Panu Rajala

 

Eniten ilahdutti Oscar-jaossa Mark Rylancen miessivuosan palkitseminen. Hän on Vakoojien sillassa aivan erinomainen, minimalistisin keinoin tulkittu venäläinen vakooja. Hänen kiitospuheensakin oli illan tyylikkäimpiä, vailla turhia hehkutuksia.

Muita leffoja en sitten ole nähnytkään, joten puuttui vertailukohteita. Carol on ollut ohjelmassa, nyt tietysti tuo Spotlight. Tv-sarja Tapahtukoon sinun tahtosi  on sivunnut samaa aihetta, seksuaalista hyväksikäyttöä katolisen kirkon piirissä.

Illan kohottavin tapaus oli se John Bydenin, lady Gagan ja hyväksikäytettyjen nuorten yhteisdemonstraatio uuden puhtaan kulttuurin puolesta. Nämä väristykset nuo amerikkalaiset osaavat. Tietysti myös DiCaprio puhui vakuuttavasti ilmastonmuutoksesta.  Joku voi sanoa, että tässä kukkii tekopyhyys: sokeroidaan puhtaasti kaupallinen show pakollisilla hyvillä töillä.

Oli myös hyvin oivallettu juontajan Chris Rockin vitsailevan kirpeä kannanotto mustien syrjimiseen palkinnoilta. Mustia  oli muuten paikalla vaikka kuinka. Eikö yleensä yletön  huomion kiinnitys rotuun ja väriin ole omanlaistaan rasismia sekin. Tähän viittasi puheessaan toiseen kertaan peräkkäin palkittu ohjaaja Inarritu.

Noita väkivaltaleffoja ei tulisi mieleeni mennä katsomaan, ei sen paremmin The Revenantia kuin Mad Maxia; mäiskivät näytteet riittävät hyvin. Sääli että Klaus Härö ei sitten ollut ulkomaisissa mukana, olisi voinut pärjätäkin. Vai onko Miekkailija liian kiltti elokuva ?

Kun siellä valittiin lähinnä Amerikan parhaita, onhan meilläkin Suomen paras näyttelijä – nimittäin Reiska Veijo Meren vanhassa kuunnelmassa. Ehkä ei pärjäisi Oscar-skabassa, mutta verraton tyyppi sinänsä. Muistan kuunnelman hyvin 1960-luvun alusta, silloin sillä ei ollut vielä mitään kulttimainetta. Olipahan kuunnelma muiden joukossa, Meren esikoinen.

Se oli nyt hauska kuunnella uusintana. Tarmo Mannin tulkinta päti edelleen, samoin teatterin johtokunnan jahkailut. Vaan oliko tästä yksityisestä tallenteesta (alkuperäinen tuhoutui!) jäänyt joitain repliikkejä pois? Tuntui että se on otettu kahdelle kelalle, ja väliin on tullut vaihtotauko. Nimittäin Reiska kehui tai kauhisteli alkuperäisessä mm. My Fair Ladyn menestystä suurissa teattereissa; sitä ei nyt korvani tavoittanut. Muuten monet repliikit palautuivat aivan automaattisesti mieleen.

Täytynee tuo aukko tarkistaa siitä toisesta versiosta, jossa parhaana näyttelee Heikki Kinnunen. Molemmat on ohjannut Pekka Lounela. Se oli vielä Radioteatterin kulta-aikaa.

Yksi juttu: mitään teosta ei saisi esitellä puhki ennen esitystä. Nyt Meren vitsi Reiskasta näyttelemässä puiston penkkiä kerrottiin kahteen kertaan (!) ennen kuunnelmaa. Vähemmästäkin teho haihtuu.  Sama pätee tv-kuuluttajiin, kova työ aina pälättää päälle tai hiljentää, kun he hymyillen ryhtyvät omalla tyylillään kertomaan tulevasta elokuvasta. Haluan ihan oman käsitykseni, taustaa voi kyllä lueskella, varsinkin jälkeenpäin.

Karkauspäivänä 2016

PS Kuuntelinkin vielä sen toisen version, jossa on Heikki Kinnunen. Hyvä sekin, ei ihan samaa show-henkeä kuin Mannilla, mutta teatterikohtaus  johtokunnan kanssa parempi, täyteläisempi. Teksti oli aika erilainen, tähän Lounela oli kaivanut aiemmin sivuun jäänyttä ja jättänyt samalla toisen junamatkan pois. Molempi parempi. Olen kuullut tämän nyt kolme kertaa, tuskin tulee neljättä.

