Suomalaisia innovaatioita.
Kohta kun tänne loskaan ja räntään pääsin Rooman syyskesästä, alkoivat tavanmukaiset kirjapippalot.
Sana on kyllä liian kevyt ilmentämään Kämpin peilisalin tilaisuutta tiistaina, missä ammuttiin lähtölaukaus itsenäisyyden kirjalliselle juhlavuodelle. Hyvin startti onnistui.
Esko Aho nykäisi minua hihasta viime itsenäisyspäivänä linnassa ja esitti tilauksen, josta ei voinut kieltäytyä. Hän oli ideoimassa kirjaa itsenäisyytemme sadasta saavutuksesta, jotka on huomattu myös maailmalla. Hän arveli, että Mika Waltarin menestys, eritoten Sinuhen voittokulku, voisi sopia aiheekseni.
Näin tapahtui, ja listaani lisättiin vielä Sillanpään Nobel, kun entinen oppilaani Tuula Kousa ryhtyi kirjaa toimittamaan. Tulos nimeltä Tämä maa julkistettiin nyt, ja varsin komea teos siitä tulikin. Varsinainen coffe table book, joka kaunistaisi minkä hyvänsä sivistyskodin olohuonetta. Kirja on käännetty myös ruotsiksi ja englanniksi, ja etupäässä ulkomaisia lukijoita sen koostumuksessa onkin ajateltu. Suomen itsenäisten ihmeiden näyteikkuna maailmalle.
Kirjan kuvaamat saavutukset risteilevät luovan mielivaltaisesti puukosta rauhanturvaajiin, Molotovin cocktailista Marimekon mallistoihin, kapellimestareista Mannerheimiin, Kalevala Korusta saunaan ja jäänmurtajiin. Vähän joka alalla on Suomen poika näköjään hämmästyttänyt maailmaa. Liika uhoaminen on kirjassa vältetty, vaikka koululaitos ja päivähoito meillä todetaankin maailman parhaiksi. Pätevät kirjoittajat takaavat laadun, jokainen on joutunut tiivistämään sanottavansa kahteen liuskaan.
Muutamat meistä komennettiin salin eteen selostamaan näkökulmiaan. Totesin että niin erilaisia kirjailijoita kuin Sillanpää ja Waltari ovat – toinen regionalisti, toinen universalisti – heitä kumminkin yhdisti tavoitteen asettaminen korkealle. Sillanpää päätti kolmikymppisenä kerran saada Nobelin, joka Juhani Aholta jäi. Waltari lupasi ystävilleen omilla 30-vuotispäivillään tehdä parhaansa, jotta nelikymppisenä olisi jo maailmankuulu. Tavoitteisiinsa he pääsivät.
Tässä riittää selailemista loppusyksyn pimeillä. Minua yllätti muun ohessa, että kemian nobelisti A.I. Virtanen oli vähällä saada toisenkin Nobelin. Muistui mieleen Ollilan Villen murjaisu Sillanpään palkinnosta. ”Ei saanut… ei saanut toista kertaa!” Yllätti myös, kuinka kovan väännön takana oli oma Nesteen biodiesel aikoinaan. Tai että maailmaa villinnyt tekstiviesti todella olisi suomalaisen insinöörin oivallus.
Lisää luettavaa tarjottiin Sanomatalossa eilen illalla. Hesarin esikoispalkinnon sai Hanna Wegeliuksen romaani Alma! jota Tiina Pystynen kannatti jo ovissa tullessamme. Nopean selaamisen perusteella lukemisen arvoinen: kulttuurihistorialla, musiikilla ja väkevällä naisasialla ryyditetty romaani. Nimikin on oikein hyvä. Kuultiin Antti Majanderin perustelut, palkitun kiitos ja päätoimittaja Kaius Niemen vilpitön maailmanparannuspuhe tässä totuudenjälkeisessä ajassamme. Sitten otettiin taas pientä purtavaa ja viiniä alakerrassa ja puheltiin niitä sekä näitä.
Mati Klinge arveli, kun kerroin terveiset Villa Lantesta, että antiikin tutkijoita meillä koulutetaan jo liikaa. Mihin kaikki sijoittuvat? Matti Mäkelä puolestaan oli urhokkaasti suostunut tuuraamaan minua Kuopion Martti Merenmaa -seminaarissa. En olisi nyt ehtinyt kunnolla valmistautua, eikä Mattikaan myöntänyt olevansa varsinainen Merenmaan tuntija, mutta vahva juttu häneltä varmasti aiheesta irtoaa lauantaina.
Päätoimitaja Jouko Jokista kiitin siitä, että hän antoi matkarahat Matti Kuuselalle Kiinaan. Tuloksena loistava juttu siitä oikeasta Kukunor-järvestä, jonka maine innoitti Lauri Viitaa tunnettuun runoelmaansa. Juttu ilmestyi kaiketi kolmen viikon takaisen sunnuntain Aamulehdessä, lukekaa ihmeessä arkistosta, jos haluatte nauttia todellisesta matkajournalismin helmestä!
Paljon muutakin turistiin ja hyviä tyyppejä tapailtiin, niin että tavoistani poiketen kulkeuduin jopa Paino-baariin jatkoille. Näin voi siis sanoa, että kirjallinen syksy jatkui kotimaassa täysipainoisesti.
17.11.2016
