Muutama sosiaalinen tapaus kasaantui viikonloppuun, ei auta.
A-lehdet kutsui maan bloggarit kekkereihin ja palkintojenjakoon toimitaloonsa Kulosaareen. Komeat juhlat, mutta en tuntenut kuuluvani joukkoon. Puolisentuhatta nuorta trendikästä kiitäjää elättää itseään blogeilla! Kai niitä on enemmänkin, tämä oli pintaotos. Kun aloin vuonna 2000 kirjoitella mietteitäni nettiin, en voinut kuvitella tällaisen harrastelun voivan kehittyä niin monella ammattimaiseksi.
Tietysti riippuu, mistä kirjoittaa. Jos pitää blogia kauneudesta, terveydestä, ruuasta, sisustuksesta, muodista ja vastaavista, voi luottaa mainosten kertyvän ja klikkausten kiihtyvän. Kun muodostelen näistä toisenlaisista aiheistani kerran viikossa juttuja Eevan verkkosivuille (www.blogit.eeva.fi) olen astunut askelen salonkikelpoiseen suuntaan minäkin, ja virkistäähän aina areenan laajentaminen. Assosioidun paremmin aikaani?
Silti katselin aika kummissani kauniita nuoria bloggareita hurraamassa omilleen, jotka palkintoja pokkasivat kaikkiaan 15 eri sarjassa. Tämä on nyt tätä maailmaa. Mutta kuka ehtii kaikkea kelata ja seurata ja verkossa vilistää? Sosiaalisen median muodot ovat upottavan moninaiset, eikä kaikkeen kannata hurahtaa. Ei aika riitä eikä pää kestä. Mutta tämähän on vain tämmöisen virttyneen veteraanin ulkopuolista urahtelua.
Aivan toisen maailman kohtasin seuraavana lauantaiaamuna Ylöjärven Koivupuistossa. Olin haastettu kertomaan kirjallisista töistäni näkövammaisille ja heidän seuralaisilleen siellä Vahannan kauniissa palvelukeskuksessa Näsijärven rannalla. Oli valpasta, herkeämättä kuuntelevaa yleisöä ja aktiivisia kyselijöitä. Yleisöennätys kuulemma, sata henkeä. Oli lupsakkaa ja välitöntä. Ei ollut trendikästä eikä mediahenkistä, ihmiset kohtasivat toinen toisiaan aidon rohkaisevassa hengessä. Eläköön tällainen yhteys.
Hämeenkyröstä ajelin sunnuntaina taas Tampereelle juhlimaan 25 vuotta täyttävää Komediateatteria. Kuten moni lausahteli, ei olisi uskonut silloin alkuaikoina, että Juhlatalon yrityksestä kasvaa näinkin kukoistava teatteri. Oma ohjelmasuunta, häpeilemätön hauskuutus, on kannattanut. Niin kevyttä että hirvittää, mutta silti aikaa myöten myös yhä taidokkaampaa.
Täyden palvelun juhlat huipentuivat näytelmään Vekkuliveljet, Neil Simonin vanhaan komediaan The Sunshine Boys. Komediateatterissa se on mennyt viimeksi 1999. Olisiko tuoreempikin valinta voinut löytyä, mutta perustelu piilee roolitehtävissä. Komedia on kahden varttuneen taiteilijan tilaus, ja kun on heittää lavalle Esko Roine ja Heikki Nousiainen, niin menestys on takuuvarma. Onkohan epähienoa todeta, että he selviävät vanhojen tähtien yhteenotoista varmalla rutiinilla Panu Raipian ohjauksessa.
Tyytyväisen näköisinä kulkivat Raipiat, isä, äiti ja poika, juhlakerroksessa pitkien pöytien välissä. Syytä olikin. Tarjoilu oli täyteläistä, Jukka Puotila imitoi ja Petra Karjalainen ja Aku Sajakorpi lauloivat, jälkimmäinen varsinkin hurmaavan Tampere-laulun Hämeenkadun merkityksestä. Kun vielä Seppo Mäen ja Liisa Roineen kanssa pöydässä muisteltiin Lauri Viidan käyntejä Moreenin harjoituksissa TT:ssa 1964, niin maan perusteellisen tamperelaisissa tunnelmissa oltiin.
Leila Karttunen kertoi, että kun kesällä kävin Lempäälässä entisessä Birgitan kesäteatterissa katsomassa Tiian ja Eijan juttua, mainitsin samalla, kuinka kuin luotu tämä lahdenrannan välitön paikka olisi Tukkijoella-näytelmälle. Ensi kesänä se tuleekin sinne! Niin sitä pitää.
Entinen oppilaani Teemu Ojala, Komediatatterin tuore toimitusjohtaja, isännöi juhlailtaa. Tästäkin huomataan, että yliopistolliset teatteritieteen opinnot kannattavat. Eiköhän meillä ollutkin joku talouden ja tuottamisen kurssi aikoinaan, ja sato kypsyy silläkin saralla.
16.10.2016