koskien Suomen, Venäjän, Ruotsin ja Ranskan suhteita alkaa olla keskimäärin tuttu. Eurooppaa on risteilty oppineesti laidalta toiselle. Hauskimpia päiväkirjoissa ovat Toukon sanoin absurdit yllätykset, ne kohdat, joissa kirjoittaja äkkiarvaamatta ottaa kantaa johonkin arkiseen, triviaaliin, ärsyttävään seikkaan.

Milloin Klinge intoutuu pitkiin esitelmänomaisiin jaksoihin, kuten nyt otsikon mukaisesti Palmyran raunioihin, lukija voi vähän harpata ja päättää palata tuohon, jos joskus aihetta ilmenee. Suvereenisti kirjoittaja tietysti omalla oppineisuuden alueellaan liikkuu.

Venäjän suhteen päiväkirja on vanhaa taattua russofiili Klingeä. Kaiketi hän on maamme pontevimpia Putinin puolustajia, Krimin valtauksenkin hän hyväksyy, koska se on kuulunut vuoteen 1954 saakka Venäjälle. Venäjällä osataan katsoa karttaa, Klinge opettaa, ja toimia sen mukaisesti. Jo Stalin tunsi hyvin historian ja Putin seuraa esimerkkiä. Klinge kertoi saavansa paljon hyväksyvää palautetta russofiliastaan: ihmiset soittavat ja sanovat, että on hyvä, että edes joku meillä puhuu myönteisesti Venäjästä, kun sitä niin paljon parjataan.

Pieni ihmetys, hienoinen kulmakarvan kohotus voi kyllä aiheutua päiväkirjan havainnosta, jossa kirjoittaja on tyrmistynyt ennätysvuotaja Edward Snowdenin kokemasta vainosta Yhdysvalloissa tai Julian Assangen kohtalosta. Tähän tapaan: ”Kyllä on ennestäänkin ollut selvää, ettei Yhdysvallat ole oikeusvaltio, ainakaan eurooppalaisessa mielessä, vaan sen oikeudellista maailmaa voisi paremmin verrata eräisiin muslimioikeuden muotoihin. Kuolemanrangaistukset, kidutus, vankiloiden epäinhimillisyys tuntuvat kauheilta. Mutta kaiken takana on valtava sotavoima ja aseteollisuuden määräävä asema myös sisäpolitiikassa. Kansalaisten tarkkailu on saanut uskomattomia muotoja.”

Eivätköhän nuo kaikki piirteet ole tuttuja myös Venäjältä, ehkä vielä murhaavammassa mittakaavassa ainakin historian saatossa, mutta en muista Klingen koskaan käyttäneen yhtä tiukkoja ilmauksia Venäjän oloista.

Siltalassa ei näihin niinkään puututtu, vaikka turvallisuuspolitiikkaa puhuttiin eri pöydissä, olihan siellä intellektuelleja ja asiantuntijoita koolla Jaakko Iloniemestä, Pekka Korpisesta ja Risto Volasesta alkaen. Meidän kirjallinen salonkimme pohti enemmän Markku Eskelisen näkemyksiä Suomen kirjallisuushistorian kummajaisista, jotka sekä innostavat että kuohuttavat.  Jyrki Nummi oli juuri jättänyt arvionsa Hesariin, perästä kuuluu.

Tarjoiluakin oli, jota kustantajavejekset kahdestaan hoitelivat. Katselimme huvittuneina, kuinka ministeri ja suurlähettiläs yrittivät epätoivoisesti heruttaa viiniä pahvitölkeistä – ilmeisesti kummallekin täysin uusi tuttavuus. Siltalassa menee kaiken kaikkiaan hyvin, saatoimme päätellä.

Vuosi sitten elokuussa Matti tervehti heksametrirunolla syntymäpäiviäni Hänmeenkyrössä, siitä ylläoleva Marjan ottama kuva. Hän viittaa siihen päiväkirjassaan ja kertoo muutenkin matkastaan Pekka Tarkan kanssa Ylä-Satakunnan maisemiin, jotka hänenkin todistuksensa mukaan ovat kappale ”tavattoman upeaa isänmaata”. Jo Runeberg panee sen laajemmin ottaen merkille runossaan ”Heinäkuun viides päivä”, kävihän runoilija rouvineen myös Kyröskosken putousta ihailemassa.