Hämeenkyrössä tuli roimasti lunta, mutta hiihtämään ei vieläkään päässyt. Paitsi jos harjoittelisi umpihangessa hiihdon MM-kisoihin ensi vuoteen; niihin vanhin tyttäreni Aino osallistui jo tänä talvena hyvällä menestyksellä. Puolensataa kilometriä painelivat Sonkajärven korvessa ja nukkuivat pari yötä hangella laavun loisteessa. Heikki Haavikko vetää kisoja innostuneesti, kertookin niistä kirjassaan (jossa pääaiheena on suhde isään Paavoon).  Totta puhuen en tuntisi suurta kutsumusta näihin mittelöihin, ihailtavia kyllä.

Sen sijaan osallistuin  vankan näyttelijämme Leena Majaveden syntymäpäiville Purimontien päässä Mahnalanselän rannassa, komeassa hirsilinnassa. Pöytä notkui, karaoke kaikui ja juotavaa riitti. Aito perussuomalainen tunnelma, jonka huipensi puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon (Leenan kummitytär) vierailu perheineen. Hän muisteli, millainen ryöppy tuli niskaan elokuussa, kun hän tuli maininneksi sanan ”elintasosurffarit” maahanmuuton yhteydessä. Nyt Sauli Niinistö puhui samasta asiasta vähän peitellymmin sanakääntein.

Toinen tyttäreni Alma vierailee nukketeatterillaan tällä viikolla Helsingissä, Romeon ja Julian esitykset perjantaina Erottajalla. Samaan aikaan hän saa Kulttuurirahastolta puolen vuoden apurahan. Tällaisesta isä iloitsee. Kun vielä poikani Vilho kutsuttiin Valkeakosken Työväen musiikkitapahtuman tiedottajaksi ja hommaa samalla rock-bändinsa levyn julkistamista Saksassa sekä jatkaa freelance-toimittajana eri lehdissä, niin onhan näillä nyt ainakin tekemistä eivätkä jouda syrjäytymään.

Siitä puheen ollen, aamun pääuutinen radiossa ja tv:ssä oli tutkimus, jonka mukaan nuorten ajaminen juovuksissa ja päihteissä on vaaraksi liikenteessä.  Siinä  tutkija on ansainnut vaivalla leipäänsä samoin kuin se kuluttaja-analyytikko, joka kävi läpi 70 miljoonaa ruokakoria vertaillakseen, mitä Suomessa syödään idässä, pohjoisessa, lännessä ja etelässä. Tutkimukselta ei pidä leikata määrärahoja, koska näin tärkeitä aiheita edelleen löytyy! Meillä on tutkijoita suhteessa väkilukuun enemmän kuin missään muualla maailmassa.

Ilmapiiri ja keskustelun aiheet muuttuivat aika jyrkästi, kun Leenan synttärien jälkeen kävimme iltateellä Marketta ja Matti Klingen luona Ullankadulla. Pekka ja Hanna Tarkka olivat mukana, keskustelu vieri vapaasti kirjallisuudesta historiaan, teatteriin, kääntämiseen, kieliin ja murteisiin. Marketta tarjoili suussa sulavaa lohipiirakkaa, juustoja ja kaakkua (kuten Matin päiväkirjoissa sana vanhaan tapaan kirjoitetaan).

Muutamatkin teokset saivat musertavat tuomionsa, mutta erityisesti suomalainen nykyteatteri ja tv-sarjat, joita tosin kukaan ei tunnustanut katsovansa. Pekka nosti sentään Jättiläisen katsomisen arvoiseksi elokuvaksi, mutta kehotti minua kirjoittamaan murskaavan pamfletin teatterin alennustilasta. Tuskin kirjoitan, hyökkäysten kohteeksi pääsee vähemmälläkin.

Matti kertoi saaneensa viime elokuun Hämeenkyrön reissulla aiheita ja ideoita muinaisuuden merivaltoja koskevaan jatkotutkimukseensa, mutta muistelmien neljäs osa ja monituiset muut projektit sitovat häntä toistaiseksi. Muistelmien kolmannesta osasta kannattaa lukea moniakin jaksoja, mieleeni jäivät ylipistotyön ja matkojen ohessa Matin toiminta tulkkina Valery Giscard d’Estaingin vierailulla Suomessa Kekkosen toiseksi viimeisenä vuonna 1980. Puhuvia lähikuvia vanhasta vaiteliaasta presidentistä!  Myös kuvaus Klingen toiminnasta Mauno Koiviston valitsijamiehenä on kiinnostavaa kertausta lähihistoriasta.

