Panu Rajala

Täällä on tavallinen lauantai, sillä pyhäinpäivä meni jo. Postikin on auki. Kirjoittelin jonkun kortin kantakahvilassa Ponte Vittorio Emmanuelen korvassa.

Tulin sillan yli Pietarinkirkosta. Voi miten se on turismin turmelema.  Jo aukio aitoineen, häkkyröineen, poliiseineen, jonoineen, tuolirivistöineeen käskyineen ja kilpineen on juhlavan luonteensa menettänyt. Muistan vielä vapaamman ajan, iäksi kadonneen.

Eino Leino ihaili yli sata vuotta sitten, kuinka vaivattomasti italialaiset poikkeavat kirkkoonsa ja kuinka  meillä on liikaa pyhyyden kunnioitusta. Pietarinkirkossa hän tapasi messuavan kuoron, ”jonkun pyhimyksenkuvan likaista varvasta” suutelevan ryppyisen eukon, englantilaisen matkaseurueen baedekerit kädesssä ja naputtelevia rakennusmiehiä alttarin ääressä – ”kaikki mitä suloisimmassa sopusoinnussa”.

Mitä sanoisi Leino nyt tungeksiessaan japanilaisten ryhmien loputtomassa ruuhkassa kirkon aidoilla ja muovituolipattereilla ahtautetuilla käytävillä? Tuskin ihailisi sopusointua. Vain yläilmojen kupoleiihin katsomalla voi vielä tavoittaa jotakin vanhasta avaruudellisuudesta. Leino  ei tunnistanut pyhää Pietaria, jonka ”likaista varvasta” ei enää pääsekään suutelemaan, se on kulunut sileäksi ja aitojen takana turvassa.

Kännykkäkameroiden metsän läpi raivasin tieni Michelangelon Pietan äärelle. Vähän kummallinen veistos, kovin nuori  Maria kannattelee siinä itseään vanhemman näköistä, aikuisena retkottavaaa poikaansa. Saamani tiedon mukaan veistos herättti aikanaaan tämän epäsuhdan ja alastoman karkeahkon Jeesus-hahmon vuoksi skandaalimaista pahennusta. Nyt sitä rynnäköimme toisiamme tuuppien ihastelemaan.

Skandaalia kuulemma tehosti veistäjä itse kiinnittämällä Marian rinnan yli nauhan, jossa luki: MICHAELANGELUS FLORENTINUS ME FECIT. Tekijää otti päähän, että  kardinaali yritti omia veistoksen vastuulleen. Koskaan ennen ei uskonnollista teosta ollut signeerattu.

Poistuessani kirkosta en voinut  olla kadehtimatta Leinoa enkä myöhäisempää Waltariakaan, jotka saivat lähestyä kristikunnan pääkirkkoa avoimen vapaan torin läpi ja mennä sisään muina miehinä, jonottamatta turvatarkastukseen. Olisiko Waltarin ekstaattinen elämys, josta hän on kertonut, ollut mahdollinenkaan nykyisen turistitulvan puristuksessa?

Illalla valitsin toisen suunnan, Accademia Nazionale di  Santa Cecilian konserttisalin urheilukenttien tuntumassa, paroni de Coubertinille omistetun kadun varrella. Kähärätukkainen Rafael Payare johti Debussyn ja Saint-Saënsin pienempiä  teoksia sekä Berliozin Sinfonia fantastican. Orkesteri oli  Accademian oma, seinänaapurini Eero Hämeenniemen mukaan viimeinen Roomassa, missä taidelaitoksia on rajusti karsittu.

Kelpasi parvekkeella kuunnella. Siinä ajatukset lähtevät vapaasti risteilemään. Täällä on iltaisin aikaa tällaiseen, kotona ei mukamas olekaan. Sellotaituri Luigi Piovano sooloili kauniisti Sain-Saënsin konserttoa. Berliozin fantasia oli eloisa ja yllätyksellinen, rumpuja ja kelloja käytettiin vilkkaasti. Yleisö oli aika pidättyväistä, vieressäni aristokraattinen herra ei taputtanut kertaakaan. Vaimo oli ilmeisesti pakottanut konserttiin.