Luettava siis huviksi ja opiksi lisää Klingen merkintöjä. Joillekin päiväkirjat ovat muodostuneet keräyskohteeksi, monille ne ovat syksyn välttämättömiä etappeja, toisille taas itsekylläisyydessään uuvuttavia ja kaukaa kierrettäviä keikarointeja. Kukin valitsee linjansa, mutta yksi Matti Klinge tasavallassa ehdottomasti tarvitaan.

16.9. 2016 (F. E. Sillanpää täyttäisi tänään 128 vuotta)

Juha Vakkurin muistelmateos Olkilinna julkistettiin Otavalla eilen. Mies on alaotskon mukaan elänyt kolmella mantereella, Euroopassa, Afrikassa ja Amerikassa. Kansainvälistä meininkiä jo ennen kuin globalisaatiosta tuli iskusana.

Juha on ollut YK:n hommissa ja perustanut kulttuurikeskuksen Afrikkaan. Kävin minäkin stipndiaattina Beninissä Villa Karossa toistakymmentä vuotta sitten. Viitisensataa taiteilijaa, journalistia, tutkijaa siellä on 15 vuoden aikana ahminut afrikkalaisia vaikutteita. Aika komea saavutus.

Lisäksi Vakkurilla on yllättävän laaja kirjallinen tuotanto, romaaneja, näytelmiä, tv-käsikirjoituksia, tietoteoksia, runoja ja viimeksi muhkeita matkaraportteja ympäri Afrikkaa. Muistelmissa on 600 sivua, ainesta on riittänyt.

Luin ensimmäiseksi Juhan vaiheista MTV-teatterissa ja yhtiön ulkomaansuhteiden hoitajana, kun jonkin aikaa toimin siellä minäkin teatteripäällikkönä. Tuntuvat jo kovin kaukaisilta nuo Pentti Hanskin ja Ville Salmisen luotsaamat ajat, jolloin todella tehtiin tv-näytelmiä, sarjoja vieroksuttiin ja mahdollisia piilokommunisteja yritettiin toimituksesta jäljittää. Vakkurin kuiva englantilainen huumori sävyttää kommentteja.

Luettava siis lisää ennen kuin voin muodostaa käsitystä kirjasta. Ikäpolvemme alkaa olla muistelmaiässä, niitä tulee yhdeltä ja toiselta. On paras muistella niin kauan kuin muistaa jotakin. K. A. Fagerholmin sanoin on yhtä helvettiä kirjoittaa muistelmia, kun ei enää muista mitään. Vakkurilla näkyy olleen varsin tarkat muistiinpanot ja päiväkirjat elämänsä vaiheista.

Vanhoja työtovereita tapaamassa MTV-ajoilta, vas. Kirsti Valtari, PR, silloinen sihteerini Liisa Aro ja dramaturgi Matti-Juhani Karila alias Pultsi.

Kun menneitä muisteltiin, myös Kalle Holmberg oli keskuudessamme. Kaikilla on mielessä väläyksiä Kallesta. Mikkelin poikana Pultsi tunsi Kallen, ja minäkin tein viisi vuotta yhteistyötä hänen kanssaan Pyynikin Kesäteatterissa. Koko Väinö Linnan keskeinen tuotanto murjottiin näyttämölle. Kallen vaihtelevaa, improvisoivaa, kovan tahdon läpäisevää ohjaustyöskentelyä seurasin. Väkevä kyky hän oli parhaimmillaan. Kirsikka Moringin lennokas essee Hesarissa kertoo enemmän.

Näin myös Kallen viimeisen ohjauksen, Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa TTT:n juhlanäytelmänä 2001.  Ohjaaja tajusi, ettei enää kulkenut. Sekavahkon epäonnistumisen jälkeen hän totesi, että perälauta näkyy. Kova itsekritiikki sulki vaikuttavan uran.