Keskusteltiin muistelmien harhaanjohtavasta nimestä – eihän Klinge ole anarkisti, vaan puhdas liberaali. Kaupalliset näkökohdat ovat luultavasti sanelleet räväkän nimenvalinnan. Kravatti hänellä kyllä on kaulassa takuuvarmasti, myös kävelyllä Kaivopuiston ympäri.

Elämme muistelmien korkeasuhdannetta, Pekka valmistelee omiaan ja on päässyt kuulemma jo yhteisiin muistorikkaisiin vuosiimme Liisankadun Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Hauskaa aikanaan katsoa, mitä sieltä tulee. Pekka oli Annamari Sarajaksen assistenttina tärkein opettajamme ja avasi meille suhteita lehdistöön. Hanna on kohta tullut kääntäneeksi 100 kirjaa ja uskottelee heittäytyvänsä eläkkeelle!

Yliopistojen leikkauksia tämä vanhojen yliopistomiesten seurue arvioi hallitusta ymmärtävään sävyyn; paljon olisi varaa laihduttaa varsinkin hallintoa, ja monilla laitoksilla otetaan aika lungisti. Heittikö joku, että juustohöyläyksen sijaan Itä-Suomen yliopisto voitaisiin alkajaisiksi lopettaa! Toisaalta Matti pohti, kuinka vaikea on professorien sovittaa yhteen kolmikantaa: opetusta, hallintoa ja tutkimusta. Aina joku särmä kärsii.

Rohkeasti maistoin absinttia Waltarin ja Paavolaisen hengessä. Meillä on Matin kanssa pieniä erimielisyyksiä koskien Waltarin historiallisia lähteitä ja niiden käyttöä. Kukahan nekin lopullisesti selvittäisi. Lähtiessä Matti vielä esitteli erästä kirjalöytöään (niitähän on pari kolme seinällistä): Kauppamakasiinista ostamaansa Koskenniemen koottujen osaa, jonka tekijä on omistanut 1955 Tasavallan presidentille – siis Paasikivelle. Siellä se divarissa oli lojunut.

Kellon käydessä yhtä kävelimme Marjan kanssa virkistyneinä Vuorimiehenkatua kohti Sepänpuistoa, taakse jäi syntymäkotini ja se vastapäinen talo, jossa Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino aikanaan asuivat sekä Venäjän suurlähetystö – hiljainen naapuri Matin mukaan. Vaan kuinka hiljaisena pysyy? Ajan merkit hirvittävät.

25.2.2016

 

Tiina Raevaara kirjoittaa tänään Hesarin kolumnissaan kirjailijoiden lisääntyneestä tarpeesta kertoa itsestään ja omasta elämästään. Tässä hän näkee huolestuttavaa kehitystä. Hän tuntuu olettavan, että itsekeskeisyys on tämän ajan uusi markkinavetoinen ilmiö. Kuinkahan lienee?

Kirjallisuushistoriaa vähänkin penkaisemalla löydämme leegion huomattavasti railakkaampia itsensä paljastajia kuin nykyiset yrittäjät. Otetaan nyt vaikka Ilmari Kianto, joka tunnetaan lähinnä kahdesta eeppisestä kansankuvauksestaan, mutta unohtuneet ovat hänen lukuisat tunnustusteoksensa. Niiden sarja alkoi jo esikoisteoksesta Väärällä uralla ja jatkui siviiliavioliiton, ”pyhän rakkauden”, Moskovan opintojen, sotaseikkailujen ja Vienan matkojen kuvauksilla.

Valitukset korpikirjailijan köyhyydestä, murheet Turjanlinnasta ja sen tuhoista, katkerat syytökset vaihtuvien vaimojen, naisystävien ja sihteerien petoksista sekä kirjavasta kiertolaiselämästä ovat hänen hellittämätöntä omaelämäkertaansa, josta vain osa pääsi julkisuuteen. Kiivas tilitys jatkui puolen vuosisadan ajan. Kaikki tunsivat Iki-Kiannon, jotkut jopa hänen kirjansa.

