Panu Rajala

René Nyberg

Tulihan se sieltä juuri kun menetin toivoni. Ja ällistyttävän isosti laitettuna. Olin todella iloisesti yllättynyt.

Tarkoitan juttuani Hesarissa, jota vähän jo viikonloppuna odottelin. Maanantai voi olla hyväkin päivä, lehdessä on ainakin tilaa. Vieläköhän keskustelu plagiaateista jatkuu? Tai totta kai, sehän on ikuisuusaihe, joka aina uudelleen pulpahtaa pintaan. Minä olen nyt sanottavani sanonut.

Ajelimme lumen ja jään keskeltä taas Helsinkiin. Olihan hienoa elää muutama päivä oikein raikuvaa talvea maalla, pakkasta 30:n vaiheilla. Sitten tulikin äkkinousu melkein vesikeliin. Ja semmoinen täällä jo vallitseekin, sohjoa kynnetään.

Aika maalla meni tarkkaan kirjallisissa töissä, ei ole paljon kerrottavaa. Täydellinen rauha innoittaa pitkiin päiviin. Liikunta vain jäi vähiin, parannettava.

Hieno haastattelu eilen a-studiossa, ex-diplomaatti René Nyberg kertoi suorasukaisesti, kuinka ainutlaatuinen on tilanne itärajalla. Tällaista tietämystä kuuntelee mieluummin kuin tutkijain yleisiä spekulaatioita. Samassa ohjelmassa kuvattu rouva Linnean ja hänen irakilaisavustajansa suhde vaikutti lämpimältä ja rohkaisevalta.

Nyt on vedettävä takaisin, kun vähättelin Ilkka Remeksen romaania Jäätyvä helvetti. Taunokin oli sen lukenut, ja puhelimme aiheesta postimatkalla. Ei voisi olla juuri ajankohtaisempaa romaania kuin tämä kyberhyökkäys, jota tosin kirjassa on turhan rankasti kärjistetty ja dramaattisesti liioiteltu. Mutta pohjimmaltaan pätevää tekoa. Samoja ilmiöitä leijuu pelottavasti ilmassa. Eikö René Nybergkin uskonut itärajan vuotamisen olevan eräänlaista kybersotaa – tai ainakin se voisi osana sellaiseksi kehittyä. Aika hurjaa.

Nybergin viime syksynä ilmestynyttä kirjaa Viimeinen juna Moskovaan olen kuullut lujasti kehuttavan. Avaa kuulemma uuden perspektiivin viime sotiin. Pitänee hankkia ja lukea.

Hiljaista näin keskitalven aikaan. Ei tule paljon asioita mieleen. Voi olla hyvä merkki, ajatukset kääntyvät hiljalleen edessä oleviin töihin. Niihin rauhassa kaivaudun.  Heimat – Kotiseutu – sitä nyt kumminkin on seurattava, samoin kuinka ne tuon itärajan tilkitsevät. Jos täältä lähtee ilman viisumia Venäjälle, matka tyssää alkuunsa. Kuinka raja sitten toisin päin voi vapaasti vuotaa?

Uuno Kailas tuskin osasi kuvitella, kuinka hänen säkeensä voivat äkkiä kadottaa sanottavansa. Muistatteko vielä:

Raja railona aukeaa. Edessä Aasia Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa. Varjelen vartija sitä.

25.1.2016

Tuntuu taas ihmeelliseltä kävellä Helsingin raikkaita katuja ja hoidella asioita. Flunssa on tipotiessään. Juhlin asiaa menemällä elokuviin.

Pidin pitkän aikaa jo silmällä Steven Spielbergin Vakoojien siltaa, ”vanhanaikaista vakoojaelokuvaa”, kuten Hesarin kriitikko on sen sitkeästi leimannut. Arvasin että juuri siinä on leffa, jossa on draamaa, asiaa ja tunnettakin riittämiin. Sekä loistavat näyttelijät.

Muistan vielä hyvin Francis G. Powersin ja U2 tapauksen 1960, kuinka silloin kylmä sota kiristyi äärimmilleen. Historian tunnillakin taisimme käsitellä asiaa Maca Castrénin johdolla. Koulupojan mieltä kiehtoi koneen alasampumisen draama ja amerikkalaisen vankeus, ei sitä oikein totena osannut pitääkään.