Joitain vuosia sitten Kalle kertoi tavanneensa sattumalta Jouko Turkan Helsingin kadulla. ”Mukava kohtaaminen!”, hän huudahti. Sekin varmasti viimeinen. Tai jospa he kohtaavat taas yläilmoissa, sikäli kun samaan paikkaan liihottelevat. Millaista on ohjaajien taivaassa? Kuuluuko vielä kirouksia ja karjahduksia? Ortodoksina Kalle tapasi kutsua äänekkäästi sielunvihollista avuksen, mitä joskus kummastelin.

Sitten vielä Pekka Valkeejärvi, joka tuolla pihamme takana parvekkeellaan usein sauhutteli, mitä lie miettinyt. Parhaiten muistan hänen varhaisen työnsä Waltarin Suuren illusionin filmatisoinnissa, ohjaajana Tuija-Maija Niskanen. Valkeejärvi oli silloin toimittaja Hart, nuori pyöreäposkinen kovanaama. Toisenlaisia töitä teki myöhemmin. Teatterin rivit harvenevat uhkaavaa vauhtia.

15.9.2016

Palmu apureineen, vas. Kokki, Virta ja hän itse, tutkimassa strategista valokuvaa.  

Olihan epäilyksiä, kuinka komisario Palmu elää teatterissa. Sitä myönteisempi oli yllätys: ihan hyvin.

Tätä on kauan yritetty, saada siis oikeuksia, mutta vasta Satu Waltarin poismeno vapautti tilanteen. Sadulla oli kyllä ihan looginen perustelunsa: isän romaanit on tarkoitettu luettaviksi, näytelmät näyteltäviksi. Esittäkää niitä. Mikan läheinen suhde elokuvaan salli Kassilan tehdä loistofilminsä, ja muitakin elokuvia hänen proosansa pohjalta tehtiin – Hollywoodissa asti – mutta harvemmin hänkään antoi lupia teostensa dramatisoinneille.

Yhden tein itsekin, Jäinen saari –novellin sovituksen MTV-teatterille 1978. Waltari suhtautui siihen hyvin suopeasti. Markku Onttonen ohjasi. Löytyyköhän se nimellä Harmaalakkinen tyttö vielä yhtiön arkistosta?

Mutta Komisario Palmun erehdykseen, sen uuteen versioon. Elokuvan ensinäkemisestä on yli 50 vuotta, sen jälkeen olen nähnyt sen monesti. Kuvat ja henkilöt ovat painuneet lujasti tajuntaan.  Filmauksiakin seurasin yhden illan tuolla Engelin aukiolla.

Ensinnä on kiitettävä Joel Elstelää ja Raila Leppäkoskea siitä, että säilyttivät 30-luvun epookin. Sitä paitsi se on toteutettu näyttämöllä hyvin, kauniita pukuja myöten, tarkkaa työtä.  Toiseksi henkilöissä, replikoinnissa, pienessä komiikassa on säilynyt Waltarin henki. Jopi Elstelä on lukenut isoisänsä kirjaa ja poiminut joitain vivahteita ohi Kassilan filmatisoinnin. Pääasia ettei ole lähdetty kikkailemaan väkinäisesti mitään ”uutta tulkintaa”.

Jotkut elokuvasta maineikkaat kohtaukset joudutaan ohittamaan ohkaisemmin, mutta yleensä tyylikkäästi. Esimerkkinä Kokin laulunumero Kämpissä, tällaisena se herättää muistoja eikä vaikuta yhtään kiusalliselta. Lopun jännitysmomenttia ei kaiketi voitu toteuttaa lavalla niin hyvin kuin elokuvassa, eivätkä tekijät yritäkään sen kummempaa kuin oikoista äkkiratkaisua. Varmasti muitakin mahdollisuuksia olisi ollut.

Mikko Kivinen on mielestäni erinomainen Palmu, muhkeampi kuin Joel Rinne, vähän lähempänäkin kirjan kuvaamaa komisariota, joka on selvä pyknikko. Ehkä hän karjahtelee liiankin ärjysti. Uskon silti, että hän saa kantaa vielä kauan tätä vakanssia, mikäli tulee toimeen ohjaajien kanssa; eiköhän loputkin Palmut ponnahda pian näyttämölle. (Seuraava on ensi kesänä Tampereella, missä Palmuna on Esko Roine.) Myös sekundantit, Ilkka Forss apulaisena ja Risto Kaskilahti Kokkina pärjäävät hyvin, heillä on omaa pientä gagiaan ja ilmettään, kuten asiaan kuuluu. Kolmikko vielä vetreytyy esitysten myötä, niitä on syksyllä peräti 80.

