Kirjojen tekemisellä ei ole loppua, kuten tiedetään. Tampereella julkistettiin taas eilen kaksi.
Yliopistossa tapasin tuttuja ja entisiä kollegoita, kun kirjallisuuden professori emeritus Yrjö Varpion (kuvassa vas.) muistelmat esiteltiin. Otsikko on ikään kuin paljastuksia ennakoiva: Tämä on vielä kerrottava. Mutta ei hätää, mitään maata mullistavaa tai lööppikelpoista ei kirjasta taida löytyä. Täysiverisen yliopistomiehen asiapitoinen elämänkronikka.
Istuin luentosalissa entisen rehtorin Jarmo Visakorven ja toisen emerituksen Antti Eskolan välissä. Kyllä siinä kulki vahva yliopistohistoriallinen ilmavirtaus. Kuulimme Varpion esitelmän uransa vaiheista, Kirsi Kunnaksen runonlausuntaa satupuusta (kuinkahan mones kerta) ja Viidan ja Leinon runoja laulettuina (tuoreutettu nuoren trubaduurin omilla lisäyksillä, joista Maire Martkainen aiheellisesti motkotti: tekijänoikeuskysymys).
Painava kirja tuli matkaan. Illalla sitä selailin. Yliopistoihmisten muistelmia yhdistää yleensä vanhojen viranhakuprosessien oikomishaluinen jälkipeli. Näitä ovat viimeksi harrastaneet ainakin Klinge, Kinnunen ja Nevala, eikä Varpiokaan ole tästä post-intohimosta vapaa. Professorit valitsevat itsensä ikään kuin uudelleen virkaansa, nyt oikeamielisin perustein. Tällaiset kohdat voi muistelmissa hypätä yli.
Kiintoisammin Varpio kertoo väitöksestään, joka koski nyt juhlittavaa Lauri Viitaa, sekä suuresta Linna-elämäkerrasta. Jälkimmäisen osalta huvittaa, kuinka vakavasti kansalliskirjailijan elämäkerta käynnistettiin ja kuinka anteliaat työolot kirjoittajalle opetusministeriöstä myönnettiin. Arvovaltainen toimituskuntakin lyötiin niskaan. Kun itse kirjoittelin tällaisten vähemmän kansallisten merkkihahmojen kuten Sillanpään, Waltarin ja Paavolaisen elämäkertoja, sain niitä tehdä omilla rahoillani ja ihan omassa vapaudessani. Vissi ero niin tekijöillä kuin kohteilla. Pidän riippumattomuuttani arvossa.
Muistelmissaan Varpio kritisoi kovasti juuri suhtautumista Linnaan kansallisena monumenttina eikä niinkään kirjailijana, mutta taisipa itse hyötyä tuosta valtiollisesta palvonnasta. Piti silti kirjoittajana päänsä kylmänä ja teki itsenäisen teoksen.
Toimin Taideaineiden laitoksella teatterin ja draaman tutkimuksessa Kari Salosaaren seuraajana (hänestä on oma luku) ja kirjallisuuden puolella Varpionkin apulaisena, lisäksi hän istui toimituskunnissa, kun kirjoitin Tampereen kummankin teatterin historiat (neljä paksua osaa). Myös Pentinkulman päivillä toimimme ja Sillanpään 100-vuotistapahtumissa, jolloin väittelin, Varpio toisena tarkastajana. Näistä muistelijalla ei ole mitään sanottavaa. Sen sijaan kirjassa on värikuvat tohtoriskaronkastani ja 50-vuotispäiviltäni. Yliopistollinen urani kallistuikin tämän mukaan juhlimisen puolelle.
Sanasadon julkaiseman kirjan kansissa on yli sata postimerkin kokoista kuvaa, tekijästä vähän isompia. Moninainen toimeliaisuus korostuu. Kuvitus muutenkin runsasta, osin kotialbumin kaltaista.
Tunnelma vaihtui jyrkästi kun siirryin toisen yliopistomiehen, dosentti Osmo Pekosen tilaisuuteen ravintola Henrik’sin kabinettiin. Siellä Osmo hehkutti hersyvästi suomentamaansa pientä kirjaa, Emilie du Châtelet’n ”Tutkielmaa onnesta”. Pekosen esipuhe on laajempi kuin itse tutkielma, ja siinä riitti aatehistoriallista revittelyä suuntaan jos toiseen. Ranskan tuntijana Pekonen kertoi ihmeellisiä tarinoita Emiliestä, lahjakkaasta matemaatikosta ja eroottisesta seikkailijattaresta, jonka vaiheista syntyi Kaija Saariahon tunnettu ooppera.
1700-luvulla elänyt Emilie oli uranuurtaja naisen itsenäistymisen ja älyllisen kunnostautumisen tiellä, ja tuntui hänellä tosiaan riittäneen näitä kalliin makunsa läpäisseitä rakastajia, joista neljä oli Ranskan Akatemian jäseniä, kirkkaimpana saaliina Voltaire. Myös huima Lapin matkaaja Maupertuis kuului onnekkaiden joukkoon. Tosin Emilie oli niin rasittava rakastajatar, että Maupertuis matkusti Lappiin saakka mittaamaan maapallon litteyttä saadakseen hetkeksi rauhaa naisen vaatimuksilta.
Maupertuis on Pekosen paksumman teoksen sankari, hän on tehnyt toisen väitöskirjankin samasta aihepiiristä, esittänyt tätä sankariaan näyttämöllä ja suunnitteilla on kaiken huipuksi elokuva. Tätä voi jo sanoa monipuoliseksi oppihistorialliseksi työnäytteeksi. Pekosen draamallisia harrastuksia ei pidä sekoittaa Lilla Teaternin viimekesäiseen näytelmään samasta ranskalaismatkaajasta. Hufvudstadsbladetin kriitikko piti sitä fiaskona, mutta ei se ihan niin hullu sentään ollut.
Kannattaa vielä lehteillä Emilien omaa tutkielmaa onnesta. Siinä on hyviä ja kestäviä ohjeita, joissa rakkaus ja erotiikka nousevat ylimpään arvoon. Jos käy niin, että rakkaus alkaa vanhemmiten haalistua, aina jäävät Emilien listalla jäljelle pelaaminen, opiskelu ja herkkujen maistelu. Näihin kaikkiin keskittykäämme, erityisesti onneen, rakkauteen ja erotiikkaan, joista yliopistomiehet harvoin puhuvat niin haltioituneesti kuin don Pekonen.
19.10.2016