Tampereen Työväen Teatterin Viita-näytelmässä on erikoisia piirteitä. Kukunor ja Kalahari riimittelevät omiaan, mutta eivät Viitaa. Heikki Salon käsikirjoitus imitoi runoelmaa vähän sinne päin. Peikkoparin osuus jää viihdyttävän juontajakaksikon rooliksi. Kirjallis-musiikillinen show tästä rakentuukin.
Riimien epäperäisyyden vahvisti väliajalla tapaamani Sakari Katajamäki, joka viime talvena väitteli Kukunorista Helsingissä. Ei muuten Matti Kuuselakaan ollut huomannut mainiossa jutussaan Kukunor-järvestä, että runoelmasta on tehty aivan tuore väitöskirja.
Moreenin aineistoa on näytelmässä terästetty erityisesti kapinan osalta. Tosin punakaartin ampumaharjoitukset hölmöntölmäyksineen on teoksen hengessä toteutettu. Huolehtivasta arkkimatroona Josefiinasta oli tehty ilakoiva kaunotar, ja vakaa Iisakki kekkuloi juovuksissa joulupukin kanssa. Kovin kauas menevät Viidan luomista hahmoista.
Eniten ihmetytti itse Lauri Viidan rooli. Tommi Raitolehto on hyvä tyyppi, mutta miksi ihmeessä Viidasta on tehty tuskainen ja ruikuttava nostalgikko? Voimamies Viidasta ei näy jälkeäkään, ei myöskään omaperäisestä filosofista. Hänen vähätkin mietteensä tuntuvat kääntyvän itseparodioiksi.
Tässä globalisoituvassa Pispalassa puhutaan ja lauletaan monia kieliä. Viita kaiketi opiskeli vähän englantia ja leikitteli kielillä, mutta hän kirjoitti myös aforismin: ”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”
Näytelmä tulkitsee niin, että Viita katui toista avioliittoaan ja halusi kiivaasti palata takaisin Pispalaan Kertun tykö. Tässä on tämmöinen vahvasti paikallispatrioottinen näkökulma: vain Pispalassa Lauri oli kotonaan. Miksi hän ylipäätään erosi? Katsoja jää ymmälleen. Sitä paitsi Viita halusi näytelmän mukaan lopettaa kirjoittamisen jo 1949 ja palata taiteilijan roolista takaisin kirvesmieheksi.
Olikohan näin? Pieni viivytys Kukunorin julkaisemisessa aiheutti väliaikaisen uskonpuutteen, mutta vakavampi kriisi tuli sitten Alfhildin kuoleman aikoihin. Se tässä pehmennetään loppulauluksi ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät…” Kauniita sävellyksiä Eeva Kontu tekee, mutta parantavatko ne Viidan iskeviä runoja?
Kertun puolia pidetään kovasti, mutta Aila Meriluotoa tekijät eivät tunne ollenkaan. Aila ei olisi ikinä soitellut Laurin perään ja pärpättänyt tavallisen kotimuijan tapaan. Hänellä oli elinikäinen puhelinkammo ja hän suorastaan mykistyi avioliitossaan Laurin kanssa.
Parhaat kohtaukset tulevat väliajan jälkeen, vaikka Lindströmin pihvi tuntuu turhalta kevennykseltä. Nuoruuden urheilujakso ja poikien saariretki tavoittavat aitoja väläyksiä. Paras on Kertun ja Laurin rakastuminen, kauniisti toteutettu. Oltiinko Pispalassa todella näin arkoja? Suvi-Sini Peltola on oikein hyvä Kerttu, paras rooli ja oikea ihminen. Monet muut sulautuvat kollektiiviin.
Näytelmä on vakava ja kunnianhimoinen, vähän yliyritteliäs ja kokonaan huumoriton, mikä on vahinko. Olisihan näissä kotiinpaluun yrityksissä ollut ainesta reippaaseen komiikkaankin. Mutta Viita haluttiin nyt nähdä traagisena reppanana, mikä mielestäni on vääryys. Halusiko ohjaaja Sirkku Peltola vähän pienentää suurta miestä? Karsia uroksen voimaa? Aikuinen Viita on enimmäkseen juovuksissa ja hulluuskin tekee jo tuloaan. Aikatasot eivät täsmää, ja vähän hajalleen sirpaleet lopulta jäävät.
Mutta esityksessä on kieltämättä villiä menoa, hyviä oivalluksia ja näyttäviä tehoja. Nuoriin se varmaankin puree. Tosin 35 tänään täyttävää poikaani kiusasi näytelmän pateettisuus ja liika pituus. Näihin osaltani yhdyn. Kannatti se silti nähdä. Ehkä jotkut innostuvat jopa lukemaan Viitaa.
18.11.2016