Torstai on kirjamessujen paras päivä, on vielä väljää, kirjoja kasapäin saatavilla, vapautta kulkea.  Tapaa juuri niitä, joita haluaakin tavata.

Paitsi olihan heti hirveä tunku kuulemaan Jörn Donnerin ja Antti Eskolan keskustelua vanhuudesta. Miksi yleisöä suuresti kiinnostavat aiheet pannaan suljettuun saliin, mihin kaikki halukkaat eivät mahdu? Tätä on tapahtunut joka kerta, omalta osaltanikin Waltari-keskustelujen aikaan. Kun käytössä on vapaita tilavia areenoita ja äänten vahvistusta ja screenejä ja vaikka mitä. Joku huokaisi jonossa, että eikö ne koskaan opi…

Joni Pyysalo sai puhua rauhassa pienemmälle yleisölle Mika Waltari -areenalla. Hänen romaanistaan Alaska on koitunut vähän ongelmaa sen jälkeen kun Harri Nordell teilasi sen Hesarissa melko tylysti. Olen yrittänyt onkia Jonin kirjasta esiin myönteisiä puolia, mutta se ei vain tule kovin lähelle tunneilmastoani. Sen kielellinen näppäryys, mekaaniset tajunnanvirtaa valaisevat luettelot ja ikään kuin tekijän kokemuspiirin ulkopuolelta noudettu teoreettinen aineisto väistämättä  vieroittavat. Mutta ehdottomasti kunnianhimoinen ja vilpitön yritys rakentaa aikamme rakkausromaani, joka löytää oman lukijakuntansa. Näistä aiheista keskustellaan vielä sunnuntaina Takauman lavalla.

Antero Raevuoren kanssa puheltiin pommituksista, kun niitä on ollut omastakin takaa eikä vain Aleppossa tai Mosulissa. Anteron elävästi kertoma kirja Tuho taivaalta todistaa talvisodan pommituksista. Samat voimat liikkeellä silloin kuin nyt Syyriassa, vaikka tuhot jäivät täällä huomattavasti pienemmiksi. Osattiin suojautua ja torjuakin, oli taitoa ja voimavaroja. Toista on Syyrian avoimen taivaan alla.

Jukka Rislakki on kirjoittanut kiinnostavia novelleja tiedustelu- ja vakoilutoiminnasta Suomessa otsikolla Kananlihalla. Näihin olen heti tarttumassa, sillä aihepiiri on meillä vähän käytetty, vaikka ulkomaiset kirjoittajat ovat kyllä mielin määrin maaperällämme huseeranneet. Kuinka sujuu kovalta tietokirjailijalta fiktio? Alku näyttää lupaavalta.

Vantaan kahden euron tiskeiltä löytyi jotain hyödyllistä jopa Leinon kannalta, mutta toisen tason löytöjä voi tehdä Hagelstamin osastolla. Cecil on nimittäin onnistunut ostamaan Kai Laitisen valtavasta kirjastosta pääosan, ja joitain arvokkaimpia omistuskappaleita on nähtävillä osaston pöydällä. Mikä on suurten kirjakokoelmien kohtalo, siitä on viime aikoina keskusteltu.

Me keskustelimme Eero Carlsonin kanssa Waltari-harvinaisuuksista, joita on taas luvassa sunnuntain huutokauppaan. Eero kunnostelee sitä Sinuhen kirjoitusmökkiä Hartolassa, mikä on oikein hieno juttu. Molemmat toivoimme jonkun sopivan säätiön vielä löytyvän, joka ryhtyisi laittelemaan myös Tunturikatu 13:n kulttuurikotia museoksi. Olihan siinä myös Hannulan divari, jossa oli esiteltävänä harvinaisimpia Waltareita kovilla hinnoilla niin kuin pitääkin. Kirjojen keräily on ihan oma urheilulajinsa.

  

Kun olimme aikamme siellä vaeltaneet, siirryimme ratikalla Ateneumiin Modigliani-näyttelyn avajaisiin. Hieno ja harvinainen kokoelma tämäkin, laajin Pohjolassa nähty. Pitkiä naamoja, soikeita tyyppejä, suuria mantelin muotoisia silmiä. Varhain kuollut persoonallinen taiteilija, näitä vasta kuolemansa jälkeen maineeseen nousseita. Taas vanha päätös: käytävä vielä uudelleen rauhassa ihastelemassa.

Päätimme täyteläisen kulttuuripäivän La Famiglian valkopunaruutuisessa ikkunapöydässä, pizzaa ja punaviiniä nauttien. Mikäs täällä on märkää lokakuuta viettäessä.

28.10.2016