Pohjoismaissa August Strindberg oli kaikkien itsetunnustajien suuri esikuva. Hänen oppilaitaan oli tavallaan Sillanpääkin omakohtaisissa novelleissaan ja muistelmissaan. Kritiikki jo varoitteli häntä liiaksi viipymästä itsetarkkailussaan, jotta eeppinen kymi ei kuivuisi. Lehtikuvaajille ja haastattelijoille Sillanpää antautui halukkaasti rehevine olemuksineen ja suurine perheineen.

Tarvinneeko muistuttaa enää Juhani Ahon lastuista ja Pariisin rakkausikävästä, josta nousi Yksin-teoksen myötä jopa valtiopäivien polemiikki. Eino Leino jos kuka tunsi julkisuuspelin ja rakensi sitä varten kuuluisan boheemiroolin, jonka kaikki tunsivat paremmin kuin hänen lavean tuotantonsa.

Kirkkoisä Augustinus ja kasvatusfilosofi Rousseau opettivat eurooppalaisille itsetunnustusten puhdistavaa voimaa. Kun äsken luin Danten Jumalaisen näytelmän, siinä vasta leiskuu aikansa julkkiskarnevaali helvetistä paratiisiin – ylimmäisenä vaeltajana Firenzen maanpakolainen Dante Alighieri omine tappioineen, taisteluineen, rakkauksineen, katkeruuksineen, kostoineen ja ihailuineen. Ei tuntenut keskiaika, ei renessanssi eikä oikeastaan myöhempikään maailma toista näin häikäisevällä, jumaluutta hipovalla voimalla itseään, elämäänsä, kohtaloaan esiin tuonutta kirjailijaa.

Niin että eivätköhän nämä nykyiset suomalaiset naiselämän, yliherkkyyden, traumatisoivan julkisuuden heijastelijat ole sittenkin aika sävyisiä ja heiveröisiä tapauksia entiaikojen ekshibitionisti-heerosten rinnalla. Ei syytä suureen huoleen, Tiina!

23.2.2016

Heidi Köngäksen Hertta (Otava 2015) on kiinnostava, aukollinen ja kysymyksiä herättävä romaani. Se haastaa myös vastaväitteisiin, jos nyt fiktio sellaisia voi herättää. Teos on kuitenkin tosipohjainen, joten sitä voi tarkastella historiallisesti.

Synnyin Vuorimiehenkadulla siinä ”silitysrautatalossa”, jota Hertta romaanissa katselee uuden loistoasuntonsa ikkunasta. Muistan vanhempieni kertoneen, kuinka hieman kaamealta tuntui, kun vastapäisen asunnon portilla oli yötä päivää poliisivartio. Tiedettiin että siellä asui Suomen vaikutusvaltaisin kommunistipari Hetta Kuusinen ja Yrjö Leino. Vallankumousta pelättiin.

Leino oli siihen aikaan Paasikiven hallituksen sisäministeri, kerrassaan mahtava mies. Niin uskottiin, sillä pariskunnan ristiriidoista ja suhteista puolueeseen tiedettiin vain sisäpiirissä. Matti Kurjensaari määritteli, että kommunistien puolueriita kulki Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon makuuhuoneen halki.

Köngäs on lisännyt jännittävään keitokseen kolmannen kertojan, Etsivän keskuspoliisin entisen johtajan Esko Riekin. Romaanissa hän saa Leinon puolelleen vasikaksi, jonka on määrä tarkkailla Herttaa ja Hella Wuolijokea ja raportoida näistä. En tunne, onko tästä mitään lujaa dokumenttitietoa olemassa. Ei myöskään selviä ketä tai keitä Riekki potkujensa jälkeen edustaa. Tässä on romaanin suurin aukko, jonka Köngäs ylittää reippaalla fiktioloikalla.

Mutta kieltämättä teoria sopii siihen, mitä Leinolle sitten tapahtuu. Tosin hän näyttää menettävän asemansa puolueessa lähinnä saamattomana ja kunnottomana ministerinä. Suurta paljastusta hänen kaksoisagenttiroolistaan ei repäistä auki kuten ei todellisuudessakaan. Jos se sitten sellainen olikaan. Kysymyksiä jää auki, mutta eräs selitys salajuoniselle mysteeriolle sentään annetaan.