Spielberg on käsikirjoittajineen tutkinut tosiasiat ilmeisen tarkkaan ja sitten kietonut niiden varaan jäntevän lakimiesdraaman, Tom Hanks erinomaisena keskushenkilönä. Mark Rylance (kuvassa keskellä) tekee mainion roolin venäläisenä vakoojana, tulossa toivottavasti sivuosan Oscar. Parhaan elokuvan tittelistä tämä tietysti kilpailee, ja oli siellä muitakin ehdokkuuksia, kaikkiaan kuusi, käsikirjoituksestakin. Eiköhän muutama pysti ropise.

Sitä en vain ymmärrä, miksi nuoret kriitikot meillä niin johdonmukaisesti vihaavat tunnelatauksia elokuvissa. Juuri tunteiden avullahan taide yleensä vaikuttaa, joskus myös viihde, sehän on selvää. Tietokirjoista saamme faktat, mutta dramatisointia kaipaamme eläytyäksemme asioihin ja ihmisiin. Joku kriitikko väitti elokuvan ”kaatuvan” Spielbergin sirottelemaan tomusokeriin. Komea on kaatuminen, jos se näinkin tiukoista raameista herättämiinsä tunteisiin romahtaa.

Toinen on tämä ”vanhanaikainen”. Kuinka niin? Jos aikakausi on muinaista menneisyyttä, jonka ikäluokkani sentään muistaa, ei kai se koko aihetta ja elokuvaa leimaa vanhanaikaiseksi. Jotain tuttua elokuvassa voi toisaalta havaita, kun muistaa John Le Carrén esikoisromaanista valmistuneen elokuvan Mies kylmästä. Vankien vaihdon tunnelmissa on samaa, ehkä asetelmissakin, mutta suorista lainoista ei voi puhua.

Aidosti vanhanaikaista on ainakin joissakin kriitikoissa sitkeässä istuva amerikkalaisvastaisuus. Kun yksityinen lakimies nousee puolustamaan oikeusvaltion periaatteita ympärillä vellovaa kommunismivihaa uhmaten, sekin on joillekin liian amerikkalaismyönteistä. Taustan laajempaa yhteiskuntakritiikkiä he tuskin huomaavatkaan.

Vanhanaikaista voi olla myös joidenkin mielestä selkeä juonen kuljetus ja iskevästi jännittyvät draaman nousukohdat.  Silti elokuva on maltillisesti kerrottu ja dokumentaarisesti kokoonpantu, tuskin missään kohdin ylidramatisoitu. Jos Berliinin muurin pystyttämisen aikaan elämä siellä päin näytti näin kolkolta, minkä sillekään mahtaa. Ja poliittiset byrokraatit ovat idässä taatusti samoja silloin ennen kuin nytkin. Ei tuo amerikkalainen päätuomarikaan paljon sen kummempi ollut. Niiltä osin elokuva edustaa vain tavanomaista kriittistä realismia. Itse asiassa se on kohtuullisen tasapuolinen, itsekritiikki on aina kuulunut amerikkalaisten ominaisuuksiin.

Klaus Härön Miekkailija kärsi aikoinaan näiden vanhakantaisten kriitikkojen samoista asenteista: liian laskelmallinen, liian poliittisesti suunnattu, liian tunteisiin vetoava, liian onnellinen loppu.  Ja meitä on sentään monia ihan valppaita ja valistuneita katsojia, joihin nämä menevät täydestä ja herättävät jopa ihailua.

Miekkailija ei ikävä kyllä päässyt Oscar-kisaan. Ehkä se on liian kapea elokuva sikäläiseen makuun, kun rinnalla vyöryy tällainen maailmanpolitiikkaa täräyttelevä huippudraama.  Kunhan Härö saa Spielbergin budjetin, mitä vielä syntyykään.

Pienestä kotimaisesta plagiaattikärhämästä riittää juttua päivästä toiseen Hesarissa. Jonkun aikaa hautomani  näkemyksen lähetin lehteen; saas nähdä tuleeko se julki ja millaisena. Jotain jännitystä elämässä täytyy olla näilläkin arkisen rauhan rantamilla.

19.1.2016

,

Lauri Viidan juhlavuosi on alkanut. Joku rock-tapahtuma on jo Tampereella pidetty, mutta varsinainen lähtölaukaus oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa torstaina. Seminaarissa kuultiin kolme esitelmää ja julkistettiin kirja Viidan runoista, jotka jäivät kokoelmien ulkopuolelle.