Leena Uotila tekee melkoisen monumentin Amalia Rygseckistä, vaikka Saara Raninin tiuskeampi hahmo helposti mieleen muistuukin. Vuokko Hovatta on hurmaava Irma Vanne. Myös Aino Seppo ja Vappu Nalbantoglu solahtavat hyvin epookin daameiksi.

Kalle Pylvänäinen on osuva hahmo kirjailija Laihosena, mutta Antti Peltola ei tietenkään saa Pentti Siimeksen tasoista komiikkaa Aimo Rykämön böbiin tyyppiin. Hyvä yritys kuitenkin. Ainoa, joka mielestäni ampuu kirkkaasti yli (ohjaajan usuttamana?), on Jari Pehkosen irvokas paholaismainen Bruno Rygseck. Siinä tulee kaipaus Jussi Jurkan viiltävään, pienimuotoisempaan saatanallisuuteen. Ehkä teatteri vaatii isommat keinot.

Muuten kun se punainen kirja on ratkaiseva ja valokuvaväärennös siinä, eikö tässä jos missä muodista mennyt videoiden tai edes kuvaheijasteiden käyttö olisi ollut paikallaan? Haluttiin ilmeisesti vain ruokkia likaista mielikuvitustamme, ja toimiihan se niinkin.

Eniten on uusittu Batlerin hahmoa, jossa Eero Saarinen tekee lipevää ja nöyristelevää luonnekuvaa aivan linkussa verrattuna Leevi Kuuranteen värähtämättömän kylmäkasvoiseen tulkintaan. Jälleen näyttämöllisempi ratkaisu.

Joel Elstelä on ollut tulkinnan avainhenkilö oikeuksien myöntämisestä alkaen, jos kohta joitain sovituksen ongelmiakin on ilmennyt. Waltarin alkuteos ja Kassilan filmikin saavat joka tapauksessa melko ehyen ja oikeassa virityksessä pysyvän jatkoelämän. Mutta romaania ja elokuvaahan ei mikään ylitä, näytelmäversion katsominen on paljolti muistojen verestämistä ja vertailua. Oma hupinsa on siinäkin.

13.9.2016

Vahvojen tunteiden vaihtelua tarjoili kulunut viikonloppu.

Saatoimme hautaan serkkuni, viisi vuotta minua nuoremman kaverin. Sahan entinen työnjohtaja, kova penkkiurheilija oli ensimmäinen lähtijä tästä lähimmästä sukupiiristä. Muistot palaavat kauas, tulee kelatuksi omia vaiheita ja toisten. Samalla tunteet sekoittuvat: on yhtaikaa hauskaa ja haikeata kohdata jälleen sukulaisia, joita yhä harvemmin enää tapaa. Nuoret jäsenet ilahduttivat, vainajan valoisa poika varsinkin. Siellä on jatkuvuutta ja elinvoimaa, fiksuja ja elämässä kiinni olevia tulevaisuuden tekijöitä.

Lauantaina vietettiin Mielenterveysseuran valtakunnallista itsemurhien ehkäisypäivää. Tarkoitus on varmasti hyvä. Mutta miten niitä kampanjoilla ja kollektiivisesti voitaisiin estää, kysyn ihmeissäni. Ihminen on yksilö, tekee viime kädessä  omat ratkaisunsa.  Tapaus voi olla synkkä ja aiheuttaa tuskaa lähimmille, mutta omaa tahtoa on silti mielestäni kunnioitettava. Kaikkia ei tämä elämä loputtomasti maita, minkä sille mahtaa.