Hertan ja Leinon rakkaussuhdetta Köngäs sen sijaan käsittelee suurella antaumuksella. Tuntuu vahvasti siltä, että hän on lisännyt siihen roppakaupalla seksiä ja sensitiiviä meidän aikamme malliin. Hertasta on tehty varsinainen seksipeto. Kun luin hänen myöhemmät kirjeensä Olavi Paavolaiselle (jotka on julkaistu kirjana), niistä välittyy aivan toinen Hertta, joka valittaa estyneisyyttään ja kokemattomuuttaan nuorempana. Vasta Olavi vapautti hänessä naisen, niin kirjeistä voi päätellä. Tässä hän melskaa Leinon kanssa jo täytenä hetairana, oltiin sitten vaikka sodan aikana maan alla saunassa paukkupakkasilla.

Suhde poikaan Juriin ja hänen traagiseen kohtaloonsa on yksi punainen lanka, toinen tämä merkillinen suhde isään O. W. Kuusiseen, paljon tavallisempi suhde äitiin. Hertasta koostuu kärsivä ja haavoitettu nainen, eikä häntä uskoisi samaksi palopuhujaksi, joka tuli tutuksi jo radion Pienoisparlamenteissa.

Leino jää lopulta harvapiirteisesti kuvatuksi perusmiehiseksi antisankariksi. Aiheesta tehdyssä kankeahkossa tv-sarjassa Leinon ulkoinenkin hahmo oli jo etääntynyt kokonaan esikuvasta. Tosin katsoin vain katkelmia ja hyvä olikin, jotta tilaa jäi kirjan kerronnan hahmottamiselle.

Eiköhän Hertan varsinainen rakkaus ollutkin sitten Puolue, joka hänet myös petti ja pakotti tuomitsemaan miehensä. Romaaniin tulee varmaankin jatkoa, josta myöhemmät vaiheet valaistuvat. Astuukohan Olavi Paavolainen näyttämölle, ja mitä kerronnan keinoja sitten enää jää käytettäväksi rakkauskohtauksiin? (Jännää muuten, että fiktio sallii ronskit kuvaukset eläneistä henkilöistä, mutta yritäpäs vaikkapa hienovaraista muistelmaa läheisemmistä…)

Monet nykykieliset ilmaukset tökkivät kerronnan tyylissä, joka ei pyrikään luomaan 30- ja 40-lukujen henkeä. Ministeri tulee ”takki auki”, Hertta ”oli liekeissä kuinkas muuten” ja kommunistit ”huuli pyöreänä”. Ei ihan sen aikakauden kieltä. Se että Mauno Koiviston vanha mietelmä ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan” kelpaa mukaan, on kai jo tietoinen anakronismi.

22.2.2016

      

Kun presidentti puhui harvinaisen suoraan ja voimakkaasti, se vasta herättääkin tulkintoja.  Selittäminen on kommentaattorien tehtävä. Presidentti Koivisto kielsi kerran puheittensa tulkinnat suivaantuneena vääriin ja pahantahtoisiin tulkintoihin. Koivisto ja Niinistö puhuvat vähän samalla tavalla: aina jää kuulijoille pelivaraa omiin oivalluksiin.

Nyt on taas palattu kunnon kantaaottaviin puheisiin monien tyhjänpyöreiden katsausten jälkeen, ja se on hyvä. Pääministerin ja presidentin puheista ei ole aikoihin näin vinhasti päristy, sekin hyvä merkki. Äsken Mari Rantasila jakeli jälkiviisaana presidentille seikkaperäisiä ohjeita siitä mitä kansalle olisi pitänyt sanoa ja mitä ei.  Niinistö antoi kuulemma aseita polttopullojen heittelijöille! Minun kuulteni hän puhui juuri päinvastoin. En suosittele Maria presidentin puheiden kirjoittajaksi. Itse hän puheensa kirjoittaakin.

Martti Koskenniemi puolusti radiossa kovasti sopimuksia ja niiden noudattamista. Suomalaiset ovat aina olleet erityisen kuuliaisia noudattamaan sopimuksia, jopa yya-sopimusta kannateltiin senkin jälkeen kun se oli menettänyt merkityksensä.  Koskenniemi olisi halunnut, että presidentti olisi sanonut selvästi, kuinka nyt pitää toimia – mutta eikö sen ideointi voisi olla juuri kansainvälisen oikeuden professorin tehtävä. Yleensä hän on ollut hyvin tietäväinen kuinka on toimittava missäkin tilanteessa. Presidentti antoi vahvan sysäyksen, suunnitelkoot muut konkreettisia toimenpiteitä.