Sallittaneen ensin pieni muistelma. Kun tieto Viidan kuolinkolarista tuli joulun alla 1965, ostin WSOY:n myymälästä Bulevardilta Betonimyllärin ja lähdin heti pyhien jälkeen junalla Helsingistä Tampereelle. Asetuin aseman lähelle matkustajakotiin ja kiertelin kaupunkia katsastellen Viidan maailmaa. Hartaana kapusin Pispalan harjulle lumen narskuessa ja hengityksen höyrytessä kireässä pakkasessa. Taivas kaartui sinisenä, järvien aavat lumivalkeita. Siinä se aukeni edessäni: Moreenin huimaava kaikkeusnäkymä.

Olin kirjoittanut kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin ylioppilasaineen nimenomaan Viidan Moreenista (”Suomalaista yhteiskuntasoraa”) .  Sen lukeminen lukioiässä teki todella vaikutuksen. Päätin lukea sen uudelleen aina kolmen vuoden välein, ja aika pitkään tämä päätös pitikin.

Tampere oli silloin vielä vanha Tampere, savupatsaat nousivat kohtisuoraan kymmenien tehtaiden piipuista. Matalat puutalot hallitsivat aseman ympäristöä, humalaiset kauppamatkustajat meuhasivat matkustajakodin käytävällä. Häiriintymättä luin huoneessani pitkät illat Viitaa.

Kun palasin pyhiinvaellukseltani kotiin, kirjoitin miltei siltä istumalta pienen esseen otsikolla ”Viitakin suuri viisas” ja kiikutin sen seuraavana päivänä Ylioppilaslehteen. Jorma Cantell otti sen ystävällisesti vastaan ja lupasi julkaista nekrologina. Hienosti se ilmestyikin heti tammikuun numerossa keskiaukeamalla. Se oli ensimmäinen julkaistu juttuni.

Siitä se alkoi. Jatkoin juttujeni kuljettamista päätoimittajan pöydälle. Sittemmin lehdet vaihtuivat ja areenat laajenivat. Aina olen jotakin värkännyt. Voisin siis nyt Viidan juhlavuoden siivellä viettää omaa 50-vuotistaiteilijajuhlaani.

Mutta itse seminaarista. Yrjö Varpio piti jäntevän esityksen Viidan kielestä uudemman tutkimuksen valossa – kielen aikanaan hämmentäneitä piirteitä voi tiede tänään paremmin valaista. (Varpio ymmärtää hyvin Viidan ironian, mutta ei Matti Kuusen Moreenin arvion vastaavaa monimielisyyttä.) Päivänsankari Sakari Katajamäki, tilaisuuden primus motor, toi hänkin esiin vähemmän tunnetun Lauri Viidan: rakkausrunojen kirjoittajan! Niitä on paljon Sakarin toimittamassa uudessa valikoimassa, hyvinkin helliä ja hellyttäviä. Lopuksi kirjailijan esikoinen Seppo Viita luki isänsä kirjeitä rintamalta vaimolleen Kertulle. Mustaa huumoriakin sodan jyskiessä.

Paikalla oli myös Ursula Viita-Leskelä, Laurin ja Ailan esikoinen. Soitin Ailalle viime sunnuntaina, jolloin hän täytti 92 vuotta. Hilpeän helakalla äänellä hän edelleen vastailee ja entiseen tapaan naureskelee, mutta puhelut eivät enää kuulemma jää hänen muistiinsa.  (Seminaarissa ei Ailaa tietenkään muistettu millään lailla.)

Keskustelussa nousivat esiin Viidan käännökset (joita on vähän) ja hänen suhteensa runojensa tulkitsijoihin, mm. Yrjö Jyrinkoskeen. En malttanut olla kertomatta teatterineuvos Rauli Lehtoselta kuulemaani juttua. Tampereen Teatterissa harjoiteltiin Moreenin ensimmäistä näyttämösovitusta 1964. Viita saapui Kellokoskelta seuraamaan harjoituksia. Hän oli suhtautunut kielteisesti romaanin mahdollisuuksiin pienellä näyttämöllä, mutta kiinnostui vähitellen harjoituksista. Äkkiä kovaäänisestä paukahti jyrisemään kumea ääni vyöryttäen romaanin kuuluisaa alkua… Viita käänteli päätään ”- Kuka puhuu?”