Sitten vaihtui tunnelma jyrkästi. Kirjoitin Myllykolun näyttämön raivaustarpeesta näille sivuille kuukausi sitten. Ja katso: sana oli mennyt perille. Ilmoittautui hurja talkooporukka – ei Hämeenkyröstä, vaan ympäri maata, Oulusta Helsinkiin! Kun menin tilannetta katsastamaan, siellä lähes parikymmenpäinen naisjoukko oli jo tehnyt ihmeitä. Näyttämö ympäristöineen oli kohta niitetty, karsittu, haravoitu ja heinät ja vesakot kuljetettu tipotiehensä. Riehumista organisoi tietysti Pylsyn pystyvä perhe.

Mistä tällaista joukkoa voi yhtäkkiä paikalle polkaista? He olivat, kuulkaa kummaa, baritonimme Waltteri Torikan fanikaartia! He seuraavat tähteään minne hyvänsä hän ilmaantuu laulamaan, ja nyt he halusivat kunnostaa idolilleen ja tietysti muillekin esiintyjille mahdollisimman hyvän tantereen, missä nuori Sillanpää voi yleisöään ensi kesänä hurmata.

Neljä vuosikymmentä olen täällä taistellut, mutta harvoin ollut hauskemmissa talkoissa. Sain pienen osani naisten hehkusta minäkin, esittelin museota ja tulevaa hanketta ja nautin Katariinan täyteläistä kenttälounasta. Tapahtumaa tallennettiin lukuisilla kameroilla. Oopperahenki nousee, siltä alkaa tosissaan tuntua, 70 % lipuista on myyty.

Naiset näyttivät todella nauttivan työstä ihanteellisena syyskesän iltapäivänä ja uhkasivat tulla vielä uudemman kerran, joten tervetuloa, kyllä kohteita keksitään.

Ja syksy sen kun lämpenee, sieniä löytyy vieläkin, pian siirrytään suppilovahveroihin. Saunaa lämmitetään, puita ensi kesäksi hakataan ja sunnuntaina grillattiin ja syötiin ulkona. Järvi siintelee tyynenä, syvän sinisenä. Uida kestää vielä hyvin. Ihmeellinen on elämä. Ja silti joillakin on oma oikeutensa siitä vapaaehtoisesti luopua.

11.9.2016

Retki Ikaalisten vanhaan kauppalaan kannattaa. Asioita saimme hoidetuksi niin poliisilaitoksella, kirjakaupassa kuin rautakaupassakin. Hyvän lounaan nautimme Jyllin hoitokodin ravintola Sofiassa. Siellä tapasimme taiteilija Outi Alhon, joka hoitelee kaupungin puistoja. Mutta retken pääkohde oli yllä näkyvä Kalmaan talo.

Kalmaa muistetaan ennen kaikkea Gyllingin suvusta ja Edvard Gyllingistä, vaikka se ei ollut edes hänen kotitalonsa. Vuonna 1854 Gyllingin äidinisä Carl Otto Helsingius nimitettiin Ylä-Satakunnan yläosan kruununvoudiksi. Kaksi vuotta myöhemmin hän osti Koiviston ja Riutan tilat, joista yhdistettiin tämä Kalmaan tila. Kahdeksanlapsisen perheen tytär Eugenie meni naimisiin 1878 insinööri Uno Gyllingin kanssa. Kuopiossa heille syntyi poika Edvard Otto Wilhelm 1881. Erinäisten vaiheiden jälkeen perhe muutti pysyvästi Kalmaalle. Tilan omistus ja viljely oli omalaatuisen bolagin varassa.

Edvard Gylling meni naimisiin Ikaalisten piirilääkärin tyttären Fanny Achrénin kanssa 1906. Pian politiikka ja sota veivät Edvardin pyörteisiinsä, ja hän vieraili vain loma-aikoinaan Kalmaan mummolassa. Mutta legenda on jäänyt elämään. Gyllingin suku piti taloa 1990-luvulle saakka. Helsingiusten kautta solmiutuivat suhteet myös Nyströmin sukuun. I. K. Inhan veli, Hämeenkyrön nimismies Väinö Nyström nai Helsingiuksen tyttären Hildurin, jonka kanssa kasvatti vankan sisarussarjan. Tämä on sen verran sokkeloista sukuhistoriaa, että lopetan sen näiltä osin tähän. Lisää voi lukea Aamu Nyströmin toimittamasta Kalmaa-kirjasta (Ikaalinen 1991).