Tosiasiassa Niinistön viesti suuntautui Euroopan Unioniin paremminkin kuin näille kotimaan tietäjille. Puhe noudatteli yleisiä eurooppalaisia linjauksia, joita eri puolilta on viime aikoina kuultu. Siitähän Koskenniemi visusti vaikeni, viittasi vain yleiseen kiristymiseen maahanmuuttajia kohtaan. Mistähän se mahtaa johtua?

Samalla kuulimme, että Suomi on luokkayhteiskunta, perusteena perussuomalaisten suuri kannatus. Sehän on juuri puolittunut. Mihin se luokkakantaisuus yhtäkkiä sulaa? Kun demarien kannatus kasvaa, vähentääkö se yhteiskunnan luokkaluonnetta? Koskenniemi nimittäin piti sosialidemokraattista konsensusta aikanaan vähemmän luokkayhteiskuntana. Ei kai yhteiskunnan luokkaluonne voi näin gallupista toiseen heilahdella.

Ihan toinen juttu. Parnasso taas tipahti luukusta ja ilahdutti kerrassaan. Itse näet ajattelin ensin, että kirjoitan Parnassoon oman mieleni tyhjentävän esseen tästä ”plagiointi”-kysymyksestä. Sitten tulikin pari pientä potkaisua Hesarissa, jotka vauhdittivat juttua ja siirsivät sen sanomalehteen. No nyt Sanna Nyqvist hoitikin kirjallisuuslehden osuuden ihan mallikkaasti.

Tohtori Nyqvist on paras kirjoittaja aiheesta, koska on sitä perusteellisesti tutkinut. Kun minä kertasin joitakin kotimaisia plagiaattisyytösten alaisia tapauksia, Sanna laajensi aiheen Britanniaan. En tuntenutkaan tätä Ian McEwanin romaaniin Sovitus lainaamiensa kohtien synnyttämää keskustelua. Nyt minulla oli kunnia esiintyä hänen rinnallaan. Ero on vain siinä, että McEwan lainasi toisen yhä elävän kirjailijan tekstiä lupaa kysymättä, minä taas romaanini kuolleen päähenkilön omia matkakertomuksia. Sanna käsittelee meitä kumpaakin maltillisesti ja ymmärtäväisesti.

Siinä Sanna Nyqvist on aivan oikeassa, että olisimme McEwanin kanssa selvinneet vähäisemmällä kohinalla, jos olisimme heti merkinneet  näkyviin tavoitteemme ja menetelmämme.  Minä sentään merkitsin lähteeni, mutta en tarkkoja sitaatteja. Hesarissa (25.1.) perustelin jälkikäteen toimintaani, jotain siitä olisin voinut laittaa jo kirjaan jälkilauseeksi. Jotenkin yliarvioin, että kaikki kyllä tajuavat vähemmälläkin mistä tässä on kysymys.

Joten eiköhän tätä asiaa ole nyt kylliksi tarkasteltu puolelta jos toiselta. Syventävät puheenvuorot ovat hyvinkin paikallaan, kun liikkeelle lähdettiin eräänlaisella osuuskaupan hoitajan estetiikalla rivejä mekaanisesti laskien. Toimittaja Puttonen olisi tuskin kirjaani huomannutkaan, ellei se olisi harmillisena yllätyksenä ponnahtanut Finlandia-ehdokkaaksi.  Ilmiantaja tarvitaan pieneenkin kirjakahakkaan. Asiaan liittyy, että radion kirjallisuustoimitus peruutti aiheesta kanssani sovitun keskustelun, minkä jälkeen Puttonen teki Inhasta oman ohjelmansa, jossa romaaniani ei edes mainittu.

Näiden kokemusten jälkeen on mielestäni vähintään ansaittua ja paikallaan, että otan parin viikon (työ)loman ja katoamme tästä helmikuun harmaudesta vähän etelämmäs nauttimaan elämästä ja auringosta.

Runeberginpäivänä 2016

Olen nähnyt varmaan toistakymmentä esitystä Kiven Nummisuutareista. Aiheellisesti sitä voi pitää parhaana suomalaisena näytelmänä. Ensimmäinen jää usein parhaaksi. Seitsemän veljestä on edelleen ylittämätön romaani.

Ensimmäisen Nummisuutarit näin 1950-luvulla Taaborinvuorella ja viimeisimmän nyt Kansallisteatterissa. Juhani Nuoton ja Aku Hirviniemen väliin mahtuu sarja virtuooseja, Esko Salmisen leiskuvan liikunnallisesta Eskosta Jouko Turkan onanoivaan tutina-Eskoon. Yhtenä parhaana muistan Johannes Korpijaakon Kajaanin Kaupunginteatterissa parikymmentä vuotta sitten. Nyt hän näkyy näyttelevän itseään Kiveä Seinäjoella.