Kuultuaan että se oli naapuriteatterin taiteilijan Veikko Sinisalon nauhaan lukema katkelma Viita meni ohjaaja Lehtosen luo ja vetosi: ”Voisik sää mitenkään hoitaa, ettei tää Sinisalo lausu enää koskaan missään mun teoksiani…”

No sana ei mennyt kovin hyvin perille. Sinisalo esitti Viitaa 30 vuotta kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa suurella menestyksellä, pitipä oman Viita-illankin. Hänestä tuli ikään kuin Viidan virallinen edustaja Suomessa. Mitä kirjailija olisi siitä ajatellut? Ehkä hän olisi hyvinkin leppynyt ja hyväksynyt Veikon väkevän tulkintalinjan.

Jatkoa seuraa tänä Viidan juhlavuonna. Maaliskuussa Sakari Katajamäki väittelee Kukunorista. Palattakoon silloin aiheisiin.

14.1.2016

Kun tässä vuoteen reunalta kuuntelee keskustelua järjestyspartioista, se kuulostaa aika ylikiihtyneeltä. Kuinka paljon niitä yleensä on? Ja mitä tehneet tähän mennessä? Kolumnisti ilmoitti muitta mutkitta radiossa, että ne ovat ”yleistyneet”. Mitähän se tarkoittaa? Onko kukaan kartoittanut partioita, niiden toimintaa ja kokoonpanoa? Voiko kieltää sellaista, mistä ei paljon mitään vielä tiedetä? Vain vahvan ennakkokäsityksen varassa?

Tai sitten olen vain uutispimennossa täällä tautivuoteella. Olisi kiva tavata edes yksi partio näillä Rööperin kulmilla, Hämeekyrössä ei taatusti liiku yhtäkään. Mikä on paikallinen tiheys ja edustavuus eri puolilla maata? Tuskin partiot sentään ovat Suomen suurin turvallisuusuhka.

Luen mieluummin suomalaista kaunokirjallisuutta, kuten Pentti Linkola on suositellut. Kirjapinot hiljalleen alenevat. Tässä on ensin pari suomalaisen miehen läpiluotausta.

Jännitin vähän miltä Karon Paavo Nurmi alkaa vaikuttaa. Voinko uskoa tähän tyyppiin, hänen sanomaansa? Nurmi oli eläessään niin vähäpuheinen, ettei mallia juuri ole. Ei hän mitään julkaissutkaan, hän juoksi ja rakensi. Jonkun harvan haastattelun antoi, nekin karun töksähtäviä. Nurmen tyyliä ei siis voi mistään ”imitoida”, arvailla vain.

Olen sitä harvenevaa joukkoa, joka on tavannut henkilökohtaisesti Paavo Nurmen. Keräilimme poikasina kavereiden kanssa kuuluisien urheilijoiden nimikirjoituksia. Etupäässä väijyimme kisojen ja matsien jälkeen Stadikan pukusuojan portilla. Mutta kerran iski päähän huima idea: yritetään Paavo Nurmelta, jota tietysti yli kaiken ihailimme.

Niin otimme vihkomme ja painelimme Pave Hämäläisen kanssa (niin muistan, muistaakohan Pave?) Mikonkadulle, missä tiesimme Nurmen hoitelevan vaatetusliikettään. Myyjätär katsoi meitä epäluuloisesti, mutta antoi ystävällisesti puhtaat iskemättömät lehtiöt meille ja kävi ilmoittamassa takahuoneeseen asiamme. Paavo Nurmi otti vastaan! Hän istui siellä paitahihasillaan papereittensa kanssa ja silmäsi meitä äreästi ja kysäisi, mitä me nimikirjoituksilla teemme. Kun vakuutimme, että pidämme ne itse emmekä myy, hän kirjoitti nimensä.

Tällainen aarre on siis jossain tuolla vintin pahvilaatikossa, syytä kaivaa joskus esiin. Olin siis poikkeuksellisen hyvin varustettu Karon romaanin lukija. Karo taas on erittäin hyvin varustautunut kirjailija: itse himojuoksija ja liike-elämän tuntija.

Hyvältä kirja vaikutti, paneutuvaa tajunnanvirtaa. Joitain kysymyksiä heräsi. Pelkäsikö Nurmi tosiaan niin paljon häviämistä? Armoton tosikko hän tietysti oli. Oliko hänen suhteensa Ritolaan noin viisto, suorastaan vihamielinen? Ritola oli vastakkainen tyyppi, tuollainen rennompi räyhäjuoksija. Vastaparit täydensivät toisiaan. Nurmi piti vastustajiaan lähes vihollisinaan, myös ulkomaisia. Mitään kovin rehtiä henkeä hänessä ei tämän mukaan ilmennyt.

