Kun sentään ehdimme suoraan lentokentältä kouluneuvos Kirsti Mäkisen muistotilaisuuteen Munkkiniemeen ravintola Kadettiin, missä oli iso sali täynnä väkeä, laitan tähän muistopuheeni, jonka sain pitää aivan painetun aikataulun mukaisesti heti Seela Sellan lausuntaesityksen jälkeen.

Siitä on kaksi ja puoli vuotta, kun Kirsti kutsui minut lounaalle Kalastajatorppaan ja ilmoitti vakavan asiansa: hänelle oli tehty syöpädiagnoosi. Näin kauan hän sitten  kamppaili urhoollisesti. Vielä pitempään, noin 30 vuotta sain iloita hänen terhakkaasta, anteliaasta ja vaativasta ystävyydestään.

Sain kunniatehtävän pitää puheen hänen 70-vuotispäivillään, hän vastasi puolestaan minun syntymäpäivilläni – ja tässä lopputilitys.

  

Kirstin muisto

16.12.2016

”Matkustakaa niin kauan kuin suinkin vaan jaksatte!”

Siinä Kirstin viimeiset sanat meille syyskuun lopulla, kun kohtasimme Munkkivuoressa Fazerin kahvilassa.

Liikkeen tähdentäminen sopi hyvin Kirstin henkilökohtaiseksi testamentiksi, hänen  vahvuuksiinsa kuului sekä fyysinen että henkinen liikkuvuus. Hän oli matkasaarnaaja henkeen ja vereen, hän kohtasi uteliaana eri ihmisjoukot ja uudet areenat. Waltari-seuran mukana ja muissa joukoissa kiersimme paljon Välmeren rantoja ja risteilimme Mustat ja Punaiset meret. Kun hänelle itselleen kertyi esteitä, hän yllytti muita liikkeelle.

Perjantain iltapäivät tuntuvat nyt tyhjiltä. Ei enää kuulu Kirstin puhelinsoittoa, jossa viikon kulttuuritapahtumat ja vähän muutkin seikat saivat ansionsa mukaan. Yleensä Kirsti oli myönteinen, suorastaan yltiömyönteinen, sillä aina hän löysi haukutustakin esityksestä tai kirjasta tai puheenvuorosta jotakin hyvää. Mutta jos jokin tapaus häntä tosiaan potutti, hän pysyi tälle mielipiteelleen pitkään horjumattoman uskollisena.

Tulin huolettomasti verranneeksi Kirstiä Maila Talvioon, kun juhlimme hänen 70-vuotispäiviään Sommarössä. Varmaan tarkoitin hänen yleistä aktiivisuuttaan, kristillis-kansallista ideologiaansa ja vaikutusvaltaansa, mutta varsinaista vallanhalua hänessä ei ollut, sen hän itse pontevasti ja aiheellisesti kiisti. Mutta vaikuttamaan hän totisesti pystyi.

Ehkä nyt paremmin esikuvina tulevatkin mieleen toiset kulttuurihistorian mahtidaamit, Minna Canth ja Elisabet Järnefelt. He olivat nuorten kykyjen kasvattajia kuten Kirstikin, viihtyivät älykkäiden miesten seurassa kuten Kirsti ja rakastivat kovaa keskustelua ja väittelyä – kuten Kirsti. Ja saivat nähdä monitahoisen satonsa kasvavan niin kuin sai Kirstikin opettajana, tietokirjailijana, monien kulttuuritapahtumien aktivistina eikä vähiten äitinä ja isoäitinä.

Muistan aina, kuinka Kirsti järjesti kotiinsa tilaisuuksia, joissa saimme rauhassa kalistella hengen kalpojamme vaikkapa Jouko Tyyrin ja Pekka Tarkan kanssa. Kirsti antoi aiheita, usutti yhteen, heitti lisää sytykkeitä, emännöi ja sai sitten seurata, kuinka vähitellen anteliaan tarjoilun pehmentäminä hiljaa ja sovinnollisesti juovuimme, kuten hän myöhemmin ihastuneesti kuvaili.

Viimeisten vuosien henkeviä keskusteluja kävimme Kirstin ja Tuulan ja Marjan kanssa milloin Viiskulmassa, Elitessä tai meillä Sepänkadulla. Asiaa ei koskaan puuttunut eikä mielipiteitä, eikä vauhti hiljennyt edes viime kesänä Sastamalassa, missä Kirsti mallikkaasti esitelmöi – kirjallisuudesta koulun lehtolapsena! Mistäpä muusta. Hän vastasi Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmasta monet vuodet, kunnes järjesti minut päättäväisesti seuraajakseen – eikö siis muka vaikuttanut?

Savonlinnassakin istuimme pitkät jatkot vielä heinäkuussa Kirstin ja Katin perheen kanssa Don Giovannin jälkeen. Jolloin Kirsti kiitti pääroolin esittäjää Waltteri Torikkaa muhkeasta laulusta, mutta arvosteli asiantuntevasti hänen liian varovaista naisten käsittelyään. Henkeä ja herätteitä riitti Kirstissä loppuun saakka.

Mielessä säilyvät myös monet heinäkuiset Kirstin päivät Mouhijärvellä, minne oli sopiva ajomatka Hämeenkyröstä, pitkät iltapäivät kahvitteluineen tai paremminkin pitoineen, saunoineen ja uinteineen, eikä meidän savusaunakaan jäänyt Kirstiltä kokeilematta. Sastamalan jälkilöylyt heitettiin, menneen kesän kritiikki ja seuraavan kesän ideointi aloitettiin jo ennen virallisia kokouksia.

Parhaiten Kirsti vaikutti ystäviinsä tinkimättömänä kannustajana, jolta saimme yleensä ansiottomankin yltiöpäisiä kehuja, mutta myös kirpeää kritiikkiä, kun aihetta ilmeni. Kirsti piti ehdottomasti ystäviensä puolia varsinkin silloin, kun toiset heitä parjasivat.

Varttuneet, vahvasti elämäänsä kiinnittyneet, viisaat naisihmiset ovat oman kokemukseni mukaan korvaamattoman arvokas voimavara, johon voimme aina tarpeen tullen nojautua. Heitä pitäisi aina olla saatavilla, muuten hukka perii.

Entä nyt, kun yksi kirkkaimmista lyhdyistä on sammunut? Ei hätää, jälkikajo säilyy kauan, senkin valossa voimme vahvistuneina eteenpäin vaeltaa.

Panu Rajala