Taksijono ulkona konsertin jälkeen oli hyvin organisoitu, järjestysliput jaettiin käteen, mutta harvakseen tuli autoja. Ohjelmanumero sekin seurata jonottajien kärsimättömiä reaktioita. Päätin musiikillisen illan taas Vittorio Emmanuelen sillan korvassa, nyt mainiossa kalaravintolassa. Calamari ja kylmä valkkari saivat kyytiä.

5.11. 2016

Villa Lantessa kaikki hyvin. Täällä eivät seinät heilu. Tosin yöllä jyrähteli ja salamoi, aamulla sanoivat, että maakin järähteli. Jossakin 4,2 magnitudia. Aikamoista sittenkin. Tv-uutisissa on jatkuvasti kuvia raunioista ja romahduksista, ei  juuri muuta. Italia seuraa oman maan tapahtumia herkeämättä ja viis piittaa muusta maailmasta.

Nämä järistykset ovat kuitenkin pientä siihen nähden mistä Eino Leino kertoi Turun Sanomien matkakirjeissään Roomasta syksyltä 1908. Aivan vuoden lopussa sattui hirmuinen maanjäristys Sisiliassa ja Kalabriassa, Messina ja Reggio tuhoutuivat täysin, kymmeniätuhansia kuoli, ihmiset kulkivat puolihulluina ja puolialastomina kotiensa raunioilla, mieletön ryöstely raivosi, kirkot ja julkiset rakennukset täyttyivät pakolaisista.

Maanjäristykseen yhtyi merenjäristys, tuhotulvat huuhtoivat rannikon kaupunkeja, vesijohdot puhkesivat, kaasutehtaat räjähtelivät, liekit loimottivat valtoimenaan, sähköt ja liikenneyhteydet katkesivat, yleinen kaaos ja pakokauhu vallitsi, maailmanloppu tuntui olevan käsillä.

Ei Leino tätä kaikkea omin silmin nähnyt, mutta tunnetulla reportterin taidollaan osasi kuvailla eloisasti ja hyytävästi uutisista lukemiaan tapauksia. Hän sai näin hyvää elämyspohjaa ryhtyesssään pian suomentamaaan Danten Divina Commediaaa, varsinkin sen Helvettti-osaa.

Mutta ei tragedia Leinon ja hänen suomalaisten ystäviensä Rooman tunnelmia sen pahemmin varjostanut. Viinituvissa ja trattorioissa istutttiin ahkerasti, museoita kierrettiin ja taidetta ihailtiin. Provinssissakin retkeiltiin.  Leino oli tunnollinen turisti, joka oli lukenut hyvin koulukirjansa. Villa Borghese teki häneen suurenmoisen vaikutuksen, Vatikaanissa hän jaksoi kierrellä (suhtautuipa hieman kriitttisesti Sixtuksen kapppelin kuuluihin maaalauksiin) ja kiivetä Pietarinkirkon ylimmälle huipulle.

Täältä Janiculus-kukkulalta hän silmäili samaa uljaana aukeavaa näkymää kuin nyt minäkin joka aamu. Leino oli kolmissakymmenissä ja vielä hyvässä kunnossa. Ehkä lähden tästä minäkin 40 vuotta vanhempana hänen jälkiään vaeltelemaan.

Sitä ennen lueskelua ja taivaalle vilkuilua, on luvattu sadetta. Se tietäisi tehokasta työpäivää täällä koppini rauhassa. Leinon Orja-romaanit ovat matkakirjeiden ohessa luuppini alla. Ei niitä ole kukaan tainnut aikoihin kunnolla tulkita. Merkillisyyksiä tuleekin vastaan. Suhde sosialismiin, rahaan,  kapitalismiin, juutalaisiin, naisiin, rakkauteen, homoseksualismiin, suomalaisuuteen, kansainvälisyyteen, vapauspyrkimyksiin – kaikkeen kertoja ottaa miltei huohottaen kantaa, höystäen kerrontaa häpeilemätttä melodramaattisilla ja sentimentaalisilla käänteillä.

”Ratsunsa selästä pudonnut rakuuna” – niinhän näitä Leinon romaaaneja aikanaan ilkuttiin. Mutta usein taiteelliselta kannalta huono romaani paljastaa ajastaan ja tekijästään enemmän kuin hioutunut proosahelmi.

