Tulin kuuden euron bussilla lentokentältä Terminin rautatieasemalle. Aurinko helotti täydeltä taivaalta, nuorta reppukansaa, eri kieliä. Mikä ilo hurauttaa sitten taksissa Gianicolo-kukkulalle, kadut täysin tukossa, mutta aina kaveri löysi raon, sätti muita autoilijoita ja kiilasi itse röyhkeästi. Hän valitti huonoa englantiaan, mutta kehui erinomaista italiaansa. Hauskoja veikkoja ovat maailman taksikuskit.

Perillä Villa Lantessa. Olen käynyt täällä pari kertaa, mutta en koskaaan asunut. Tuntui juhlavalta, kun korkea rautaportti loksahti auki. Parhaalla paikalla on Suomen kulttuuri-instituuttti, vaikuttava on historiansa. Ja mitä uljain näkymä parvekkeelta yli Rooman kattojen. Huone on askeettinen koppi  yläkerrassa, mutta mitään ei puutu. Pöytä, sänky ja tuoli, muusta en huoli.

Tiiistai oli heti pyhäinpäivä, ensimmäinen marraskuuta. Täällä sitä ei suomalaiseen tapaan läiskätä viikonloppuun, kansa on hartaan katolista. Kävelin viisi tuntia kaupungilla yli 20 asteen helteessä, taivas pilvetön. Aloitin kuten Eino Leino 1908 Capitoliumilta, onhan se pakko. Kertausta, muistoja, ensimmäisen kerran kiipesin tänne vanhempieni kanssa kesällä 1961. Aina on imettävää sutta, Romulusta ja Remusta ja Marcus Aureliusta tervehdittävä. Piazza Venezialla hirmuinen turistitungos, samoin Pantheonin edustalla.

Nautin lounaan katetulla terassilla kauniin soikean Piazza Navonan varrella, vitello e chianti, Leinon lempiateria. Voisiko elämä olla täydempää.

Vastaisku tuli illalla. Kun väsähtäneenä aioin levähtää, hiipi yltyvä kipu vasempaan korvaan. Mitä hittoa? Puolen yön aikaan oli jo tuskallista, piti vain kävellä lattialla ja pidellä päätä. Ei tällaista ole  koskaan sattunut. Mikä neuvoksi? Kun pidän itseäni iki(?)terveenä, ei tullut edes särkylääkettä mukaan. Mistä apu pistävään tuskaan? Unesta ei nyt tule mitään.

Huomasin sentään pullon parranajon jälkeistä balsamia. Ei se ainakaaan vahingollista voi olla. Tungin balsamia korvan täyteen, kuulostelin. Hiljaista porinaa korvassa. Ja ihme – kipu alkoi hellittää. Pystyin nukkumaan muutaman tunnin.

Aamulla tyynyllä verta, korvalehti punaisena. Jotain on tehtävä. Marja käski puhelimessa heti mennä näyttämään lääkärille. Mistä mä nyt semmoisen löydän? Sitä paitsi kipu on asettunut, korva täynnä verta ja balsamia. Kuulen toisella korvalla riittävästi. Mutta  ei  auta, intendentti Simo Örmä neuvoi tuolla alhaalla Trasteveressä klinikan, jossa ymmärretään  englantia.

Löysin kolmannella yrittämällä oikean paikan pihan perältä. Ensiapuasema. Pääsin heti valkotakkisen ja mustakulmaisen herran puheille, ja pian peräti kaksi vanhempaa arvokasta lääkäriä tähysti korvaani kuin suurtakin tapausta. Toinen tutki, toinen tulkitsi. Puhjennut tulehdus todettiiin. Resepti antibioottia ja särkylääkettä kirjoitettiin, Farmaciaan neuvottiin, ei hätää. Määrättiin  jälkitarkastukseen viikon päästä samaan aikaan.

Johan oli vaivatonta ja ystävällistä! Täällä ei varmaan ole vielä mitään sotea sotkettu luontevaan terveydenhoitoon. Miljoonakaupungissa kohtelivat kuin maalaislääkärit puheille poikennutta kylänmiestä.

Palkitsin itseni helpottuneena Piazza di S. Cosimaton varrella spaghetti bolognesella ja karahvilla kylmää punaviiniä. Jälleen juhlan tuntua. Hip hip urrá!

Kiipesin rattoisasta alakaupungista tänne kukkulalle,  keitin kahvit yhteiskeittiössä ja paneuduin töihin. Kyllä se tästä pienen alkukompastelun jälkeen…

2.11.2016