Mietteet kulkivat, kun ajoimme pitkästä aikaa Kalmaan pihaan. Täällä vierailin muistoissa autuaan Aamun kanssa 1990-luvun alussa, jolloin Edvardin sisaret, vanhat herttaiset neidit Eva ja Margit vielä asuivat talossa. Aamu heitä puhutti ja minä kuuntelin, unohtumaton käynti. Tuntui että talo pysyi juuri ja juuri pystyssä, sisaret samoin. Mutta hauskat oli heillä puheet. Marjalle Kalmaan henki omine sukuliittymineen on tietysti vielä tutumpi kuin minulle.

Nyt on Kalmaa kerta kaikkiaan muuttunut! Uusi omistaja Jyrki Mäkelä osti sen sisarusten kuoleman jälkeen Ikaalisten kaupungilta 2002 ja on sen jälkeen kunnostanut sitä pian 15 vuotta. Ihmeellinen kasvojen pesu ja entisöinti on tapahtunut. Viimeksi tapasin Mäkelän kesäteatterissa, silloin hän jo kehotti käymään taloa katsomassa. Kalmaan kuistilla ja pihassa esitettiin joku vuosi sitten Tšehovin Vanja-enoa, siihen paikka soveltuikin erinomaisesti.  Silloin rakennuksia tuli katsastetuksi ulkoisesti, hyväkuntoisilta näyttivät.

 

Mutta nyt kiersimme kaikki huoneet useaan kertaan niin päärakennuksessa kuin sivurakennuksessa, renkituvassa ja savusaunassa asti. Uskomattoman hienosti tämä on entisöity ja samalla taiten ja tyylikkäästi modernisoitu. Museovirasto on valvonut joka muutosta. Kalmaan vanha henki on hyvin tuntuvilla, samalla kun talo on kaikkine mukavuuksineen asuttavissa ympäri vuoden. Ja miten kaunis talo!

Niin että miksi siellä nyt kävimmekään, lämpimän aurinkoisena syyskesän päivänä. Uskomatonta mutta totta: Kalmaa on myynnissä. Jyrki Mäkelä, joka asuu sitä yksin, ajeli laajaa nurmikkoa pihatraktorilla. Sillaikaa Kotijoukkueen kiinteistövälittäjä Kati Lagerstam esitteli rakennuksia täynnä myötäeloa ja ihailua. Jyrki kertoili lisää, mutta pidättyi lähemmästä esittelystä. Liikaa tunnelatausta.

Olisipa nyt ylimääräinen puolimiljoonainen, niin tässä vasta sijoituskohde. On vain yhdyttävä Katin hartaaseen toiveeseen, että Kalmaa kaikkine historioineen ja tyylikkäine inetriööreineen saisi arvoisensa uuden omistajan. Huokaus ja hyvästi.

6.9.2016

Ville Majamaa panee vauhtia ulkomaalaisena, vas. Eeva Hakulinen, Martti Manninen ja Aliisa Pulkkinen. 

Täytyy sanoa, että Tampereella tapahtuu. Lämpimänä perjantai-iltana katselimme ensin Keskustorilla seiväshyppyä, maaottelun varaslähtöä siis. Suomi-Ruotsi käydään viikonloppuna Ratinassa, mutta jostain syystä tämä laji taiteiltiin torilla. Hyppääjät selvästi arastelivat oudohkoa paikkaa, mutta Tomas Wecksten sentään pesi ruotsalaiset.

Sitten kävelimme Kauppakadun päähän Galleria Koppeloon, missä Erkki Kiviniemi isännöi nuorten taiteilijain näyttelyn avajaisia. Katselimme värikkäitä fotofantasioita ja kuulimme Erkiltä Tulenkantajien kirjakaupan myynnin vaiheista Teokselle. Helpottuneelta vaikutti Erkki.

Lopulta painelimme TT-Frenckellin ensi-iltaan. Larry Shuen Ulkomaalainen (The Foreigner) ei herättänyt valtavia ennakko-odotuksia. On tunnustettava, etten yhtään muistanut tämän edellistä esitystä samassa teatterissa vuonna 1992 nimellä Täältä tulee Charlie! Tampereen Teatterin histroriassani olen kuitannut sen melko innottomasti, vaikka pääroolissa oli Antti Litja. Esityksen on täytynyt olla huomattavasti vaisumpi kuin nyt nähty. Tämä nimittäin yllätti meidät täysin.

