Teemu Keskisarja puhumassa uudesta Mannerheim-kirjastaan Hämeenkyrön upouudessa kirjastossa.
Ennen Mannerheimia on ehdottomasti mainittava sunnuntaiaamun huippuhetki. Kun hieman melankolisena, eilisen saunaillan herkistämänä, syksyn alkava ahdistus rinnassani avasin Aamulehden, ihme tapahtui: kaikki mielenmasennus oli äkkiä tipotiessään. Maailmani valaistui! Syynä Matti Kuuselan kahden aukeaman matkakirjoitus: Mies, lähde länteen! Siinä toimittaja matkustaa Poriin, minne ei koskaan pääse, vaan pysähtyy Harjavaltaan. Paljastinkohan jo liikaa?
Aidosti absurdi juttu tallentuu joka tapauksessa lehdistön historiaan kautta aikojen. Syvälle mieleeni syöpyy myötätunto Harjavallan urheilukentän yksinäistä, hylättyä vesihautaestettä kohtaan.
Tästä virkistyneenä jaksoin lukea myös päätoimittaja Jouko Jokisen juhlakirjoituksen 25 vuoden esimieskoulutuksen turhauttavista kokemuksista. Yhden ohjeen hän kertoo sisäistäneensä: hän tervehtii aina kaikkia kahviautomaatista Matti Kuuselaan, joka kuuluu yhden kerran vastanneenkin. Tosin Kuusela toteaa, että kun hän oli päivän poissa töistä Porin matkallaan, kukaan ei huomannut hänen poissaoloaan. Uusi turhauttava kokemus päätoimittajalle. Samalla Kalle Päätalo saa taas ansaittua arvonpalautusta esimieskuvauksestaan romaanissa Ihmisiä telineillä (1958).
Mutta Mannerheimiin! Osalleni lankesi vaativa tehtävä huolehtia kahvinkeitosta ennen kirjakahvilaa, josta kirjasto ja F. E. Sillanpään Seura yhdessä vastaavat. Itse kahvinkeitosta suoriutuivat Jussi ja Marja varmoin ottein ja kiitettävästi, joten menestyin tässä esimiestehtävässäni melko vaivattomasti.
Teemu Keskisarja, vakuuttava historioitsija, kertoi kuvanäyttein kohta ilmestyvästä kirjastaan Hulttio, jossa kuvataan nuoren Mannerheimin törmäilyjä ja myös satumaista onnea, jolla hän aina kiipeleistään selvisi. Tilaisuus oli uuden uljaan kirjaston tulikoe, ja hyvin sekin selvisi ensimmäisestä kirjakahvilastaan. Runsas yleisö mahtui väljästi avaraan nurkkaukseen, ja kovasti syntyi keskustelua.
Keskisarja on osunut kultasuoneen kirjassaan. Mannerheimista on kirjoitettu yli 300 elämäkertaa (ja lyhyempää elämänkuvausta), mutta hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on yleensä sivuutettu ylimalkaisesti. Vain sukulaismies Stig Jägerskiöld on siihen elämäkertansa ensimmäisessä osassa paremmin paneutunut. Mutta Teemu on nyt löytänyt uusia lähteitä, varsinkin kirjeaineistoa, joka valaisee monelta kulmalta Mannerheimin varhaisvuosia. Karmeista takaiskuista, isän konkurssista ja pakomatkasta sekä äidin kuolemasta, huolimatta Carl Gustaf ponnistaa kuin ihmeen kaupalla elämässä eteenpäin aina Pietarin ankarasti valikoituun chevalier-kaartiin saakka.
Ei edes erottaminen Helsingin eliittilyseosta ja potkut Haminan kadettikoulusta pysähdyttäneet hänen nousuaan. Syynä oli nuoren Mannerheimin henkilökohtainen viehätysvoima, kyvykkyys ja hyvät verkostot, kuten Keskisarja selvitti. Vielä avioliittonsa aikoihin huikentelevainen upseeri ”ryssi” vaimonsa suuren omaisuuden, ja siitäkin hän jatkoi jokseenkin vauriottomasti sotilasuraansa.
Tästä sain muuten idean. Kun Teemu kauniisti kertoi kohottavansa Mannerheimin vaimon Anastasian sorrettua mainetta, samaan olisi aihetta monen muunkin suurmiehen vaimon kohdalla. Esimerkiksi kuvankaunis Freya Schoultz on saanut niskoilleen kevytkenkäisen, hienostelevan, pinnallisen pilkkamaineen Eino Leinon ensimmäisenä puolisona. Vaan mikä olikaan totuus siitäkin avioliitosta?
Teemu Keskisarja on paitsi mainio kirjoittaja myös hyvä kertoja, joka heti herätti yleisön mielenkiinnon tulevaa kirjaansa kohtaan. Minua miellytti hänen suhtautumisensa sankariinsa: hän kertoi suorasukaisesti asioista, mutta samalla arvostavasti henkilöä kohtaan. Hän ei liity Mannerheimin mollaajiin, mikä on ollut trendi viimeiset 15 vuotta, kuten hän huomautti. Teemu on tässäkin vastavirran miehiä.
Matti Klinge muuten jatkaa osaltaan Mannerheimin puolustusta uudessa päiväkirjassaan. Hän huomauttaa vielä kerran Juhani Suomelle, joka on kritisoinut Mannerheimin presidenttikautta, ”että Mannerheim oli vanha, sairas, yksinäinen ja onneton ja tahtoi silti noudattaa velvollisuuttaan – sitä Suomi ei mielestäni ollenkaan ymmärrä pysähtyessään pilkkaamaan vanhuksen heikkoutta”.
Nyt voimme siis haarukoida Mannerheimia taas kerran nuoruudesta vanhuuteen uusien tulkintojen valossa, ei hullumpaa. Onhan hän edelleen suurin suomalainen kansan enemmistön mielestä. Tästä uusimmasta reliefirähäkästä oli helppo yhtyä Keskisarjan mielipiteeseen, että Mannerheimin muistomerkki kuuluu Pietariin jos mihinkä: siellä hän oli onnellisin.
Näin on nyt syvennyttävä lukemaan kavereiden kirjoja, kun ensimmäisen kerran tällä vuosituhannella minulta ei tule omaa uutta teosta. Hyvä niin, penkkiurheilijana ei ole paineita, ei edes Jari Tervon jättiläismainoksesta Hesarissa. Kerran kirjakin saa kunnon huomion, mutta mitä sanovat kateelliset kollegat?
18.9.2016