Tästä valinnasta olin mielissäni, kun olin sitä vähän tutuille veikkaillut. Tosin en ole kirjaa lukenutkaan. Silloin ei tietysti pitäisi puhua mitään. Mutta jostain syntyi semmoinen vaikutelma, että Jukka Viikilän romaani on omaperäinen, tyylikäs Helsingin luomisen kuvaus. Ja tietysti arkkitehdin ja aikalaisten henkilökuva.

Siis se siirretään sille pitkälle lukulistalle, joka ei lyhene millään. Tästä puhuimme Seppo Zetterbergin kanssa keskivikkona SKS:n kirjailijatapaamisella: kun on oma tutkimus tai isompi työ tekeillä, ei millään tahdo riuhtaista aikaa lukemaan jotakin muuta kuin siihen liittyvää. Tuttu syndrooma kaikille kirjoittajille.

Olisi aivan ylellistä lukea vaan vapaasti kaikkea kiinnostavaa. Kirjamessut on siinä suhteessa oikea kiusausten kujanjuoksu: kymmeniä ja kymmeniä, satoja tärkeitä ja houkuttelevia teoksia, joita ei enää tämän elämän aikana ehdi lukea. Ikävä kyllä.

Mutta ainahan jotakin ehtii. Vakoilu ja tiedustelutoiminta on jostain syystä aina kiinnostanut minua. Brittivakoojiin perehdyin aikanani Lontoossa asuessani. Guy Burgess oli kiehtova hahmo, tv-elokuva An Englishman Abroad (1983) alan parhaita. Kunpa sen joskus näkisi uusintana.

Jukka Rislakki on alan johtavia suomalaisia tuntijoita. Hänen novellikokoelmansa Kanan lihalla veti väkisin lukemaan. Tutkimuspohja on kova, kerrontakin sujuu omalla kivikasvoisen lakonisella tavalla. Millainen areena Helsinki oli ihan tavalliselle amerikkalaisvakoojalle kylmän sodan vuosikymmeninä? Tästä aukeaa avausnovellissa arkisen huvittavia kuvauksia. Lisäksi Baltian kuviot Rislakki tuntee jos kuka. Kuinka balttien iskuryhmä rynni Helsingin Ety-kokouksiin! Viimeinen juttu on vielä lukematta.

Samalla tuossa kulkee mielikirjailijani John LeCarrén Tulenarka totuus. Alkuteos A Delicate Truth ilmestyi 2013, kun olimme Edinburghin kirjailijaresidenssissä, ja seurasin silloin sen yllättävän penseätä vastaanottoa Britannian lehdistössä. Paljon silloista mainettaan parempi kirja, hyvin vetää ja näyttää Irakin sodan aikaisia diplomaattisia ja tiedustelullisia kiemuroita Euroopassa. Yksi hyvin informoitu henkilö kirjassa heittää ohimennen, että terrorismin vastainen sota on jo aikansa elänyt, arabit ovat sihen kyllästyneitä… LeCarré ironia on monesti hyytävää.

Tänä iltana tulee kaiken lisäksi A Most Wanted Man Teemalta, pääroolissa Philip Seymour Hoffman -vainaa. Muutenkin kova leffapäivä ihan virallisilla kanavilla. Päivällä tulee raas Matti Kassilan Hilman päivät, jossa on se kuoliaaksi naurattava Missä palaa? -kohtaus, Pentti Irjalan ja Edvin Laineen bravuuri.  Mitähän Martta Kaukonen mahtaa ajatella, kun pitää tätä Hesarissa rutiinikomediana! Ei rutiinilla tällaisia välkkyjä tehdä, harvinaisia onnen kantamoisia ovat kotimaisessa elokuvassa.

Sitten on vielä Buster Keatonia ja Antonionin klassikko. Eihän näitä kaikkia jaksa samana iltana niellä, kun on lisäksi Sillanpään Seuran oopperakokous. Onneksi on näitä areenoita ja vaivattomia tallennuskeinoja. Ja sitten ne jäävät katsomatta.

Täällä maalla katselen vaihteeksi ikkunasta Ylivakerin pellon laidalla jököttäviä maansiirtokoneita, jotka alkavat myllertää runkoviemäriä tästä meidän ohi. Asiasta on riittänyt suukopua, ja hinta hirvittää, jos arviot pitävät paikkansa. Pakko kai liittyä, ei auta. Jospa vesistö siitä alkaisi sitten entistä puhtaampana kimaltaa, mene tiedä.

Mutta kotimaista kirjallisuutta pitää lukea entistä tiiviimmin, muitakin kuin Viikilää, vaikkapa Kinnusta, Korhosta ja Kähköstä. Ehdottomasti. Aloitan tänä iltana, elleivät leffat vie mennessään. Sitä paitsi parikin omaa työtä jatkavat pörräämistä päässä ja koneella, vievät liki kaiken intressin.  Joten sammaloitumisvaaraa ei vielä voi huomata.

Mustana perjantaina 25.11.2016

PS Aamulehden Virkkula pirulainen huomasi yhden tekemättä jäänen teokseni. Tällaistakin sattuu. Kesken jääneet pitäisi aina saattaa loppuun. Jospa vielä otan itseäni niskasta…