Tommi Auvisen tarkasti ja notkeasti ohjaama tulkinta on aivan erinomainen, suorastaan poskettoman hauska! Jos odotimme kantaaottavaa näytelmää nykyisestä maahanmuuttokysymyksestä, niin osin odotukset täyttyivätkin. Neljännevuosisadan takainen teksti osuu ihmeen hyvin myös tämän päivän ulkmaalaispelkoisiin asenteisiimme, niin Yhdysvaltain osavaltiossa Georgiassa kuin siinä ollaankin. Donald Trumpin vaalimailla!

Suurin osa esityksen onnistumisesta lepää kirkkaasti Ville Majamaan  virtuoosimaisen pääroolin varassa. Kieltämättä kiitollisessa puhumattomassa hahmossaan hän elää pienimmätkin piirteet aivan herkullisesti. Muistamme hänen loistavan suorituksensa jonkun vuoden takaisessa Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä –sovituksssa. Tässä hän on edennyt siitäkin harppauksen eläytyvässä mimiikassaan. Melkoinen näyttelijä tullut siitä Ikaalisten kylpyläteatterin nuoresta koomikosta, jonka senkin monesta jutusta muistamme.

Kyllä muutkin ovat hyviä. Aliisa Pulkkinen rakastettavana hösöttäjänä, Eeva Hakulinen hormonimyrskyssä tasaisen kiukkuisena Matti Hakulisen vaimokandidaattina ja Tomi Alatalo reippaana soturina. Hauska oli nähdä taas konkari Ilpo Hakala, tässä aitona äijäpaskiaiasena. Nuori Martti Manninen on liikuttavan luonteva avainhenkilö kielenopettajana. Yhteispeli sujuu perinteisen taitavasti rakennetussa näytelmässä. Lopussa lyödään vielä moraalista opetusta moukarilla päähämme, mutta ei paljasteta huipennusta.

Tällaisesta nauttii, älykkäästä klassisesta puhenäytelmästä, ei mitään laulu- tai tanssinumeroita tarvita, ei seinille hyppimistä eikä muuta riehumista. Sanalla ja olemuksellakin voi tavoittaa. Marjatta Kuivaston lavastus on oikein hieno. Tälle näytelmälle on helppo ennustaa pitkää menestystä.

Kiitos taas Tampere, vetreää ja monipuolista on tarjontasi.

2.9.2016

Huvituksen omenapuu teki ensimmäiset hedelmät, kun pääsi parempaan paikkaan. Puun lahjoittajina päivänsankarit Hilkka ja Tauno Ylivakeri. 

Eemelin päivä eilen oli moninkertainen merkkipaalu. Hilkka täytti vuosia ja Taunokin sunnuntaina peräti 75, minä lauantaina vähemmän. Joten aihetta oli juoda päiväkahvit rantahuvilassa. Vielä oli aurinkoista ja lämmintä, mutta kesä alkaa vedellä viimeisiään.

Samana päivänä oli katsottava elokuva Pekka Puupää kesälaitumilla (1953), koska se oli varhaisvuosieni suurimpia taiteellisia elämyksiä. Jukka Rislakki oikaisee aiheellisesti tänään Hesarissa Puupään osoiteasian, tosiaan osoitteet vaihtelivat, ja yksi oli Sepänkadulla elokuvassa Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä. Jukkakin erehtyy piirun verran, Puupäisen osoite oli Sepänkatu 15 eikä 13. Edellinen oli näet myös oma kotiosoitteemme, vaikka emme siellä Puupäitä koskaan nähneetkään.

Kirjoitin tästä merkittävästä aiheesta enemmän Eevan blogiin, minne minut innostavasti houkuteltiin. Osoite siellä vastedes http://blogit.eeva.fi/panurajala/ – ehkä yritän siellä vähän jalostuneempia juttuja kuin nämä kotirupattelut.