Olen tenttinyt näytelmän ja tunnen sen jokaisen rivin. Olenkohan siis aivan väärä vaiko juuri oikea katsoja Kansallisteatterin uustulkinnalle? Sen ideat voi kiinnittää alkutekstiin vain jos tuntee sen. Toisaalta esitys tuntuu tehdyn sellaisille, joilla ei ole mitään käsitystä näytelmän taustasta tai tapahtumista.

Alussa oli muutama lupaava oivallus, mutta pian tulkinta paljastaa karvansa: siitä tulee kolean synkkä moraliteetti, riuhtova tuomiosaarna tälle viheliäiselle ajalle, jota nyt elämme. Sitähän jo alun naiskanttorin monologi ennakoi. Kaikki on kääntynyt ylösalaisin, kääntyköön siis tämäkin pohjaltaan sydämellinen kansankomedia.

Karrin häissä näemme venytetyn puolivillaisen spektaakkelin, (tahallisen?) rytmittömästi ohjatun, joka muistutti tv:n karmeita live-häitä kaikkine kömpelyyksineen. Suomalaisten pyristely kansainväliseen tapakulttuuriin sai kieltämättä vihlovan kuvauksen, mutta vähempikin sormella osoittelu riittäisi. Metodi rehaantuu loppua kohti. Tämä on juuri sitä nuijalla päähän tulkintaa: ellette vähemmällä ymmärrä, lisätään kierroksia, kuten Iivarin itsetarkoituksellisissa humalahallusinaatioissa.

Ihme ja kumma. Aku Hirviniemi pitää kuin pitääkin kutinsa näissä synkeissä syövereissä. Hänen Eskollaan on mainiot tuokionsa, parhaat alussa  ja pinnan kiristyessä häissä. Suuri humalakohtaus on taas liiaksi venytetty ja ehtii nousukohtineenkin väsyttää. Reipasta kohellusta joka tapauksessa. Kun loppukohtaus typistyy eräänlaisiin  maailmanlopun hautajaisiin, sitä voisi jo pitää Kiven rakennelman väärennöksenä, mikä lienee tarkoituskin. Tällaisessa mutkat suoriksi vetävässä tulkinnassa rikas ihmiskuvaus olisi vain turha rasite. Lavashown tutut keinot tarjoutuvat helpommalla.

En siis ihastunut Eva Buchwaldin ja Janne Reinikaisen roimiin pelkistyksiin, mutta jotain uuttahan täytyy aina keksiä vaikka väkisin. Mutta eivätkö nämä väkivallan, homomanian, androgyynien, nousukkuuden, maahanmuuton, perussuomalaisuuden  ja yleisen kyynisyyden teemat ole jo puhki kuluneet? Juha Sipilän naama etsintäkuulutuksessa on yhtä helppo maali kuin Laura Lindstedtillä taannoisessa palkintopuheessaan. Yhteiskuntakritiikkiä!

Katsomossa oli paljon nuoria, jotka seurasivat menoa etupäässä hiljaisina. Vain Aku Hirviniemen muutamat ilmehdinnät ja humalan kohotus herättivät hienoista hilpeyttä. Mitähän mahtoivat miettiä. Parhaan analyysin esityksestä kuulin Mikko-Olavi Seppälältä viime syksyn Ida Aalberg -juhlassa. Hänen referoimansa teatteritieteen opiskelijoiden vaikutelmat olivat vähintään hämmentyneitä ja jyrkästi jakautuneita. Niistä kannattaisi kirjoittaa artikkeli Teatteri-lehteen, vai onko Mikko-Olavi jo sellaisen tehnytkin, kun seuraan lehteä vain sporadisesti.

Mitähän seuraavaksi. Esko voisi olla irakilainen maahanmuuttaja, jonka iskemistoimet epäonnistuvat ja joka purkaa yleistä turhautumistaan väkivaltaisin toimin… ei, nyt menee liian vaarallisille vesille. Saihan Teemu Selännekin köniinsä, kun rohkeni vaatia raiskaajille kovempia rangaistuksia. Ei sellainen käy. Pysyköön Eskokin vain perussuomalaisena junttina, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Nummisuutareista tuli suutari, ei räjähtänyt riemuun jos ei murhaavaan tulitukseenkaan. Tussahtipa hiljaa ja tuskaisesti aikamme paheneviin tulehduksiin.

