Tuossa istuin sohvalla useita kertoja keväällä 1974. Avustin Mika Waltaria hänen muistelmiensa kokoamisessa ja puhtaaksikirjoituksessa.
Muistot palaavat, kun Joel Elstelä on jo pariin kertaan (Apu, HS Kuukausiliite) esitellyt isovanhempiensa kotia Tunturikadulla. Miten hienoa, että tämä kaunis töölöläinen kulttuurikoti on edelleen niinkin ehjänä pidetty kuin kuvissa näyttää. Voisin suoraan kävellä sinne ajatuksissani uudelleen.
Viimeksi kävin asunnossa vuonna 2007, kun kirjoitin Waltarin elämäkertaa. Satu Waltari päästi minut ystävällisesti sinne ja kertoili kaikenlaista hiljaisella äänellään. Silloin siellä oli vähän enemmän hänen tavaroitaan, nyt asunto näkyy puhdistuneen ja palanneen entiseen malliinsa. Ennallaan se on pääosin aina ollut. Satu ei tunnetusti päästänyt juuri ketään sisään, kerran ranskalaisen tv-ryhmän. Nyt olisi aika avata ovet leveämmälti.
Uskonkin että Waltarin kirjailijamuseohanke nytkähtää nyt uudelleen liikkeelle. Kirjoitin siitä pari vuotta sitten Hesariin, ja Mika Waltari -seura olikin lähdössä liikkeelle, mutta silloin vielä perikunta epäröi. Nyt ainakin Jopi näyttää tulleen uusiin aatoksiin. Katsotaanpa mitä tapahtuu.
Helsinki ansaitsisi ehdottomasti edes yhden kirjailijamuseon! Tukholmassa on Strindbergin Sininen torni, Oslossa Ibsenin huoneisto, Pietarissa vaikka mitä, Tallinnassa Tammsaaren hieno museo, Reykjavikin lähistöllä Halldor Laxnessin kaunis valkea kirjailijakoti eheänä säilynyt, – puhumatta nyt Pariisista tai Lontoosta. Kaikissa pääkaupungeissa, kaikissa sivistysmaissa on omat kirjailijamuseonsa – paitsi Helsingissä.
Mika Waltarin museo olisi mitä oivallisin siinäkin, että se on käytännöllisesti valmis taidekoti tauluineen ja kirjoineen. Samalla se edustaa 1930-luvun sivistyneen porvariston asumistasoa hienostuneella tavalla. Ei muuta kun toimeksi. Kyllähän tämä suomalaisessa merkittävyydssään aina Guggenheimin voittaa monin verroin. Waltari on ainoa kansainvälinen kirjailijamme Tove Janssonin ohessa, jonka koti vielä voidaan pelastaa.
Kuinka kävikään Maila Talvion kuuluisan Laaksolan 1940-luvulla. Kirjailija hävitti talon viimeistä kiveä myöten, kun Helsingin kaupunki ei ottanut sitä vastaan lahjoituksena. Irtaimisto siirtyi Hartolaan.
Teppo Sillantauksen juttu Waltarin kodin vaiheista Kuukausiliittessä on oikein hyvä ja paneutunut, kiitos siitä. Samoin Jopille ystävällisestä avautumisesta. Liikaa ei kerrota, mutta riittävästi.
Aamu alkoi muuten enteellisesti päivän mietelauseella, joka oli poimittu Waltarin Ihmisen ääni -teoksesta. Siinä Mika puolusti yksinäisyyttä keskittyneenä, luovana tilana. Hän kauhisteli aikansa 1960-luvun liiallista sosiaalisuutta, jolloin ihmiset suorastaan pelkäsivät yksin olemista. Mitä Waltari sanoisi tänään, valtaisan some-hälinän keskellä! (Eeva Luotosen valinnat mietelauseiksi ovat yleensä parhaita.)
Tosin tuolla Tunturikadulla Waltari ei ollut kovin yksinäinen, perhettä, hyörinää, vieraita riitti, juhliakin. Oli näyttelijäystäviä, jokunen kirjailijakaverikin, ja vaimon ystävättäret keittiössä juoruilemassa. Mika pakeni maalle saadakseen rauhassa ajatella ja kirjoittaa.
Kun minullakin on taipumusta liikaan liikuskeluun eri tilaisuuksissa, huomasin menneellä viikolla maalla, kuinka hyvää useiden päivien täysi yksinäisyys tekee. Työkin lähti heti kulkemaan, ajatukset kirkastumaan. Mutta tämähän on hyväosaisen valinta, monelle yksinäisyys on langennut kohtalo, vaikea kestää.
On vain nähtävä hyvät puolet, mikäli terveys on kunnossa. Waltarin sanoin: yksinäisyys on kuuntelemista, maailman tilan parasta tarkkailua. Ei siihen välttämättä tarvita ryntäilyä jokaisen paikan päälle. Päinvastoin vielä näkymättömät voimavirrat voi aavistaa syvällä omassa tarkkailijan kammiossaan. Koetetaanko.
3.10.2016