BBC:n Sota ja rauha on muuten yllättävän hieno filmatisointi, eikä yhtään haittaa, että henkilöt puhuvat englantia. Visuaalisesti tunnelma on mitä venäläisin. Ihmettelen kuinka laaja romaanimassa on kyetty näinkin sujuvasti ja jäntevästi tiivistämään vain kuuteen tunnin mittaiseen osaan! Tätä katsoo herpaantumatta, ja kertaakaan ei tule vilkaistuksi kelloa.

Nyt kun Venäjästä taas paljon puhutaan, Matti Vanhanen osasikin aamulla tv:ssä viitata Tolstoin eepokseen oikean venäläisyyden ymmärtämiseksi. Totta jos mikä, jo Paasikivi oli klassisen venäläisen kirjallisuuden tuntija. Ei ole parempaa opasta naapurimaan monikerroksiseen valtiollis-filosofiseen elämään. Pitää panna eduskunnan ulkoaisiainvaliokunnan pääsyvaatimuksiin.

Tänään täyttää 80 vuotta historian, sivistyksen ja hyvien käytöstapojen väsymätön puolestapuhuja Matti Klinge, onnea hänelle! Tosin hänen työnsä yleissivistyksen edistämiseksi valuu hiekkaan, kuten professori itsekin alakuloisena totesi. Historia on lukioissa valinnainen aihe! Ja kuinka ulkomaisia nimiä nykyään Yleisradiossa äännetään! Vanhoina norsseina, latinisteina ja neitsyeinä olemme Matin kanssa samalla lähtöviivalla, mutta oppineisuuden ja tuotteliaisuudenkin osalta hän säilyttää toistaiseksi tuntuvan etumatkansa. Vastikään on ilmestynyt Matin uusi päiväkirja Palmyran rauniot, jossa hän viivähtää minunkin viimevuotisilla synttäreilläni Hämeenkyrössä.

Historiantutkimuksen puolella viriää kiintoisa väittely Petsamon nikkelin merkityksestä Suomen ja Saksan taannoisissa sotatoimissa ja Barbarossa-suunnitelmassa. Antti Hietalahti nostaa nikkelin ratkaisevaan arvoon piakkoin ilmestyvässä kirjassaan, mutta Lasse Laaksonen ampuu teorian alas tänään Hesarissa. Hänen mukaansa Hietalahti yliarvioi nikkelin merkityksen. Samalla tulee esiin Hermann Göringin lupaus Suomelle talvisodan rauhanteon yhteydessä: Suomen kannatti valtakunnanmarsalkan mukaan tehdä huonokin rauha, sillä se saisi menetykset myöhemmin takaisin korkojen kera. Heikki Ylikangas uskoi Göringin tokaisun merkitykseen yhtä lujasti kuin Hietalahti nikkeliin. Mutta minusta Laaksonen osuu oikeaan arvioidessaan, ettei voi varmuudella sanoa Suomen johtajien luottaneen Göringin suulliseen lupaukseen – koska poliittinen johto joutui tekemään päätöksiä kovan paineen alla, harhailemaan eri vaihtoehtojen välillä. Ei siinä voi olla käsillä mitään johdonmukaista ennakkosuunnitelmaa, jota seurata, kun tilanteet vaihtelevat jatkuvasti. Tätä Göring-teoriaa tohdin epäillä joi aikoinani Hiidenkivessä ja sain Ylikankaan vihat niskoilleni. Jännittävää, keskustelu varmasti jatkuu,

Tänään tulee muuten Teemalta hieno taidefilmi Renoir, jonka jopa lahjakas sunnuntaimaalari Klinge kertoi hyvin arvostavasti nähneensä – hänhän ei yleensä käy elokuvissa. Niinpä Hesarin heikko ja ohut tv-elokuvien palsta lyttää leffan ”kliseiseksi”! Millähän perusteella? Siksikö että se on herkkä, visuaalisesti kaunis ja ilmeisen uskollinen kuvaus vanhenevan taiteilijan työskentelystä ja rakkaudesta malliinsa. Mitähän ihmeen särmää Martta Kaukonen elokuvalta odotti? Aamulehdessä Pekka Eronen käsittelee elokuvan laajemmin ja paremmin kuten aina. Tämä on siis suositus.

31.8.2016