Toinen juttu on, että Karo kirjoittaa Nurmen suuhun hyvin luistavaa, ilmeikästä, jopa aforistista tekstiä. Mitä jos olisikin käyttänyt jyrkkää, töksähtävää turkulaista puheenpartta? Romaanin taso olisi laskenut, mutta ehkä tullut uskottavammaksi. Mutta tämähän on fiktiivinen Nurmi, Karo Hämläisen luomus, ja sellaisena luettava.

Kysyin jossain tilaisuudessa Matti Röngältä, onko hän harppaamassa taidekirjallisuuden piiriin. Hän murahti vain jotain tyhmään kysymykseeni. Mutta vähän sen suuntainen kehitysharppaus on tapahtunut. Eino pelaa aikatasoissa, näkökulman siirroilla ja ihmiskuvillaan taidokkaammin kuin sinänsä sympaattiset Kärppä-jännärit. Hieman vaimeasti romaani on kirjoitettu, ikään kuin arkaillen. Vasta Einon kaukopartioreissun käänteet tuovat jännitteen, myöhempi aika on arkista toppuuttelua, sinällään elävää maalaiskuvausta.

Röngän vahva lause kantaisi kovemmankin tarinan. Hiljaisessa ihmiskuvauksessa on silti puolensa. Parhaimmillaan Rönkä on tarkka ympäristön, työn ja käytännön havainnoitsija. Hyvin miehisen kertojan ominaisuus sekin. Karu maskuliinisuus on hänen tavaramerkkinsä. Pidättyvää vaikka suorapiirteistä on hänen rakkauselämän kuvauksensa,

Kaksi mieskuvaa, molemmat sulkeutuneita, yrmyjä, työnsä hoitaneita, hyvin selvinneitä. Molemmilla eniten vaikeuksia naistensa kanssa eikä ihme, niin juroja ovat, laisiaan suomalaisia.

13.1.2016

Mahtoiko käsikirjoittaja Julian Fellowes tietoisesti päättää, että maineikkaan, loistavan Downton Abbeyn on saatava niin täydellinen happy end kuin mahdollista?

Siinä hän ainakin onnistui, kaikki suhteet solmiutuivat, kaikki ristiriidat ratkesivat, kaikkien oli tuona jouluna 1925 haikean onnellista olla Edithin häissä. Aivan huvittavassa määrin samaan päätösosaan mahtui näin pakahduttava määrä täyttymystä ja iloa.

Meistä täällä ainakin oli hienoa, ettei sarjan luoja lainkaan hävennyt, ei arastellut eikä pelännyt kritiikkiä liiasta sentimentosta, vaan antoi palaa täysillä – tietysti kaikella sillä hillityllä tyylitaidolla, jolla koko sarja oli toteutettu. Ihmeellistä ja liikuttavaa.

Hiukan ihmettelen vain sitä, että Ylen kaavamainen viikko-ohjelma säilyy tällaisessakin tapauksessa. Miksei molempia päätösosia olisi voitu sijoittaa joulun pyhiin kuten Britanniassa. Vai olisiko silloin jouluhössötys aterioineen haitannut katselua? Tuskinpa vaan.

Yksi elämysten tuottaja siis poistuu, mutta ei hätää. Sijalle saatin yhtä upean vaikka aivan toisensävyisen saksalaissarjan Heimat aloitus. Kun se ensi kerran meillä nähtiin 1986, olin Lontoossa opettamassa ja sain vain kirjeissä vaimoni Elinan vaikuttuneita kuvauksia siitä. Sittemmin olen nähnyt sen kaiketi kokonaisena, mutta aion takuulla katsoa taas. Marja pääsee nyt vasta kyytiin.

Ja taas vanha vaikerrus: miksei edes osaksi näin vahvaa, historian läpäisevää kotiseutusarjaa ole meillä saatu aikaan? Itsenäisyyden juhlavuoteen sen olisi viimeistään pitänyt valmistua. Vai onko jotain sen suuntaista kenties tulossakin? Saadaanpa nähdä. Suurfilmeillä tai mittavilla sarjoilla ei ole ollut onnea tässä karussa maassamme.

Mutta siitä viis, onhan nyt loppiaisena ollut syytä monenkertaiseen iloon – televisiosta! Niinpä niin, tuosta monien vähättelemästä ihmeiden näytelaatikosta.

6.1.2015