3.11.2016

Tulin kuuden euron bussilla lentokentältä Terminin rautatieasemalle. Aurinko helotti täydeltä taivaalta, nuorta reppukansaa, eri kieliä. Mikä ilo hurauttaa sitten taksissa Gianicolo-kukkulalle, kadut täysin tukossa, mutta aina kaveri löysi raon, sätti muita autoilijoita ja kiilasi itse röyhkeästi. Hän valitti huonoa englantiaan, mutta kehui erinomaista italiaansa. Hauskoja veikkoja ovat maailman taksikuskit.

Perillä Villa Lantessa. Olen käynyt täällä pari kertaa, mutta en koskaaan asunut. Tuntui juhlavalta, kun korkea rautaportti loksahti auki. Parhaalla paikalla on Suomen kulttuuri-instituuttti, vaikuttava on historiansa. Ja mitä uljain näkymä parvekkeelta yli Rooman kattojen. Huone on askeettinen koppi  yläkerrassa, mutta mitään ei puutu. Pöytä, sänky ja tuoli, muusta en huoli.

Tiiistai oli heti pyhäinpäivä, ensimmäinen marraskuuta. Täällä sitä ei suomalaiseen tapaan läiskätä viikonloppuun, kansa on hartaan katolista. Kävelin viisi tuntia kaupungilla yli 20 asteen helteessä, taivas pilvetön. Aloitin kuten Eino Leino 1908 Capitoliumilta, onhan se pakko. Kertausta, muistoja, ensimmäisen kerran kiipesin tänne vanhempieni kanssa kesällä 1961. Aina on imettävää sutta, Romulusta ja Remusta ja Marcus Aureliusta tervehdittävä. Piazza Venezialla hirmuinen turistitungos, samoin Pantheonin edustalla.

Nautin lounaan katetulla terassilla kauniin soikean Piazza Navonan varrella, vitello e chianti, Leinon lempiateria. Voisiko elämä olla täydempää.

Vastaisku tuli illalla. Kun väsähtäneenä aioin levähtää, hiipi yltyvä kipu vasempaan korvaan. Mitä hittoa? Puolen yön aikaan oli jo tuskallista, piti vain kävellä lattialla ja pidellä päätä. Ei tällaista ole  koskaan sattunut. Mikä neuvoksi? Kun pidän itseäni iki(?)terveenä, ei tullut edes särkylääkettä mukaan. Mistä apu pistävään tuskaan? Unesta ei nyt tule mitään.

Huomasin sentään pullon parranajon jälkeistä balsamia. Ei se ainakaaan vahingollista voi olla. Tungin balsamia korvan täyteen, kuulostelin. Hiljaista porinaa korvassa. Ja ihme – kipu alkoi hellittää. Pystyin nukkumaan muutaman tunnin.

Aamulla tyynyllä verta, korvalehti punaisena. Jotain on tehtävä. Marja käski puhelimessa heti mennä näyttämään lääkärille. Mistä mä nyt semmoisen löydän? Sitä paitsi kipu on asettunut, korva täynnä verta ja balsamia. Kuulen toisella korvalla riittävästi. Mutta  ei  auta, intendentti Simo Örmä neuvoi tuolla alhaalla Trasteveressä klinikan, jossa ymmärretään  englantia.

Löysin kolmannella yrittämällä oikean paikan pihan perältä. Ensiapuasema. Pääsin heti valkotakkisen ja mustakulmaisen herran puheille, ja pian peräti kaksi vanhempaa arvokasta lääkäriä tähysti korvaani kuin suurtakin tapausta. Toinen tutki, toinen tulkitsi. Puhjennut tulehdus todettiiin. Resepti antibioottia ja särkylääkettä kirjoitettiin, Farmaciaan neuvottiin, ei hätää. Määrättiin  jälkitarkastukseen viikon päästä samaan aikaan.

Johan oli vaivatonta ja ystävällistä! Täällä ei varmaan ole vielä mitään sotea sotkettu luontevaan terveydenhoitoon. Miljoonakaupungissa kohtelivat kuin maalaislääkärit puheille poikennutta kylänmiestä.

Palkitsin itseni helpottuneena Piazza di S. Cosimaton varrella spaghetti bolognesella ja karahvilla kylmää punaviiniä. Jälleen juhlan tuntua. Hip hip urrá!

Kiipesin rattoisasta alakaupungista tänne kukkulalle,  keitin kahvit yhteiskeittiössä ja paneuduin töihin. Kyllä se tästä pienen alkukompastelun jälkeen…

2.11.2016