27.1.2016

Temppeliaukion kirkko loskaisena tiistai-iltana. Olipa vain parikymmentä urheata saapunut paikalle. Töölön seurakunnan kulttuuriklubissa puhuttiin läheisestä aiheesta. Kuin Henrik Tikkasen osoitekirjasta: Tunturikatu 13.

Siinä osoitteessa Mika ja Marjatta Waltari asuivat 47 vuotta. (Ikkunat alimmassa kerroksessa vasemmalla.) Heidän jälkeensä Satu Waltari hallinnoi asuntoa vielä yli 30 vuotta. Hän piti sen tarkalleen samassa kunnossa kuin vanhempiensa eläessä. Mikä semmoisenaan säilynyt kirjailijakoti!

Ei ihme, että syntyi ajatus Helsingin ensimmäisestä kirjailijamuseosta. On kai joitakin erillisiä huoneita ja sellaisia säästetty, mutta kunnollista kirjailijamuseota pääkaupungissa ei ole ainuttakaan!

Tämä on iso puute ja häpeä. Ajatellaan mitä vain kulttuurikaupunkia ympärillämme, aina siellä johtavaa kirjailijaa museolla muistetaan. Tukholmassa on Strindbergin Blå tornet, mutta sielläpä avattiin äskettäin myös Astrid Lindgrenin kotimuseo, joka saa taatusti suosiota. Kuvausten perusteella se on aivan tavallinen tukholmalaisasunto, sellaisenakin kulttuurihistoriallisesti todistusvoimainen.

Sama pätee Waltarien asuntoon. Se olisi paitsi kansainvälisesti tunnetun kirjailijamme koti, sen  ohessa myös edustava näyte 1900-luvun keskiluokan töölöläisestä porvariskodista. Sellaisia ei juuri enää ole.

Tallinnassa on A. H. Tammsaaren hieno kotimuseo, Pietarissa Pushkinin ja Dostojevskin museot, Oslossa Ibsenin koti, Pariisissa ja Lontoossa vaikka keiden museot. Mutta ei siis Helsingissä, ei niin yhtään. No tuleehan sitten Guggenheim… Missä määrin se heijastaa suomalaista taidetta ja kulttuuria? Tarkoitus onkin kiskoa mahdollisimman suuria turistijoukkoja – katsomaan taidetta, jonka alkuperämaista he useimmiten tänne tulevatkin.

Ei siinä jonkun oman kirjailijan muisto paljon paina. No painoihan sen verran, että Mika Waltari -seura ehti jo tunnustella museon rahoitusmahdollisuuksia, kun Waltarin perikunta äkisti vetäytyikin hankkeesta. Eivät ilmeisesti luottaneet sen toteutumismahdollisuuksiin. Anneli Kalajoki selvitteli seuran toimia asiassa.

Olisikohan tuo vieläkään myöhäistä? Temppeliaukion tilaisuudessa vallitsi hienoisen toiveikas tunnelma. Saman rapun asukas Sinikka Mäkelä piti ajatusta oikein hyvänä ja uskoi useimpien muidenkin rapussa sitä kannattavan. Laatta seinässä sentään on Waltarien asunnosta muistuttamassa.

Tällaisia puheltiin pastori Eeva Tikan luotsaamassa kodikkaassa teetilaisuudessa esitelmäni jälkeen. Muistelin siinä omia käyntejäni Waltareilla kevätkaudella 1974, jolloin avustin akateemikkoa hänen muistelmiensa kokoamisessa. Seurakuntasalissa vallitsi lämmin ilmapiiri. Monilla oli omia muistoja Waltareista. Sekin juttu kuinka Tauno Palo lähti taas kerran Waltareilta ja unohti päällystakkinsa. Marjatta paiskasi sen ikkunasta hänen peräänsä. Tauno pelästyi kuollakseen: luuli jonkun itsemurhaajan heittäytyneen katuun.

Jospa jollakulla olisi pari ylimääräistä miljoonaa, jotta asunto voitaisiin perikunnalta lunastaa tärkeimpine irtaimistoineen. (Jokuhan lahjoittelikin äskettäin asuntojaan kaupungille.) Loppu hoituisi helposti. Tosin en tunne Tunturikatu 13;n nykytilannetta. Mutta jotenkin on semmoinen värinä, ettei asia ole ihan loppuun käsitelty…

26.1.2016